Aina kun minä kuolen

En muista koska se alkoi, mutta tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Se on aina yhtä sykähdyttävä hetki. Ei, ei sykähdyttävä vaan yllättävä. Aluksi se ahdistikin. Sittemmin olen onnistunut kai tottumaan asiaan, vaikka tokihan minä siihen herään eikä se vieläkään kivalta tunnu.

En osaa myöskään suoraan liittää tätä mihinkään tiettyyn tapahtumaan, tunteeseen tai ajatukseen. Minä vaan kuolen, koska jostain syystä jossain mieleni sopukoissa asiat vain ovat kuten ovat.

Se käy näin. Nukahdan. En ole stressaantunut tai muutenkaan pohdi mitään mieltä synkentäviä asioita. Ainakaan en ole reagoinut siihen, että mielessäni pyörisi mitään synkkää, raskasta tai ongelmallista. En osaa sanoa kuinka pitkään olen nukkunut tai miten syvä uneni on kun kuolema tapahtuu. En ole kertaakaan katsonut kelloa herättyäni kuolemani hetkellä.

Näen unessani asiat usein omasta näkökulmastani. Olen milloin missäkin. Joskus luonnossa, joskus urbaanissa tilassa. Teen mitä teen, milloin mitäkin – kävelen, istun, seison. Sitten tapahtuu jotain yllättävää. Otan väärän askeleen ja putoan kuolemaani syvään kuiluun. Joskus katson jotain joka näyttää kiehtovalta ja hetken kuluttua huomaan olevani siellä minne katsoin. On kuin paikat jotka pelottavat, vetävät puoleensa. Menen, vastoin kaikkea järkeä, juuri sinne missä vaara on suurin.

Kuolemani ovat usein sellaisia, että herätessäni tajuan miten minulla on yllättävän tapahtuman ja lopullisen kuoleman välillä ollut aikaa analysoida mitä tapahtui. Olisinko voinut välttää kuolemani? Miksi pitikään askeltaa niin huolimattomasti. Näinkö minä nyt kuolen? Tähänkö se nyt loppuu?

Viimeksi kuolin veteen. En muista miten sinne jouduin. Katselin jonkin matkan päästä, maalla seisten, miten virta vei isoja tukkeja kohti matalaa siltamaista rakennetta, se oli kuin vanha pieni kivisilta. Tukit ahtautuivat sillan alle, löivät toisiaan vastaan, halkeilivat ja velloivat veden ja puusilpun kaaoksessa. Sillan alla oli kirkas sininen valo. Ehkä tukit olivat matkalla paperitehtaalle. Yllättäen huomasin olevani virran vietävänä, tukkien keskellä matkalla kohti siltaa. En ymmärrä miten jouduin sinne. Tajusin kuolevani hetken kuluttua. Tukit jauhaisivat minut rikki. En tiedä ehtisinkö ensin hukkua vai menehtyisinkö tukkien armottomaan pahoinpitelyyn. Muistan miettineeni kumpi olisi pahempi. Vesi oli sillan alla kirkasta. Sinistä.

Heräsin. Herään aina juuri tähän. Ymmärrän kuolevani kohta, ihan pian. Tajuan miten tulen kuolemaan. Ehdin pohtia sitä. Pohdin sitä hiukan herättyäni, vaikka yritän lähinnä vain unohtaa asian, jotta saan jälleen unen päästä kiinni. Nykyään uudelleen nukahtaminen on helpompaa kuin aluksi. Omaan kuolemaansa turtuu kun kuolee tarpeeksi usein.

En muista kuolleeni koskaan useammin kuin kerran yössä. Enkä muista kuolleeni koskaan missään muualla kuin kotona, omassa sängyssä.

Unet ovat outoja.

16 thoughts on “Aina kun minä kuolen

  1. Kerran tässä taannoin heräsin (ja herätin Tonin sekä varmaan koko joukon naapureitakin) huutaen täysillä ja toistuen: “Mä kuolen, mä kuolen, mä kuolen!” En tosin muista mihin olin kuolemassa, mutta sydämeni oli hetken ylikierroksilla ja hätä aito.

  2. Itse näen toisinaan unia, joissa minua ammutaan ja jään ikään kuin odottamaan kuolemaani. Tiedän siis kuolevani ja mietin, että tältäkö se tuntuu. Herään kuitenkin aina ennen kuin ehdin kuolla. Mutta aina se tapahtuu ampumalla. Toivottavasti minulla ei ole ennustajanlahjoja.

  3. Luin joskus jostain alan kirjasta, että monet psykoosiin sairastuneet ovat juuri ennen sairastumistaan uneksineet kuolemastaan. Sille ei kylläkään tunnu netistä löytyvän mitään vahvistusta.

  4. No onhan tässä se puoli että sinä nouset taas kuolleista aamulla. Sinä siis pääset kokemaan, jos nyt et sentään kuolemattomuutta, niin kuolleista paluun.

    Sandmanissa oli jossain hieno quote missä kyseltiin mitä tapahtuu kun kuolee. Jossain vaiheessa jokainen saa sen tietää.

  5. Eiku aamulla mä herään unesta johon vaivun sen jälkeen kun olen herännyt kuolemaani alkuyöstä. Mutta hyvä, että herään – molempina kertoina.

  6. Aika jännä. Feeniks-Pekka. Ainakin melkein.

    En muista koskaan kuolleeni unissani, mutta muistankin uneni aniharvoin. Tosin voisin kuvitella että tuohon heräisin minäkin ja siten muistaisin unen, tai ainakin miten se päättyi.

    Tämä toi kuitenkin mieleeni Hamish Macbeth tv-sarjan, jossa näkijän lahjoilla varustettu John McIver tiesi kuolemaansa liittyvän pomadan tuoksun, joten ei kokenut uhkaavissakaan tilanteessa pelkoa, koska ei haistanut pomadaa.

  7. Vai että Feeniks-Pekka :) En ole juurikaan Hamish-sarjaa koskaan katsellut. Mitä jos pomada tuoksuu jos ei ole uhkaava tilanne? Voihan se kuolema iskeä ihan ilman uhkaakin.

  8. Eihän se pihvi ollut se uhkaava tilanne, vaan se ettei uhkaavallakaan tilanteella ole merkitystä, jollei pomada tuoksu. Tietoisuus lopun hetkestä sisälsi vain sen että TV-John juuri ennen valojen sammumista haistaa pomadan.

Comments are closed.