Todellista pyllyilyä Impivaarassa

Pekka • 4.5.2012, 16.02

Kun asiat eivät mene kuten haluaa, ja kun siihen ei ole varautunut, esimerkiksi siksi, että on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, voi joutua tilanteeseen jossa ei ole koskaan aikaisemmin ollut.

Tällaisissa tilanteissa, jos ei ole minkäänlaista kokemusta vastaavista, ei osata reagoida rationaalisesti. Ei vain ole mistä ammentaa, vaikka miten kahmisi kokemuksen suuresta sukkalaatikosta. Ja kun rationaalisuus puuttuu, ja jotain on pakko tehdä, astuu emotionaalisuus sen tilalle. Itkupotkuraivari, rumat sanat, huutaminen. Emotionaalisuuden voittokulkua tukee myös se, että tuntemattomaan tilanteeseen joutuminen yllättäen, ilman ennakkovarotusta voi olla jopa pelottava tilanne. Pelko voi tulla myös esim. siitä, että pelkää menettävänsä kasvot (mitä noikin nyt ajattelee). Mitä pelottavampi tuntematon tilanne, sitä vahvemmin primääritoiminnot kuten pakeneminen tai tappelu ottavat vallan.

Isot ihmiset eivät eroa henkisesti lapsista muuten kuin siinä, että kokemuksen tuoman rationaalisuuden pitäisi olla paremmin kurissa, mutta yllättävän usein se ei vaan ole. Iso karski journalisti- ja poliitikkoäijäkin vaipuu juuri siihen alakoulu-uhoiluun ja nyyhkyilyyn johon lapsetkin. Sillä erolla, että kyllähän ison miehen nyt pitäisi ymmärtää paremmin.

Miks meillä ei oo mitään kivaa? Kaikki muut meidän luokalla tekee kivoja juttuja, mutta mä en koskaan saa tehä mitään. Te ootte tyhmiä kakkapäitä (tai mä lyön teitä mun medialla päähän: ”pyllyilkäämme täällä Impivaarassa vielä” tai te vihaatte kaikkea uutta). Te ette tajuu! (Tää viimeinen huudetaan äänenmurrosäänellä samalla kun paiskataan ovi liian kovaa kiinni).

Lapsellista uhoamista odottaa pikkuballeriinalta kun päiväkotiin ei saa mennä pinkissä tutussa tai esiteiniltä kielletään feseily kello 23 jälkeen. Mutta että valtalehtien anonyymit pääkirjoittajat muuttuvat känkkäränkkäpäissään paperimediatrolleiksi? Ja poliitikoiden todellisuudentaju tuntuu kyseenalaistettavalta? (Sitten vielä ihmetellään miksei lehtiä tai politiikka arvosteta nykyään kuten ennen, ”silloin kun kaikki oli paremmin”.)

Ei näköjään tee ihmisen henkiselle kehitykselle hyvää olla vallan kannassa kiinni. Näyttäisi sellainen aiheuttavan rappeutumista. Ehkä olisi hyvä poistua sieltä omista pikku piireistä kansan pariin katselemaan millaista täällä on ja miksi me emme halua teidän henkselien paukuttelua maksaa.

Samalla on jotenkin noloa se, etteivät nämä yli-ikäiset itkupilliräkänokat mitenkään ymmärrä, tai ainakaan tuo äksyilyssään ilmi, että meillä on jo todella hieno ja elävä kulttuuri. Muutakin kuin Aalto (joka tuntuisi olevan maan ainoa arkkitehti, koskaan) tai kultakauden mestarit. Se ei ole mitään minkä joku brändityöryhmä jossain on määritellyt, eikä se myöskään ole mitään semmoista joka saisi automaattisesti yhtä paljon palstatilaa kuin sää, televisio, tositeeveejulkkikset tai vaikka painonhallinta. Sitä löytyy sieltä kaikkialta minne pöhöttynyt media tai pulskistunut politiikka ei kykene näkemään, ei (vain) sieltä, minne joku taidekonsultti sormellaan osoittaa.

Meillä ei päättävissä elimissä tunnuta arvostavan sitä mitä jo on ja mitä uutta tehdään, eikä mediallakaan tunnu olevan tajua siitä. Haikaillaan menneisyyteen, siihen mikä on maailmalla jo validoitu ja hyväksytty, näkemättä mitä meillä nyt on sellaista joka ansaitsee hehkuttamista (eikä tämä koske vain taidetta vaan koko maan kulttuuria). Tällainen todellinen pyllyily antaa tuleville sukupolville sairaan huonon kuvan meistä itsestämme. Ja sellaisen esimerkin antaminen on oikeasti vahingollista ja hävettävää. Tässä rakennetaan maahan sellaista ilmapiiriä, että ennen oli kaikki paremmin eikä enää kannata yrittää koska se voi epäonnistua – mutta juuri yrittäminen ja epäonnistuminen (eli tekeminen) on luovuuden pohja, sieltä kasvaa uusi ja siksi sitä pitää tukea. Meillä on parhaimmillaan juuri se periferia jonka kautta uudet asiat löytyvät.

Ei. Helsingissä ei ole sitä mitä on New Yorkissa, Barcelonassa, Lontoossa, Berliinissä tai vaikka Tukholmassa. Miksi pitäisi? Siksi, että muut teinit nauraa meille jos me ollaan jotenkin erilaisia ja erotutaan massasta? Onko se noloa kun meillä on vääränlaista taidetta? Onko meillä todella näin huono itsetunto ja siksi muka syy haukkua itseämme luusereiksi?

Jos näin on, niin ei meillä hyvin mene. Eikä siihen negatiivisuuteen mikään museo, kotimainen tai ulkomainen, tuo mitään apua.






3 mielipidettä

Just näin, kiitos. Ihanaa nähdä että jotkut vielä jaksaa kirjoittaa napakasti, kun ite ei aina jaksa :-)


Ah, tosi hyvä kirjoitus!


Zepa & Tiina: Kiitos.