skrubu

Tässä tietojen mukaan on prinsessa

Pari huomiota jokusesta nähdystä näyttelystä.

Stoassa roikkui Stefan Bremerin näyttely Helsinki. Tyypillä on kyllä silmää ja taitoa vangita näkemänsä, sitä ei voi kiistää, mutta kuvanmanipulaatiotaidot ovat kyllä valitettavan huonossa jamassa. Tahdoin vilpittömästi ymmärtää esimerkiksi suurkirkon lentoa, mutta mitä pidempään katsoin kahdesta kuvasta koostuvaa kokonaisuutta, sen enemmän pelkäsin silmieni alkavan vuotaa verta. Vaikka näyttelyssä oli jokunen ihan onnistuneestikin käsitelty kuva, oli parasta antia kuitenkin manipuloimattomat teokset.

Valokuvataiteen museon hämärässä riippui Timo Kelarannan kuvia vuosien varrelta. Näissä kuvissa kuvankäsittely loistaa poissaolollaan. Maku on aina tietenkin asia josta voi – ja ehkä pitääkin – kiistellä, mutta minusta Kelarannan kuvat ovat vallan mainioita; niistä jaksaa lumoutua pidempäänkin. Tämän näyttelyn taidan käydä katsomassa vähintään kerran vielä.

Hippolytessä Maija Savolaisen kuvat olivat jänniä, mutta niiden mielenkiintoa vähensi niistä kirjoitettu selitys joka pahimmillaan on ihan dadaa. Studion puolella (eli arkisesti Hippolyten toimiston seinillä) hengailleet Kapan kännykkäkuvat olivat mukavan outoja.

Tämän vuoden ajan toiminnassa oleva galleria Laboratory (osana dizainpääkupunkihommelia) tarjosi mukavan kattauksen Martin Parrin näkemystä meistä. Hauska näyttely, tosin aika epätasainen. Ehkä sitä on vaan nähnyt niin paljon kyseisen herran töitä, että odotukset olivat jostain nasevammasta. Vähän tuli semmoinen fiilis, että kiireellä ja vankalla rutiinilla on tämä homma hoidettu. Ei kuitenkaan missän nimessä mikään huono näyttely.

Lamppu kahvilan seinällä

Jo ennen kuin kuntien nykyisten rajojen haaskat ovat kylmenneet (tai edes raadoiksi muuttuneet) pitää tietenkin jo miettiä uusien kuntien brändäämistä, identiteettiä ja imagoa, viestintää ja kohderyhmiä. Odotan jännityksellä millaisia haasteita kuntauudistus, missä muodossa se nyt ikinä toteutuukaan, tuo tulleessaan.

Tässä odotellessa jaan kanssanne idean jonka keksin haahuillessani päämäärättömästi talvisäässä.

Kuntaidentieteetin rakentamisen kannalta on parempi, tietenkin, että aloitetaan tyhjältä pöydältä, muutenhan projektista ei tule tarpeeksi iso. Pitää uudistua: jättää vanhat raskaat taakat ja katsoa aina yhtä valoisaan tulevaisuuteen. Nykyisyys on niin eilispäivää. On rakennettava kuntien päättäjien ja käyttäjien yhteistä brändiä. Siksi on jo nyt aika ruveta kehittelemään erilaisia hömpänpömppä-latinankielisiä nimiä joihin voi vapaasti projisoida tuoreita mielikuvia.

Ehdotankin tässä pääkaupunkiseudun urbaanikeskittymälle nimeä joka on moderni ja ylpeydessään katsoo rohkeasti tulevaisuuteen. Tämän uuden nimen voi kaikki ottaa sydämeensä. Nimessä on raikas tuulahdus menneiden aikojen rautaista tahtoa joka puhaltaa voimakkaasti eteenpäin liikkuvan uuden ajan brändin purjeet täyteen ja vauhdittaa matkaa muiden ihailemana edelläkävijänä. Espoolaisia emme enää ole, vantaalaisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis Helsialaisia!

Helsia. Tulevaisuus on jo nyt.

