Oi aikoja, oi tapoja

Hiljennytään näin tämän jutun alussa hetkeksi muistelemaan kaasuvalojen sytyttäjien ammattikuntaa joka katosi sähkövalon tullessa kaupunkiin. Mahtoi heitä harmittaa tekninen evoluutio. Valothan eivät kuitenkaan kadonneet kaduilta. Samoin voimme hiljaisessa hetkessämme muistella sentraalisantrojen kohtaloa. Jäivät aikanaan hekin härskisti teknologisen kehityksen jalkoihin. Puhelinkeskuksiahan on kuitenkin yhä. Mahtoi muuten myös Gutenbergin keksintö harmittaa niitä, jotka käsin monistivat kirjoja saadakseen perheelleen leipää ja olutta.

Sitten siirrytään hiljaisesta hetkestämme äänimaailmaan nimeltä punk. Siinä sitä oli 70-luvulla kasa tyyppejä, joita otti päähän kaikenlainen yhteiskunnallinen ja myös se, että musiikki oli pölyyntynyttä, pöhöttynyttä tekotaiteellista skeidaa. Ei tarvinnut tai edes pitänyt olla esim. sulosointuja lirutteleva kitarajumala joka seuraa jotain määriteltyä koodistoa, jotta sai skulata skebaa julkisesti. Punkille muodostui musiikissa(kin) oma muoto, oma kieli, omat merkitykset ja se harmitti monia.

Jotenkin tuntuu siltä, että elämme aikaa jossa harrastelijavalokuvaajat nähdään vähän samanalaisina kuin punkkarit.

Ei. En tarkoita, että harrastelijavalokuvaajat nähtäisiin olevan anti-establishment, anti-capitalist tai muutenkaan kapinoivia.

Ei. En myöskään tarkoita näitä tämän ajan punkkareita jotka ovat sisäsiisteiksi opetettu ja otettu avosylin vastaan musiikkiyhteisöön pirteänä lisänä humpan, iskelmän ja muun popin joukkoon.

Vaan. Tarkoitan huonolla punkkarivertauksellani sitä, miten harrastelijavalokuvaajiin, mitä olen joidenkin blogien kommenteissa erinäisiä keskusteluja seurannut, suhtaudutaan osittain kuin korkeamman kulttuurin edustajat suhtautuivat punkkareihin silloin joskus: Eihän ne osaa soittaa! Miksi niitä kukaan kuuntelisi? Me sentään ollaan koulutettuja ja tiedetään jotain musiikista ja hallitaan musiikin tulkitseminen, oikeasti, kunnolla ja oikein mielipitein. Kyllä pitäisi nämä meluntuottajat kieltää. Miksi yhä harvempi käy meidän keikoilla?

Kuitenkin punkkarit olivat/ovat vain osa evoluutiota, luonnollinen jatke musiikin kehityksessä sekä yksi monista muutoksista matkalla siihen missä olemme nyt – siihen missä emme olisi ilman punkkeja. Tai esimerkiksi ilman Stravinskyn Kevätuhria. Tai ilman syntetisaattorin keksimistä.

En tiedä muuttuiko maailma huonommaksi kun kaasuvalo katosi, puhelinkeskukset automatisoitiin ja kirjapainotekniikka keksittiin, mutta uskon kovasti siihen, että yleinen luku- ja kirjoitustaito on ollut vain hyvä asia, vaikka aluksi ihmiset eivät varmaan osanneet kirjoittaa asioita oikein, siis niiden mukaan, jotka aikanaan olivat kirjoituksen ja lukemisen ainoita osaajia, eksperttejä ja airuita.

Miksi sotken mukaan lukemisen ja kirjoittamisen? Siksi, että mielestäni valokuvan (tai kuvan noin yleensä) voi hyvinkin rinnastaa, ainakin jollain tasolla, kieleen. Puhuttu ja kirjoitettu kieli pysyy elossa siksi, että se muuttuu. Asiat ilmaistaan eri tavoin nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Kielen on kyettävä kuvamaan tätä hetkeä, muuten emme voi kommunikoida asioista jotka ovat tässä hetkessä ja se tarkoittaa sitä, että kieli ei voi olla kehittymättä. Sama koskee valokuvaa. Kieli ei kehity pelkästään kielipoliisien johdolla vaan kaikkialla siellä missä kieltä käytetään. Näen valokuvan kehityksen menevän samaa tietä.

Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen kismitti varmasti jotakuta kovastikin aikanaan. Kielen kehittyminen harmittaa monia koko ajan ja se kuuluu asiaan. Vastavoimat ovat olennainen osa evoluutioprosessia, ne ruokkivat liikettä.

Minä? Minä olen yksi niistä jotka ryöstävät ammattikirjoittajien leivän. Sori.

One thought on “Oi aikoja, oi tapoja

Comments are closed.