Ja tapahtui niinä päivinä, niinä tammikuun puolenvälin päivinä vuonna 2013, että ei koko kansa, vaan ihan minä vain jouduin puhelinsoiton kohteeksi. Numero näkyi puhelimen ruudulla, mutta en tunnistanut sitä. Puhelinmyyjäksi epäilin ja niinhän se oli. Ei ollut kuitenkaan sellainen tavallinen Mitätahansascheibeä™ puhelimen kautta tarjoava torikaupustelija, vaan pankista soitettiin. En muista mitä yrittivät myydä, mutta siinä lyhyen jutustelun aikana kävi ilmi, että minulla on tässä kyseisessä pankissa rahaa tilillä. Hämmentävää, koska olin varma, että ei ole. Että olin lopettanut tilini jo 1998.
Kävin sitten pankin konttorissa höpöttämässä virkailijan kanssa. Kyllä, tili on olemassa, siellä on noin satasen verran rahaa. Tilin tyhjentämiseen tarvitaan pankkikirja. Jos ei pankkikirjaa löydy, saa rahat jollain toisellakin systeemillä tililtä, mutta se maksaa 50 euroa. Tunsin itseni yllättäen hyvin motivoiduksi.
Niinpä sitten ryhdyin kaivelemaan laatikoitani löytääkseni pankkikirjan tilille jonka olemassaoloa en muistanut. Olin täysin varma, että muistin miten vuonna 1998 pankkikirja rei’itettiin (on muuten hassu sana tuo rei’ittäminen). Aivan varma. Siinä laatikoita tonkiessani löysin yllätykseni pari muuta asiaa jotka kumosivat sen mitä olin pitänyt totena.
Vanhoista koulukuvista näen, etten saanutkaan silmälaseja ala-asteen toisella luokalla, kuten olen kaikille aina kertonut, koska olen ollut asiasta täysin varma, vaan näköjään vasta viidennellä. Sori kaikki, en ole tiennyt huijaavani.
Löydän kirjeen jonka olemassaolon olen unohtanut. Olen elänyt siinä kuvitelmassa, että kun hain opiskelemaan valokuvausta Svenska Konstskolan i Nykarleby:hyn 1991, en ollut kuullutkaan koko koulusta. Tämä löytämäni kirje kumoaa totuuteni. Olen näköjään pari vuotta aikaisemmin, oletettavasti juuri armeijasta päästyäni, hakenut kyseiseen kouluun taidelinjalle. Kirje on koulun rehtorilta ja siinä ilmoitetaan, ettei lähettämieni töiden laatu ole riittävä. Täysin olen tämän unohtanut.
Miten voi näin täydellisesti unohtaa asioita? Mitä muuta olen unohtanut? Kuka minä oikeastaan olen jos se mitä tiedän varmasti ei olekaan niin? Inspiroiduin tästä sanailemaan hiukan.
Onko tietoinen menneisyytensä rungosta,
tukevasta varresta ja oksien moninaisuudesta,
vai näkeekö sen päälle piirtyneen kuvan,
rungon taakseen peittävän lavasteen?Senkö peilaamme muihin?
Kasvaako tietoisuus ajatusten harhaan,
rakentaako itsensä sokeuden sumuun,
vain itselleen hyväksytyin osin
kuvitellen näkevänsä oikean lehvistön?Sekö tekee meistä meidät?
Ymmärtääkö sen edes olevan lavasteen,
että ei näekään vuosien rakennetta?
Osaako erottaa luomansa pinnan
siitä, jonka päälle se on pingotettu?Haluaako? Tarvitseeko?
Löysin etsimäni pankkikirjan. Se ei ollut laatikoissa joita kävin läpi, vaan tavallaan ihan loogisessa paikassa, siellä minne sen olin laittanut kun viimeksi käytin sitä – kuusi vuotta sen jälkeen kun mitä olin aikaisemmin ollut varma tilin lopettamisesta.
Pankkikirjaa plärätessäni muistin sitten miten olin käyttänyt pankkikirjallista tiliä pitkään jemmatilinä johon helposti pystyi siirtämään rahaa, mutta josta nostaminen ei ollut niin helppoa: pankissa käyminen on yhtä jonottamisen tuskaa. Lopetin tilin aktiivisen käytön kun pankista rupesi tulvimaan ärsyttäviä viestejä joiden sisältö oli lähinnä se, että pankkikirja on vanhanaikainen ja, että pankkikortti on jo keksitty. Silloin olen nostanut hiukan isomman summan rahaa ja tilille jäi hilut pohjalle. Samalla olen varmaan pyyhkinyt muistini.
Nostin rahat. Lopetin tilin. Pankkikirjaan lyötiin reiät, ihan oikeasti tällä kertaa. (Tosin, löysin kyllä laatikoistani vanhan pankkikirjan jossa jo oli reiät ja se oli niiltä ajoilta jossa kuvitelmani elivät.)
Kaikkea sitä ajan mittaan. Vaikkei muistakaan.
Paljonkohan muut unohtavat ja ovat omasta fiktiostaan varmoja? (Paljon ja siksi kirjavinkki: The Invisible Gorilla).
Analogiaikaan ei aina mennyt kuin Strömsössä.
Kirjavinkki otettu talteen!
Hyvä hyvä.
Minulla on erittäin eläväinen mielikuva siitä miten lapsena kompastun portaissa ja kaadun päin patteria. Huuli halkeaa ja verta tulee. Ongelmana vain on se että jokunen vuosi sitten selvisi, että vahinko ei käynytkään minulle, vaan ystävälleni. Hän oli kuvaillut tapahtuman niin eläväisesti että olin ominut sen osaksi omaa lapsuudentarinaani. Vieläkin saan vaivattomasti mieleeni miten turralta naama tuntui ja äiti oli huolissaan.
Tuo ymmärtääkseni ei ole mitenkään täysin epätavallista, että ottaa omakseen jotain joka on toiselle tapahtunut. Oli varmaan hämmentävää tajuta, että muisto ei ollutkaan oma?