Entisten kuntien vaakunoista ja käsittämättömistä logoviritelmistä syntetisoidaan brändille uljas merkki joka tukee ajatusta kasvusta ja henkii laajentumista sekä kehitystä. On erityisen tärkeää, että tavutus ei seuraa kielioppisääntöjä, koska se voimistaa kehittymistä varten tarvittavaa out-of-the-box-ajattelua. Tämä on keihäänkärki joka ohjaa uutta kuntaa nousujohteisesti kasvuun, kuin menneiden aikojen urheilusuoritusten paatoksellinen muisteleminen.

Näin. Seuraavaksi sitten huisi kamppis paperimediaan ja näköradioon. Ja sosiaalisen median facebookkiin. Kuvitelkaa mikä turistivirta!

Annan tämän idean ilmaiseksi käyttöön. Säästyy nekin rahat. Vaikka ainahan fyrkkaa tuntuu maagisesti jostain kiven alta löytyvän kun joku keksii jotain päätöntä ja kallista.

(PS. Olen ideoinut jo nimet Tampestilia ja Turkuunia jotka myös ovat vapaasti käyttävissä.)

Aikanaan tietyillä ihmisillä oli sellainen tapa, kulttuuri, että kukilla ja kasveilla oli joku tietty kommunikatiivinen merkitys. Kukat olivat eräänlaista koodikieltä joka piti osata tulkita. Eihän sitä nyt noin vaan mies voinut mennä lahjoittamaan naapurin rouvalle lehmusta ihan vaan siksi se sopisi hienosti marmoripatsaiden ja suihkulähteen väliin, tai koristaa takkiaan ruiskaunokkilla koska sattuu tykkäämään sinisestä. Ehei, oli ymmärrettävä juuri Ne Oikeat Merkitykset™, muutenhan sitä olisi ollut ihan juntti, alempiarvoinen henkilö.

Tämä tuli mieleen kun tässä juuri katselin erästä valokuvatulkintaa. Menemättä kuvaan tai tulkintaan sen tarkemmin, voin todeta, että vaikka sinänsä tajusin kuvan komposition analyysin, en mitenkään osannut – tai edes tajunnut – samalla tavalla sanallistaa sen merkitystä yhteiskuntakritiikkinä tai tajuta miten se hämmentää viettipohjaa. Kun ei jotain ymmärrä voi siitä tulla aika juntti olo.

Tajusin kuitenkin yllättäen, että en olekaan juntti (tässä suhteessa), vaan kyseessähän on eräänlainen valokuvatulkinnalle ominainen ”kukkaiskieli”. Se on, tunnustan, taito jota en osaa (en osaa kukkien viestikieltäkään). Yhä harvempi osaa, eli tämän valokuvien viktoriaanisen (tai lähinnä freudilaiseen perinteeseen pohjautuvan) tulkintataidon omaavien henkilöiden suhde siihen määrän henkilöitä jotka valokuvia ottavat, julkaisevat, katsovat tai valokuvista vaikuttuvat pienenee hurjaa tahtia.

Maailma muuttuu. Jokaisella voimalla on yhtä suuri vastakkainen voima, tai suurempi, tai useampi eri vahvuinen ja hiukan eri suuntainen voima (ihmisten tekemiset kun eivät ihan seuraa mekaniikan peruslakeja).

Vaikka miten yhdet ammattilaiset ovat pyrkineet kivenkovalla ammattitaidollaan ravisuttamaan erilaisia freudiliasia minuuden tasoja valokuvan jännitteillä esimerkiksi kuvajournalismin kontekstissa, ovat toiset ammattilaiset viihteellistäneet valokuvaa, kolmannet taiteellistaneet sitä. Sitten vielä on nämä, valitettavan usein haukutut (”vievät ammattilaisten rahat”), harrastelijat jotka ottavat vastaan eri lähtökohdista toimivien ammattilaisten kuvia, tulkitsevat (jos tulkitsevat) niitä omista lähtökohdistaan ja tuottavat synteesinä jotain omaa joka ei välttämättä seuraa mitään Oikeaa Merkitystä jonka voi oppia vain opiskelemalla. Eli yhä harvempi puhuu kukkaiskieltä yleisölle joka ei sitä kieltä osaa tai tarvitse, mutta joka kyllä käyttää kommunikoinnissaan jotain muuta kieltä.

