Maanantaita

Welcome to the machine, lauleskeli Pink Floyd kun havahduin vuoden ensimmäisen maanantain todelliseen menoon, vaikka takana jo olikin sen seitsemän tuhatta askelta ympäri kaupunkia. Tehokas aamupäivä. Sitten lounas. Aamun liialliselta tuntunut vaatetus ei lämmitä enää kun repun hikoilluttama selkä kylmenee vauhdin hidastuessa. Roiskin salaatin päälle balsamicoa vain huomatakseni ensimmäistä suupalaa haukatessani, että soijakastikettahan se olikin. Väsyttää. Kohta myös varmastikin janottaa. Mutta jaksaa, jaksaa. Seuraavaksi kauppa, tiski ja pyykki. Tirsat maistuisi, mutta jätän ottamatta. Pelkään niiden venyvän liian pitkiksi, sen verran nyt väsyttää. Toisen kerran Welcome to the machine tänään. Arjen kone on selkeästi käynnissä ja minä teen siinä mitä teen sen omanlaisenani osana. Ja niin ulkona sitten olikin pimeä. Kohti valoisempia aikoja, mutta hitaasti, hitaasti kuin etana nousee Fujille (siinä yhdessä runossa). Olisin varmaan ennen pimeän tuloa ollut valmis kotiaskareiden parista, mutta sain visuaalisen idean jota piti hiukan kokeilla. Nälkäkö taas? Siltä tuntuu. Miksei maustamatonta rasvatonta jogurttia saa pienissä myyntipakauksissa?

Tuli tänään mieleen, kun olin Lux Helsinkiä katselemassa ilman järjestelmäkameraa, sellainen, että onkohan kameroiden yleistyessä tapahtumista ja teoksista on tullut yhä useammalle valokuvamahdollisuus ennemminkin kuin mahdollisuus kokea taidetta, tai tapahtumaa? Ainakin katsojana tuntui aika usein siltä, että oli usein tiellä ja edessä.

Cosmogole -teos ja sitä valokuvaava henkilö
Kokemus vai mahdollisuus?