En keksi tähän otsikkoa

Akateemisten vanhempien lapset valtaavat yhä yliopistopaikat, otsikoi hs.fi 16.9.2012.

Heti aluksi, kun katsoo jutussa olevia palkkeja, käy mielessä se, että aika huimasti ovat akateemisten ja ei-akateemisten vanhempien jälkeläisten mahdollisuudet päästä akateemiseen oppiin yhdenmukaistuneet neljässäkymmenessä vuodessa. Eroa on toki vieläkin, mutta maininta siitä, että erot ovat lähteneet nousuun viimeisen viiden vuoden aikana on kyllä selkeää liioittelua journalistin puolelta. Pientä heittoa on, mutta eiköhän tuo mene jonkinlaisen virhemarginaalin piikkiin ilman, että sitä edes kannattaa mainita.

Sitten jäin miettimään, että mitenköhän tuota tutkitaan (mielestäni tärkeä tieto jota hs.fi:n juttu ei osaa kertoa). Mitä mitataan? Tunnetustihan sitä saa mitä mittaa.

Aloitellessani tätä toista akateemista tutkintoani syksyllä 2011 (minä – ei-akateemisten vanhempien vesa) tuli koululta kysely jossa yhdessä kohdassa piti ilmoittaa äidin koulutustaso. En täyttänyt kyselyä, koska se oli selvästikin tehty kandiopiskelijoille joiden ikä on n. puolet omastani ja tulevat akateemiseen ihmemaahan suoraan lukion penkiltä. Mutta pohdin toki kyselyä hylätessäni, että näinkö tällaista tietoa kerätään, eli jo opiskelupaikan saaneilta?

Mielenkiintoista olisi tietää hakijoiden tausta. Onko siellä sama jakauma? Hakevatko ei-akateemisten perilliset harvemmin akateemiseen oppilaitokseen kuin akateemisten äitien ja isien vekarat samassa suhteessa kuin mikä on jutun antama suhdeluku? Entä miten asiaan vaikuttaa opinahjojen valintaprosessi? Jos ei-akateemisten huoltajien pikku enkeli ei osaa ilmaista itseään akateemisen diskurssin puitteissa, osaavatko vastaavasti akateemiseen diskurssiin tottuneet valinnan tekevät tahot ymmärtää ei-akateemista hakijaa oikealla tavalla?

Sitten jäin vielä pohtimaan sitä, että pidetäänkö akateemista koulutusta jotenkin hienompana kuin ei-akateemista? Ainakin akateemiset itse pitävät akateemista koulutusta jotenkin itseisarvona ja toivovat tietenkin kaikkien muidenkin pääsevän samaan sivistystasoon (tämä on tietenkin provokatiivinen yleistys). Vaan voiko olla, että tuolla jossain on ihmisiä jotka arvostavat enemmän olla kädet savessa kuin pölyyntyä istuma-asennossa pöydän ääressä? Jos ei näe hyötyä akateemiseen koulutukseen hakeutumisella, niin tuleeko silloin hakeuduttua akateemiseen koulutukseen? Tuskin.

Jos yhteiskunta painottaisi voimakkaammin ammattikoulutusta saattaisimme ehkä lukea jutun siitä, miten akateemisten vanhempien pennuilla ei ole samoja mahdollisuuksia päästä amikseen kuin ei-akateemisten maitoparroilla. Kyse on kai siitä mikä kissa itse nostaa häntänsä korkeimmalle (vähän samalla tavalla kuin ns. “korkea kulttuuri” on nostanut oman häntänsä vuosien mittaan korkeammalle kuin muiden).

Tähän kai kelpaa upottaa tämä Sir Ken Robinsonin puheesta tehty animaatio, jonka kai kaikki on jo nähneet vähintään tsiljoona kertaa.

2 thoughts on “En keksi tähän otsikkoa

  1. Tuossa artikkelissa häiritsee pahasti tuo sanan “mahdollisuus” käyttö. Onhan se selvä, että vanhemmilta siirtyy usein taipumuksia geeneissä ja kasvatuksessa lapsille, jolloin ei ole yllätys, että akateemisten lapset hakevat useammin akateemiseen koulutukseen.

    Aivan samalla tavalla kuin vaikkapa kokkipariskuntien lapsista tulee hieman useammin kokkeja tai opettajavanhempien lapsista useammin opettajia. Tästä riippuvuussuhteesta olisi kuitenkin aika rohkeaa sanoa, että ei-kokkivanhempien lapsilla ei ole yhtä hyviä “mahdollisuuksia” kokkikouluun tai ei-opettajavanhempien lapsilla ei ole “mahdollisuuksia” opettajaksi. En oikein ymmärrä, miten tästä on tehty tasa-arvokysymys.

  2. Retoriikkaa. Tasa-arvokysymyksenä asiaan saa helpommin sekoitettua mukaan emotioon vaikuttavia elementtejä jolloin ratio jää näppärästi taustalle ja meno on vähän kuin ameriikan sodassa terrorismia vastaan: joko olet meidän puolella tai meitä vastaan.

Comments are closed.