Kilikili

Sen sijaan, että puhuisin alentavasti tästä kolumnistista, kuten huomaan tapahtuvan paljonkin Facebookin puolella, totean, että teksti ei ehkä ole paras mahdollinen. Uskon kirjoittajan ampuessaan sanojaan paperille, ampuneen itse asian ohi, koska häntä harmittaa. Sanon tämän siksi, että jalankulkijana pyöräilijöiden kellonsoitosta on hyvin vaikea tulkita mikä on se viesti joka kilinällä halutaan kertoa.

Siinä kun sitä kävelee, ilman koiraakin, pitkin kevyen liikenteen väylää, jossa liikkuu niin jalankulkijoita kuin pyöräilijöitä, ja takaa yllättäen kuuluu “KILIKILIKILIKILIKILI!!!!!” tapahtuu, ainakin omassa itsessäni kaikenlaista.

Hätkähdän. Saatan kävellä omissa ajatuksissani tai kuunnellen kirjaa, ehkä musiikkia. Kellon kilistys herättää minut pois ajatuksistani. Saatan jopa hiukan pelästyä, jos kellon soitto on erityisen kovaa tai tulee ihan vierestä.

Olenko minä tiellä? Jos minulle kilistellään kelloa, oletan olevani jotenkin tiellä, hidastamassa pyöräilijöiden usein suosimaa sopivaa tilannenopeutta, eli ajaa niin kovaa kun polkemalla vaan pystyy, tilanteesta ja paikasta riippumatta. Joskus (ei siis aina) tuntuukin siltä, että kellon kilistys on vaihtoehto nopeuden hidastamiselle. KILIKILIKILIKILIKILI!!!!! Mulla ei ole jarruja, ja siksi soitan kelloa! Jo täältä jo sadan metrin päästä!

Jos olen tiellä, siirryn tietenkin edestä pois, mutta jos kelloa soitetaan ihan vaan ilmoituksen vuoksi (että, KILIKILIKILIKILIKILI!!!!! täältä minä tulen lallatilallatilaa kyllä pyörällä on kiva ajaa) niin sellainen harmittaa. Ajakaa vaan, ei minua kiinnosta jos en ole teidän tiellänne. En minäkään huuda yllättäen ihmisten takana kävellessäni, että “TÄÄLTÄ MINÄ NYT TULEN!!”.

Samoin kuin auton äänitorven aina samanlainen ääni, ei pyöränkään kellosta oikein saa selvää onko KILIKILIKILIKILIKILI!!!!! ystävällinen ilmoitus vai vihainen varoitus. Ei voi tietää, onko sieltä takaa tulossa hitaasti munamankelilla sotkeva euforinen kukkamekkoinen kesästä nautiskelija joka tykkää kellonsa äänestä vai läpihikinen ikuista kiirettä poteva vauhtihirmu joka varmasti ajaa päällesi jos et siirry.

Kellonsoittajan ei tule kuvitella, että se minkä hän kuvittelee tapahtuvaksi kellon soidessa, on se mitä tapahtuu. Kellon soitto saa ihmiset toimimaan satunnaisesti tai hätäisesti ja ihan eri tavalla kuin mitä kellon soittaja toivoo, uskoo tai kuvittelee. Ehkä sitä kääntyy katsomaan mistä on kyse ja siinä samalla astuu pyörän eteen tai muuten sotkee liikennettä. Ehkä sitä pysähtyy kuin seinään vaikka olisi keskellä tietä. Kenties sitä hyppää hukan vasemmalle, kun pitikin mennä oikealle, koska pelästyy. Ei voi tietää.

Sittenpä siinä kilistelyssä, joka siis joskus on ihan asiallista ja tarpeellista, on vielä se, että kun se usein tapahtuu jalankulkijan takana, on hyvin vaikea hahmottaa kenelle se on suunnattu. Kellon soittaja tietenkin suuntaa soittonsa jollekin tietylle kohteelle, esimerkiksi katseellaan tai ajattelemalla. Se ei kuitenkaan erityisemmin hyvin toimi, koska kellon äänen kohde tuskin osaa lukea ajatuksia tai hänellä ei ole silmiä takaraivossa.

Ai, se olikin tuolle koiran ulkoiluttajalle joka kävelee tien yhtä laitaa kun hihnassa oleva koira rämpii tien toista laitaa? Ehdin jo kuitenkin hätkähtää.

Jos kilistely ei ole minulle suunnattua, on se turhaa (minun näkökulmastani) ja kaikki turha, joka hätkähdyttää on sellaista joka harmittaa. Tämän uskon olleen kyseessä olevan kolumnin alkuperäinen syy. Kaikki ei vaan osaa aina kohdistaa sanojaan oikein.