Näin on käynyt aikaisemminkin. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Kielikin muuttuu koko ajan. Kuten värien merkitys, ja nykyään voi hankkia samettikukkia eikä naapurit järkyty. Toisaalta ruiskaunokki napinlävessä saattaa kyllä vihjaista kokoomukseen päin vaikka välttämättä näin ei tahtoisikaan. Se mitä on tapahtunut on merkitysten ja merkityssuhteiden muutos. Niin kukkaiskielessä kuin kuvallisessa kommunikaatiossa. Tämä ei ole mitään mitä yksi ammattikunta yksin on saanut aikaan vaan on kulttuuriin (ei kulttuuri merkityksessä taide vaan esim. yhteisön saavutusten kokonaisuus) kuuluva, täysin normaali elinvoimaa henkivä muutos.

Se miten asennoituu muutokseen on jokaisesta itsestään kiinni. Vaikkakin, ja tämä on hyvä pitää mielessä, aina ei itse ymmärrä mikä tämä oma asenne on. Asenne saattaa nimittäin olla joko osaamattomuuden tai ammattitaidon hämärtämänä niinkin, ettei sen olemassaoloa tietoisesti tajua.

On niitä jotka pitävät kynsin hampain kiinni kukkaiskielestä tai valokuva-analyysistä jossa ei oteta huomioon parin viimeisen sukupolven aikana tapahtuneita merkitysten muutoksia. Kyseessä on täysin normaali muutosvastarinta, ihan sama mekanismi joka saa muutoksen alun perinkin aikaiseksi mutta joka on tavallaan vastavoiman vastavoima. Asian voi nähdä eräänlaisena ikuisena aaltoliikkeenä, jossa muutosta vastustavat luulevat pysyvänsä paikallaan kuin majakat, vaikka oikeasti heiluvatkin ristiaallokossa samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Sitten on niitä jotka pyrkivät surffaamaan aallokossa, mennen sinne tänne luoden uusia aaltoja (ei pidä kuitenkaan uskoa, että uuden luominen kulttuurissa on erityisen järjestelmällistä toimintaa). Kyse ei ole siitä, etteivätkö tällaiset henkilöt välitä menneestä, traditioista tai kulttuuriperinnöstä – usein välittävät ja ymmärtävät menneen oikein hyvin – vaan heillä on halu kokeilla uutta, venyttää rajoja, yhdistellä sellaista jota ei aikaisemmin ole ehkä edes ymmärretty yhdistää ja tuoda näkyville uusia näkemyksiä ja kokemuksia. Ja uusien asioiden kommunikointi vaatii uutta kieltä.

Näiden kahden mainitun ääripään välistä löytyy laaja spektri vaikka millaisia yhdistelmiä ja versioita – meitä kun on moneksi. Joidenkin ihmisnäkemysten mukaan meitä on niin moneksi kuin mitä meitä on ja jokainen vetää vähän omaan suuntaan. Siksi asiat pakostakin muuttuvat.

Luulenpa, että se mitä internet on tuonut tullessaan on tiettyjen asioiden, kuten valokuvauksen, nopean ja hyvin konkreettisen muutoksen. Ja koska muutos näkyy selkeämmin, on siihen helpompi reagoida. Tämä aiheuttaa selkeämmän kahtiajaon kohti mielipideääripäitä ja mitä lähempänä ääripäitä mielipiteet ovat, sen äänekkäämpiä ne ovat. Ollaan kovasti vastaan tai kannatetaan. Ja internet olemassaolollaan tarjoaa pakkaa sekoittaessaan samalla myös äänen mielipiteille.

Elämme oikeasti hyvin mielenkiintoisia aikoja.

