Tekemisestä, toistosta ja leikistä

Pekka • 10.4.2012, 19.27

Joskus tuntuu siltä, että ihmiset hiukan pelkäävät puhua luovuudesta siksi, että jos kissa nostetaan pöydälle katoaa luovuuden taika sekä mystiikka ja silloin muusat eivät enää puhu ja auta. Itse olen varma, ettei tieto tapa luovuutta, vaan luovuuden ymmärtäminen auttaa kehittämään luovuutta. Siksi on piristävää on lukea tekstejä luovuudesta jossa asiaa ei mystifioida tai pueta hörhöilyn viittaan, vaan pysytään rationaalisella tasolla. Tämän vuoden puolella olen kaksi tällaista kirjaa kuunnellut. Ensimmäinen, vuoden alussa, oli Ken Robinsonin Out of Our Minds: Learning to Be Creative (uudistettu teos 2011) ja toinen lähes uunituore Johan Lehrerin Imagine: How Creativity Works (2012).

Kumpainenkaan kirja ei kuitenkaan (tietenkään?) osu ja uppoa kritiikittä.

Robinson tarjoaa luovuusteorian joka on hyvin sama johon olen omassa ajattelussani päätynyt. Lyhykäisyydessään teoria on seuraava: luovuus on mielikuvituksen hyödyntämistä tekemiseen, pelkkä ajattelu ei ole luovaa ja taito on olennainen osa luovuutta. Hyvin yksinkertainen, selkeä ja konkreettinen tapa ajatella. Mielestäni tässä lähestytään Occamin partaveitsi -periaatetta.

Se missä oma mielipiteeni Robinsonin ajatteluun eroaa, on tämän määritelmä luovuudelle, joka on ”original ideas that have value”. Minä nimittäin näen luovuuden olevan oppimisprosessin jonka tuloksena voi syntyä myös niin jotain epäorginaalia kuin jopa ihan skeidaa. Huonon tuottaminen on kuitenkin loistava tapa oppia mikä ei toimi. Mokaaminen johtaa yrittämiseen uudelleen ja uudelleen, eli toistoon ja sitä kautta taidon ja työn laadun paranemiseen. Näin syntyy rutiini joka on taito jota ei tarvitse aktiivisesti käytössä ajatella vaan jota voi tekemisessä työkalun lailla käyttää haluamansa päämäärän saavuttamiseen. Näinhän tieteellinen tutkimuskin usein toimii. Mokataan uudelleen ja uudelleen kunnes päästään tulokseen ja sitten käydäänkin pokkaamassa Nobelin kemian palkinto kunkun kädestä, tack så mycket.

Tietenkin voi olla, ettei mokaamalla huomaa oppineensa mitään tai, että mokaaminen lannistaa ja tekeminen loppuu siihen. Meitä kun on moneksi ja opimme monin eri tavoin. Usein kuitenkin lienee kyseessä se, ettei luovuutta/oppimista tueta – kukaan ei huomauta tai kehu, että oppimista on tapahtunut – tai ollaan alueella joka ei tekijää kiinnosta tai jossa ei ole luova (vaikka kaikki ovat luovia, eivät kaikki ole luovia kaikessa) – ei olla elementissä (josta Robinson kertoo kirjassaan The Element: How Finding Your Passion Changes Everything, 2009).

Toisto on asia joka esiintyy Lehrerin kirjassa jossa, Juicea lainatakseni, asia kuvataan vähän tähän tyyliin: ”paljon täytyy lapioida paskaa ennen kuin pääsee viljaa leikkaamaan”. Lehrer lainaa Milton Glaseria, graafista suunnittelija jonka käsialaa on esim. I♥NY -logo, ja toteaa luovuuden olevan verbin.

I think people need to be reminded that creativity is a verb, and very time-consuming verb. It’s about taking an idea in your head, and transforming that idea into something real. And that’s always going to be a long and difficult process. If you’re doing it right, it’s going to feel like work.

Milton Glaser

Lehrerin kirjaa kohtaan on esitetty kritiikkiä, enkä minäkään sitä niele pureksimatta. Se mikä Lehrerin kirjassa minua etenkin hämää on oikeastaan koko kirjan premissi ”every creative jorney begins with a problem”. Olen niin eri mieltä. Ei kaikki luovat reissut ala ongelmasta. Ne voivat alkaa hyvinkin jostain ongelmattomasta, leikkisästä ottesta tai jopa sattumasta ja viedä kohti ongelmaa. Itselläni on useampikin projekti joiden alku on lähtenyt ajatuksesta (”mitä jos tekisin näin”) jonka tuloksena on syntynyt esimerkiksi kuvamateriaalia joka tuntuu hyvältä ja toimivalta, mutta jota en pysty sanallistamaan, vaikka pystyn tuottamaan lisää kuvia saman ajatuksen pohjalta. Alkuperäinen ajatukseni oli visuaalinen, lopputulos on visuaalinen, mutta ajaudun umpikujaan aina kun haluan selittää mistä luovuuspuuskani tuottamassa materiaalissa on kyse. Ehkä minä jonain päivänä ymmärrän.

Muutenhan Lehrerin kirjassa on paljon hienoja ajatuksia ja esimerkkejä. On juttua siitä miten brainstorm-tekniikka (aivoriihi) ei toimi, mikä on kaupunkien vaikutus luovuuteen ja esimerkiksi myös jo vähän aikaa sitten hs.fi:ssä esiintynyt unelmointi mainitaan myös.

