Kukkia ja kuvia

Aikanaan tietyillä ihmisillä oli sellainen tapa, kulttuuri, että kukilla ja kasveilla oli joku tietty kommunikatiivinen merkitys. Kukat olivat eräänlaista koodikieltä joka piti osata tulkita. Eihän sitä nyt noin vaan mies voinut mennä lahjoittamaan naapurin rouvalle lehmusta ihan vaan siksi se sopisi hienosti marmoripatsaiden ja suihkulähteen väliin, tai koristaa takkiaan ruiskaunokkilla koska sattuu tykkäämään sinisestä. Ehei, oli ymmärrettävä juuri Ne Oikeat Merkitykset™, muutenhan sitä olisi ollut ihan juntti, alempiarvoinen henkilö.

Tämä tuli mieleen kun tässä juuri katselin erästä valokuvatulkintaa. Menemättä kuvaan tai tulkintaan sen tarkemmin, voin todeta, että vaikka sinänsä tajusin kuvan komposition analyysin, en mitenkään osannut – tai edes tajunnut – samalla tavalla sanallistaa sen merkitystä yhteiskuntakritiikkinä tai tajuta miten se hämmentää viettipohjaa. Kun ei jotain ymmärrä voi siitä tulla aika juntti olo.

Tajusin kuitenkin yllättäen, että en olekaan juntti (tässä suhteessa), vaan kyseessähän on eräänlainen valokuvatulkinnalle ominainen “kukkaiskieli”. Se on, tunnustan, taito jota en osaa (en osaa kukkien viestikieltäkään). Yhä harvempi osaa, eli tämän valokuvien viktoriaanisen (tai lähinnä freudilaiseen perinteeseen pohjautuvan) tulkintataidon omaavien henkilöiden suhde siihen määrän henkilöitä jotka valokuvia ottavat, julkaisevat, katsovat tai valokuvista vaikuttuvat pienenee hurjaa tahtia.

Maailma muuttuu. Jokaisella voimalla on yhtä suuri vastakkainen voima, tai suurempi, tai useampi eri vahvuinen ja hiukan eri suuntainen voima (ihmisten tekemiset kun eivät ihan seuraa mekaniikan peruslakeja).

Vaikka miten yhdet ammattilaiset ovat pyrkineet kivenkovalla ammattitaidollaan ravisuttamaan erilaisia freudiliasia minuuden tasoja valokuvan jännitteillä esimerkiksi kuvajournalismin kontekstissa, ovat toiset ammattilaiset viihteellistäneet valokuvaa, kolmannet taiteellistaneet sitä. Sitten vielä on nämä, valitettavan usein haukutut (“vievät ammattilaisten rahat”), harrastelijat jotka ottavat vastaan eri lähtökohdista toimivien ammattilaisten kuvia, tulkitsevat (jos tulkitsevat) niitä omista lähtökohdistaan ja tuottavat synteesinä jotain omaa joka ei välttämättä seuraa mitään Oikeaa Merkitystä jonka voi oppia vain opiskelemalla. Eli yhä harvempi puhuu kukkaiskieltä yleisölle joka ei sitä kieltä osaa tai tarvitse, mutta joka kyllä käyttää kommunikoinnissaan jotain muuta kieltä.

Näin on käynyt aikaisemminkin. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Kielikin muuttuu koko ajan. Kuten värien merkitys, ja nykyään voi hankkia samettikukkia eikä naapurit järkyty. Toisaalta ruiskaunokki napinlävessä saattaa kyllä vihjaista kokoomukseen päin vaikka välttämättä näin ei tahtoisikaan. Se mitä on tapahtunut on merkitysten ja merkityssuhteiden muutos. Niin kukkaiskielessä kuin kuvallisessa kommunikaatiossa. Tämä ei ole mitään mitä yksi ammattikunta yksin on saanut aikaan vaan on kulttuuriin (ei kulttuuri merkityksessä taide vaan esim. yhteisön saavutusten kokonaisuus) kuuluva, täysin normaali elinvoimaa henkivä muutos.

Se miten asennoituu muutokseen on jokaisesta itsestään kiinni. Vaikkakin, ja tämä on hyvä pitää mielessä, aina ei itse ymmärrä mikä tämä oma asenne on. Asenne saattaa nimittäin olla joko osaamattomuuden tai ammattitaidon hämärtämänä niinkin, ettei sen olemassaoloa tietoisesti tajua.

On niitä jotka pitävät kynsin hampain kiinni kukkaiskielestä tai valokuva-analyysistä jossa ei oteta huomioon parin viimeisen sukupolven aikana tapahtuneita merkitysten muutoksia. Kyseessä on täysin normaali muutosvastarinta, ihan sama mekanismi joka saa muutoksen alun perinkin aikaiseksi mutta joka on tavallaan vastavoiman vastavoima. Asian voi nähdä eräänlaisena ikuisena aaltoliikkeenä, jossa muutosta vastustavat luulevat pysyvänsä paikallaan kuin majakat, vaikka oikeasti heiluvatkin ristiaallokossa samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Sitten on niitä jotka pyrkivät surffaamaan aallokossa, mennen sinne tänne luoden uusia aaltoja (ei pidä kuitenkaan uskoa, että uuden luominen kulttuurissa on erityisen järjestelmällistä toimintaa). Kyse ei ole siitä, etteivätkö tällaiset henkilöt välitä menneestä, traditioista tai kulttuuriperinnöstä – usein välittävät ja ymmärtävät menneen oikein hyvin – vaan heillä on halu kokeilla uutta, venyttää rajoja, yhdistellä sellaista jota ei aikaisemmin ole ehkä edes ymmärretty yhdistää ja tuoda näkyville uusia näkemyksiä ja kokemuksia. Ja uusien asioiden kommunikointi vaatii uutta kieltä.

Näiden kahden mainitun ääripään välistä löytyy laaja spektri vaikka millaisia yhdistelmiä ja versioita – meitä kun on moneksi. Joidenkin ihmisnäkemysten mukaan meitä on niin moneksi kuin mitä meitä on ja jokainen vetää vähän omaan suuntaan. Siksi asiat pakostakin muuttuvat.

Luulenpa, että se mitä internet on tuonut tullessaan on tiettyjen asioiden, kuten valokuvauksen, nopean ja hyvin konkreettisen muutoksen. Ja koska muutos näkyy selkeämmin, on siihen helpompi reagoida. Tämä aiheuttaa selkeämmän kahtiajaon kohti mielipideääripäitä ja mitä lähempänä ääripäitä mielipiteet ovat, sen äänekkäämpiä ne ovat. Ollaan kovasti vastaan tai kannatetaan. Ja internet olemassaolollaan tarjoaa pakkaa sekoittaessaan samalla myös äänen mielipiteille.

Elämme oikeasti hyvin mielenkiintoisia aikoja.