Valokuvan totuusarvo on jännä konsepti.
Itse olen usein miettinyt valokuvaa koneenkäyttäjän (eli valokuvan ottajan) näkemyksenä, eli yrittipä sitä olla miten neutraali tai objektiivinen tahansa on kuva kuitenkin subjektiivinen. Oikeastaanhan kuvaamisessa ei ole kyse vain kuvan ottajan näkemyksestä vaan kuvaajan ja subjektin yhdessä ympäröivän maailman kanssa tuottamien merkitysten rekisteröinnistä.
Digikuvauksessa tähän yhtälöön kuuluu tietenkin lisäksi se, että kone jolla rekisteröinti tehdään sisältää ohjelmistoa ja elektroniikka joka vaikuttaa kuvaan. Meille tuntemattomat ihmiset ovat päättäneet miten kamera hoitaa rekisteröinnin – esimerkiksi millaisina värit ja sävyt tallentuvat – eli nämä henkilöt määrittelevät laitteelle (vai laitteeseen?) sen mikä ainakin jollain tasolla koetaan todeksi.
Vaikka eihän tuo analogisen kuvauksen puolella ole oikeastaan mitenkään eri asia, koska jotkuthan sen filminkin valmistaa ja täten päättävät miten valo rekisteröityy. Sitten tietenkin riippumatta mille medialle kuvataan, on subjektin ja valoherkän pinnan välissä jonkinlaista optiikkaa joka myös vaikuttaa lopputulokseen. Joku ne linssitkin on tehnyt.
Näiden lisäksi on vaikka mitä kohinaa, pikselöintiä, pölyä, raetta ja sattumaa joka ei ehkä ole suunniteltua, mutta joka vaikuttaa siihen millaisena hetki rekisteröityy.
Että mikä ja/tai kenen totuus on siis se joka kuvaan koneenkäyttäjän ohjauksessa oikeastaan rekisteröityy?
En ryhdy tässä asiaa pohtimaan tätä enempää. Enkä oikeastaan tiedä voiko tai onko edes mielekästä miettiä asiaa pelkästään rekisteröinnin näkökulmasta. Ymmärrys (tulkinta) mahdollisesta totuusarvosta kun ei synny kuvan rekisteröinnissä vaan kuvan esittämisen ja näkemisen yhteydessä.
Asia nyt vaan pompahti esiin aivosolussani kun näin The Online Photographerin jutussa It Went By In a Blur kuvan alla olevan huudahduksen “Not Photshopped!”.
Olenpa vaan joskus pohtinut miten kuvan totuusarvosta puhuttaessa harvoin, tai oikeastaan koskaan, otetaan esiin asiat jotka vaikuttavat, paljonkin, siihen millaista kuvamateriaalia rekisteröintilaitteisto tuottaa mutta johon koneenkäyttäjä ei voi vaikuttaa, eli mikä otetaan niin itsestäänselvänä asiana, ettei sitä osata pitää vaikuttavana tekijänä. Jälkikäsittelyyn on niin paljon helpompi tarttua.
En malta millään olla ottamatta tähän vulgaarimorrislaista kantaa, jonka mukaan valokuvalle syntyy totuusarvo vasta kuvatekstin kanssa (ks. vaikka http://opinionator.blogs.nytimes.com/2010/01/12/thought-experiment-2/)
Linkatussa esimerkissä kuva ei ole tosi tai epätosi ennen kuin kuvateksti sanoo sen olevan “not Photoshopped”.
Tietääkseni valokuvien jälkikäsittelykään ei ole mitenkään uusi juttu. Ovatko muuten kuvan kehittämisvaiheessa tehdyt efektit ja muut manipuloinnit jälkikäsittelyä? Lasketaanko raw-kuvan sävyjen, lämpötilan yms. säätäminen kehittämisvaiheeksi?
Jälkikäsittely on varmaan sitten helpompi asia kuin sommittelu tai vaikkapa valotuksen pituus. Tai ehkä jälkimmäiset lasketaan taiteeksi ja ensimmäinen vain säätämiseksi. Kas kun kuka tahansa osaa photaroida taidokkaasti, vai mitä?
OlliS: Morris tuossa todistaa sen minkä jo juttuni kirjasin, että merkitykset syntyvät kuvan esittämisen ja näkemisen yhteydessä. Kuvan esittämisessä kuvatekstillä on tietenkin iso merkitys, kuten on muullakin tekstillä ja myös muilla kuvilla. Mielikuvia ei ole hirveän vaikea ohjata kuvien nimeämisellä.
Linkittämäni kuva ei tietenkään ole tosi tai epätosi, ennen kuin se on saanut merkityksen (joka on aina subjektiivinen jos on konstruktivistiseen tietoteoriaan uskominen). Mutta miten paljon katsojan/näkijän rakentamaan merkitykseen (/merkityksiin) vaikuttaa kaikki ne anonyymit insinöörit jotka ovat kameralle määrittäneet mikä on totta ja mikä ei? Paljon vähemmän jos ollenkaan, kuin se mikä on helpommin ymmärrettävissä, eli Photoshop. Kuitenkin näillä insinööreillä on todella suuri vaikutus siihen miten kuvaa tulkitaan.
Mervi: Ei, jälkikäsittely, ei ole mikään tuore juttu.
Mä lasken jälkikäsittelyksi, digikuvalle, kaiken sen mitä kuvalle tehdään ottamisen, rekisteröinnin, jälkeen joka vaikuttaa pikseleihin jotenkin (rajaaminen, sävykorjaus, jne). Digikuvaahan ei oikeasti tarvitse kehittää, se on vain “hieno” nostalginen nimitys prosessille jota ei haluta kutsua jälkikäsittelyksi.
Analogisella puolella kehitys ei ole mielestäni jälkikäsittelyä koska filmille tallentuva kuva on latentti: se pakko kehittää esiin. Negatiivin muokkaaminen jälkikäteen on jälkikäsittelyä. Vedostaminen ei mielestäni ole jälkikäsittelyä, koska siinä negasta tehdään positiivi (kuva samalla siirtyy medialta toiselle), mutta kehitetyn positiivikuvan muokkaaminen on jälkikäsittelyä.
Se missä kohtaa jälkikäsittelystä tulee manipulaatiota on veteen piirretty viiva.
Entä onko kuvankäsittely helpompi asia ymmärtää kuin valotus tai sommittelu? Kokemuksesta sanoisin, että kyllä näin tuntuu olevan. Ei siksi, että kuvankäsittelyn taito olisi helpompi oppia, vaan siksi, että kuvankäsittelyssä pulataan jo olemassa olevan kuvan kanssa ja tulokset nähdään konkreettisemmin kuin kuvaa ottaessa, vaikka olisikin digikamera käytössä.