Töölönlahden rannalta kohti keskustaa ulottuvalle alueelle on suunnitteilla laaja puistoalue. Se on tarkoitus toteuttaa suunnittelukilpailun tuloksen ja uuden asemakaavan mukaisesti. Töölönlahden puistossa sijaitsevalla Auroran kentällä järjestetään erilaisia tapahtumia.
–
Rakennusvirasto, päivitetty 7.1.2010 (lainaus napattu 10.2.2012)

Onko tässä kyse juuri siis siitä alueesta josta taidepuisto jyrättiin maan tasalle, johon vedettiin asfaltoituja teitä ja jonka rakennustyömaalle nousee useampikin kerrostalo? Että millainenkohan puistoalue siihen oli siis ajateltu vielä vuoden 2010 alussa ja mitä tapahtumia?

Aamukahvin jämät menossa. Televisio on päällä ja höpöttää omiaan tuoden muuten hiljaiseen huoneeseen hiukan ambienssia. Jotenkin on kivempi tehdä hommia kun on ääntä ympärillä. Ehkä kaikki nuo vuodet avokonttoreissa ovat ehdollistaneet minut ja siksi kaipaan ympärilleni edes jotain hälinää?

En katso television kuvaa, mutta jotain äänistä hiipii tietoisuuteeni vasemman korvan kautta läpi muiden ajatusten. Tajuan miten Ylen Aamu-tv:ssä pieni rypäs pukumiehiä kommentoi eilen esiteltyä kuntaliitosehdotusjuttua. Jokin havahduttaa minut tekemisestäni kuuntelemaan tarkemmin. Kuulinko oikein? Kaivan pätkän esiin Areenasta.

Itselläni ei ole mitään rationaalista suhdetta kuntaliitosasiaan. Emotinaalisesti voisin kyllä helpostikin löytää paljonkin mielipiteitä, mutta se ei ole tämän jutun ydin. Minua kiinnosti ihan toinen asia.

Siellä ne Areenassa oli, pukumiehet ja tieto siitä ketä ovat ja sieltä, kohdasta 12.26 löydän sen mikä minut muusta tekemisestä suisti internettiin: ”Jos tehdään esimerkiksi pääkaupunkiseudusta miljoonakaupunki, valtuusto on kö YK:n yleiskokous, ei siellä enää kukaan pysty mistään päättää. Se on niin kaukana siitä kansalaisesta, että kyllä tämä demokratian…”

Sitä minä tässä jäin pohtimaan, että jos miljoonakaupungissa kansanedustajan mukaan ei valtuusto pysty mitään päättämään, niin miten hyvin sujuu päätöksenteko koko maassa, jossa on vielä enemmän ihmisiä. Ollaanko siinä sitten jotenkin lähempänä kansalaista? Vai onko kyseessä vielä isompi YK:n yleiskokous? Mielestäni hiukan hämmentävä väittämä sellaiselta joka on tekemässä koko maata koskevia päätöksiä.

Näin. Nyt sain tämän asian pois aivosolusta ja voin palata takaisin aikasemman puuhan pariin. Ehkä laitan taustalle hiukan musiikkia soimaan, ettei muiden ajatukset taas tule hämäämään.

Niin. Siinä vastaanotolla maatessani ajattelin, että nyt voin kirjoittaa blogiin jutun siitä, miten lääkäri kertoo ultraäänilaitteen toimintaperiaatteesta ennen kuin käyttää sitä, minuun. En valehtele. Näin todella oli. Ehkä oli aikakin. Johan tässä on kolmisenkymmentä vuotta vatsa ollut mukavasti pyöreänä. Tosin lääkäri tässä tapauksessa oli hammaskalustoon erikoistunut tyyppi ja ultraäänivitkainta käytettiin hammaskiven louhintaan.

Siinä suu auki möllöttäessäni vapaaehtoisessa kidutuksessa hammaspiinapenkissä, josta pakeneneminen on, jos ei täysin mahdotonta, niin ainakin vaikeata ja oikeastaan hyvin turhaa, mietin miten tässä ei tunnu olevan tarpeeksi kärsimystä, vaan sitä vielä maksimoidaan soittamalla Yön Joutsenlaulua, joka armotta pureutuu kaikkien surisevien ja ujeltavien työkaluäänien läpi. Olisko pitänyt pyytää korvapuudutus?