Varauksettomasti matkalla

Kello ei ollut edes kahdeksaa aamulla. Vastoin edellispäivän ajatuksia, olin kuin olinkin napannut kameran lähtiessäni reppuuni. Istuin junassa jossain Riihimäen pohjoispuolella matkalla kohti Hämeenlinnaa kun kameran etsimessä näin akkumerkkivalon ilmoittavan punaisellaan virran kohta loppuvan. Hetken mielijohteesta mukaan napattuna en tietenkään tullut tarkistaneeksi akun latausta. Vara-akun tiesin olevan tasan siellä pöydän päällä kotona, eikä repussa kuten yleensä, kun ei nyt pitänyt sitä kameraa mukaan ottaa oikestaan.

Kun akusta loppuu virta, eikä mukana ole vara-akkua tai laturia, on digikamera yhtä surullinen tapaus kuin analogikamera josta loppuu filmi eikä mukana ole rullan rullaa varalla: Kamerasta tulee kuin romumetallia jota raahaa mukanaan ainoastaan siksi, ettei siitä raaski luopua hintansa vuoksi. Tai no, ehkä siksikin, että kamerasta on iloa taas kun on saanut juissia akkuun.

Pienissä laitteissa on pienet laturit, isommille laitteille on isommat ja siksipä on harvemmin digijärkkärin akkulaturi mukana matkassa. Eikä laturia useinkaan tarvitse pitää mukana sillä akut kestävät (jos niissä on latausta kunnolla) omassa käytössäni oikein hyvin useampia päiviä. Mutta jotenkin sitä kaipaisi näihin isompiikin kameroihin mahdollisuuden ladata akkua USB-kaapelin kautta. Hidastahan se varmaan olisi, mutta reissussa vähäinenkin lisävirta jolla potkia eloa kuvauslaitteistoon piristäisi mieltä kummasti.