Etenkin minua innosti sellisti Yo-Yo Man ajatukset siitä miten on tehtävä kompromissi täydellisyyden ja ilmaisun välillä. Kysehän ei ole siitä, ettei osaa tai tarvitse osata, vaan siitä, että ymmärtää milloin antaa tekniikan hiipua taka-alalle.

Perfection is not very communicative. […] If you are only worried about not making a mistake, then you will communicate nothing.

Yo-yo Ma

Jonkin aikaa on jo ollut perin suosittua puhua otsa kurtussa mukavuusalueen ulkopuolella olemisesta, tai epämukavuusalueesta, joka tietenkin kuulostaa niin vaikealta ja kalliilta, että siihen on pakko hakea konsultin tai mainostoimiston apua. Usein kuitenkin epämukavuusalueajattelussa, olen kokenut, jätetään täysin huomiotta oppimiseen ohjaavat tekijät. Jotta oppimista (ymmärtämisen muokkaantumista) tapahtuu, on oltava jo jotain tietoa tai kokemusta jonka avulla oppija voi uutta tietoa käsitellä ja rakentaa merkityksiä, muutenhan se on kuin opettaisi lapsia uimaan tönäisemällä heidät vastoin tahtoaan veteen, itse samalla laiturilla hekotellen kalja kädessä, että ui poika ui, kyllä siellä epämukavuusalueella oppii, hehheh. Ei toimi. Tai no, toimii sillä tavalla, että oppii esimerkiksi pelkäämään vettä tai kuka ei ole niin mukava.

Turvalliseen oman osaamisen piirissä pyörimiseen on tietenkin helppo jäädä jumiin koska uudet tilanteet ovat jänniä, joskus jopa aivan liian jänniä. Arto Mellerin on sanottu sanoneen: ”Kun ammattitaito kasvaa, kyky ottaa riskejä pienenee”.

Ehkä olisi hyvä ottaa oppia Paula Scherin TED-puheesta Paula Scher gets serious. Kysehän ei ole siitä, etteikö Scher osaisi vaikka mitä, hän ei vaan ole jotain tehnyt asioita tietyissä konteksteissa ja kokee uudet tilanteet mahdollisuutena leikkiä, kokeilla ja oppia lisää sitä kautta.

Sellainen on mielestäni ihailtavaa. Pitäisi uskaltaa leikkiä aina välillä. Se on mielestäni ammattitaitoa.






9 mielipidettä

Eihkä kaikilla on se oma motivaattori. Mutta oman empirian ja tarkkailun perusteella yleistää uskaltaisin niin, että luovuus on hyvin pitkälle = engl. kielen sana ”urge”. Usein se on ehkä jotain sellaista, etenkin taiteessa, että pitää jotenkin voida ilmaista jotain jota ei oikein osaa perinteisin keinoin ilmaista. Joskus se on vain leikkisyyttä. Toisinaan tylsyyden tappamisen tarvetta. Luovuus on silti jotenkin aina tarvetta. Ja se on siksi myös aina hyödyllistä. Ei ehkä muille, mutta synnyttäjälleen kyllä.

Lehrerin ajatus siitä, että pohjalla on ongelma, on siis periaatteessa ihan oikea, kunhan ei rajaa ongelman käsitettä liian tiukaksi. Kun mieli haluaa toimia, sillä on käytännössä ongelma. Se haluaa tyydyttyä, ja pitää löytää keino jolla se tyydyttyy.

Rauhattomuus, tylsyys, ahdinko, päämärättömyys, suru jne. lienevät siksi niin monesti luovuuden kirvottajia, niin että ne luovat jopa taiteilijan stereotyyppejä. Jonkinlaisia aivotoiminnallisia umpitiloja, joista ihminen pyrkii luontaisesti jollain tavalla eroon. Ja toki myös toisinpäin, eli esim. mukavuutta uhkaa asioita, mutta ei jaksa ryhtyä ahkeraksi… Kun konventionaaliset keinot eivät tepsi, pitää ryhtyä luovaksi.


Voi tietenkin olla, että se minkä minä omassa ajatteluprosessia tulkitsen mielenkiintona tai pohdintana, on sama jonka joku toinen ilmaisee sanalla ongelma. Se vaan jotenkin tuntuu sanana liian… ööö… ongelmalliselta ;)


Onhan sillä yleisesti jonkinlainen negatiivinen leima. Mutta mieti vaikka: matemaattinen ongelma. Se on heti mielenkiintoa herättävää, nystyröitä kutkuttavaa, ratkaisuhimoa kiihottavaa. Ongelma on seikkailu.


En minä ole kieltämässä sitä, etteivätkö ongelmat johtaisi tarpeeseen ratkaista niitä (ongelmathan voivat olla hyvinkin inspiroivia sekä mieltä kiihottavia ja niiden ratkaiseminen vähintään yhtä järisyttävän ihanaa kuin kutiavan selän rapsuttaminen) vaan haluan tuoda pointin esiin siitä, ettei kaikkien luovien keihäsmatkojen kiitoradan alkupäässä ole aina, kuten Lehrer väittää, umpikujaa jossa päätä lyödään seinään.


No se on kyllä taivahan tosi. Mutta siis ongelmahan harvoin tuota on. Paitsi niille, jotka eivät ole tai halua olla luovia.


Tai jotka eivät ole elementissään (kaikki ovat luovia).


Niin, luovuutta kai sekin on, että tekee kaikkensa ja keksii vaikka mietä keinoja vastustaakseen luovuutta. Koska asiat tehdään niin kuin aina ennenkin on tehty.


Luovuuttahan (paradoksaalisesti tavallaan) sekin.


Linkkejä muilta saiteilta tähän juttuun

  1. Vähän taas luovuudesta | Skrubu.net blog