Vähän taas luovuudesta

Viimeisen vuoden aikana olen miettinyt omaa suhdettani luovuuteen. Tämä on tapahtunut osittain siksi, että opinnoissani kuvataidekasvatuksen saloihin on ollut paljon sellaista joka on saanut minut pohtimaan omaa visuaalista tekemistä ja oppimista niinkin kaukaa lähtien kuin ala-asteajoilta.

Osittain pohdintani on johtunut siitä, että olen jo pitkään pyrkinyt, lähinnä itselleni, määrittelemään mitä tarkoitan kun käytän sanaa luovuus. Termin hähmyisyys ja monitulkinnallisuus on vaivannut minua.

Olen omissa pohdinnoissani päässyt hyvin vastaavaan ajatukseen kuin mitä Sir Ken Robinson esittää kirjassaan Out of Our Minds (kts. Tekemisestä, toistosta ja leikistä). Taustalla kummittelee kuitenkin yhä Steve Jobsin yhdistelyidea, josta en enää ole niin samaa mieltä, vaikka en sitä toki myöskään roskiin heitä. Tuhlausta olisi sellainen.

Muistaminen

En tiedä miksi, mutta minulla on kiinnostus triviatietoon, kaikenlaiseen pieneen sälään. Niinkin olin sälädatasta ja irtonaisista tiedonmuruista kiinnostunut joskus, että muistan saaneeni kommentteja niin kodin kuin koulun suunnasta, että pitäisi jotain hyödyllistäkin joskus oppia.

Oppia, sanoivat. Näkemys oppimisesta pohjautui siis ajatukseen asioiden muistamisesta ulkoa. Tällainen ajattelu tuntuu näin vuonna 2012 perin vanhanaikaiselta. Itse olen määritellyt, omassa ajattelussani ainakin, oppimisen ymmärryksen muokkaantumiseksi. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vaikka esimerkiksi muistan ulkoa Pythagoraan lauseen ja osaan sen toistaa oikein sekä myös oikealla tavalla sitä käyttää, en välttämättä ymmärrä sitä. Osaan siis toistaa ymmärtämättä täysin mitä toistan. Onko se oppimista? Jotkut sanovat kyllä, toiset ei. Oma näkemykseni on jossain kyllän ja ein välissä. Toistamaan kouliintumisessa ei välttämättä ymmärrys muokkaannu, mutta se, että asia jää päähän ei ole paha juttu.

Hyödyllistä, sanoivat. Onko Pythagoraan lauseen toistamisen osaaminen ollut minulle hyödyllistä? Ei, koska muistin sen väärin ylioppilaskirjoituksissa ja sen mokan jälkeen (ei tullut matikassa hyvää arvosanaa) olen aina muistanut sen oikein, mutta en ole sitä sen jälkeen kertaakaan käyttänyt. En kuitenkaan sanoisi, että kyseisen matemaattisen teoreeman muistaminen, vaikka en sitä täysin ymmärrä (ja siksi “muistin” sen kätevästi väärin silloin joskus), ole turhaa. Kyseessä on yksi monista sälädataan kuuluvista asioista joita päässäni on paljon.

Oppia luovuus kaikki?

Jobsin ajatuksen (luovuus on asioiden yhdistelemistä) voisi ajatella niin, että asioiden yhdisteleminen luo merkityksiä. Jotta asioita voi yhdistellä on asioita oltava olemassa (tyhjästähän tunnetusti on vaikea nyhjäistä). Näin nähtynä Jobsin ajatus tukee konstruktivistista oppimiskäsitystä. Päähän kertynyt tieto yhdistetään uuteen tai jo siellä olevaan tietoon ja näin saadaan aikaan jotain uutta, rakennetaan merkityksiä ja muokataan ymmärrystä.

Jobsin ajatuksesta puuttuu kuitenkin tekeminen. Ajatteluhan on tekemistä tavallaan, mutta jotta luovuus todentuu on sen jollain tavalla siirryttävä pään ulkopuolelle. Pelkät ajatukset ovat liukkaita ja oikukkaita eivätkä välttämättä ole helposti käsiteltävissä. Ajatusten konkretisointi (tekeminen) niin hidastaa ajattelua (luo tavallaan vastusta) antaen aikaa tutkia lopputulosta paremmin, altistaa ajatukset muiden kommentoinille (tuo lisää merkityksiä käsiteltäväksi, niin hyvässä kuin huonossa) kuin mahdollistaa ajatuksen uudelleen sisäistämisen aistien kautta näin lisäten omia tulkinnan mahdollisuuksia (muokata omaa ymmärrystä luodusta).

Robinsonin malli luovuudesta (luovuus on mielikuvituksen hyödyntämistä tekemiseen) pakottaa ajattelemaan luovuutta tekemisenä, eli siitä on synnyttävä jotain. Tämä jokin on Robinsonin mielestä jotain omaperäistä ja arvokasta. Minun mielestäni tekemisen seurauksena saa yhtä hyvin syntyä myös turhaa ja arvotonta. Niin turha kuin arvoton, jos ymmärtää sellaista tehneensä, muokkaa ymmärrystä ja on täten oppimisprosessi.

Oma näkemykseni tätä kirjoittaessani on se, että luovuus on oppimisprosessi.

Asioiden yhdisteleminen päässä on mielikuvitusta ja sitä voi ruokkia monin tavoin (esim. minulla siinä on ollut mukana niin sälädata, se mitä on joskus turhaksi kutsuttiin). Mielikuvitus on ajattelua ja se voi olla joko abstraktia, konkreettista tai mitä tahansa näiden väliltä. Mitä enemmän ajattelee, sen paremmin ajattelee.

Tekeminen, luovuuden näkökulmasta, on ajattelun konkretisointia niin, että päässä yhdistetyt asiat tuodaan esille tavalla tai toisella. Mitä enemmän tekee, sen paremmin tekee.

Oppiminen syntyy siinä, että ymmärrys muokkaantuu ajattelemisen ja tekemisen kautta. Tämä oppiminen voi olla mitä vaan eikä sen tarvitse olla sitä mitä ehkä edes yritettiin oppia ymmärtämään vaan jotain ihan muuta.

Jos luovuus yleistetään koskemaan vain tiettyjä, ja etenkin erityisen erikoisia asioita (esim. Robinsonin omaperäisiä ja arvokkaita) katsotaan asiaa mielestäni väärällä tavalla. Se on kuin maratonissa vain mitalisijoille päässeet olisivat juosseet ja kaikki muut eivät. Kaikki jotka ovat juosseet ovat juosseet. Osa yltää tuloksiin jotka ovat muita parempia. Näin se on myös luovuudessa. Joillain vain on hommat luistavat paremmin kuin toisilla. Vaan eivät ne itsestään luista. Jos haluaa muutenkin kuin vahingossa päästä tuloksiin jollaisia ei ole ennen nähty on luovuutta treenattava, eli on ajateltava ja tehtävä, mietittävä ja toteutettava… paljon.

*

Tämän pohdiskeluni lopuksi, nyt kun olen ajatukseni siirtänyt päästä näppäimistön kautta aivoille uudelleen tulkittavaksi, tunnen tarvetta todetta, että esittämäni voi tietenkin olla toisin päin, että oppiminen on luova prosessi. Tätä kirjoituksen aikana syntynyttä käänteistä näkökulmaa en ole kuitenkaan ehtinyt ollenkaan pohtimaan joten jätän sen tähän loppuun kuin itselleni muistutukseksi tulevia pohdintoja varten.