Epäfiilis

Kun aamukammasta armeijassa aikanaan taittui viimeinen piikki, kaikki roippeet oli palautettu minne kuuluivat ja mitä kaikkea siinä viimeisenä päivänä sitten tehtiinkään, oli aika astua kasarmilta siviiliin. Muistan miten kävellessäni portin läpi petyin. Olin kai odottanut saavani jonkinlaisen kokovartalo-orgasmin silkasta ilosta, siitä että nyt tämä on ohi. Ja ohi se olikin. Seisoin portin toisella puolella mutta mitään ei tapahtunut. Mikään ei muuttunut. Siinä sitä sitten oltiin: siviilissä. Hohhoijaa. Ei mitään draamaa tai suuria tunteita. Eräänlainen epäfiilis. Olin hiukan jopa pettynyt, etten kokenut mitään elämää suurempaa tunnetta kaikkien näiden tarkkaan laskettujen päivien jälkeen.

Keskiviikkona jätin opinnäytteeni tarkastettavaksi. Ensin tuota on suunniteltu ja suunnitelmia väännelty ja käännetty opinnäyteseminaarissa vuoden verran. Sitten olen yhdeksän kuukautta vääntänyt kirjainta toisen perään, rustannut kuvia ja taittanut sisältöä paperille sopivaksi. Iso työ. En ole laskenut päiviä työn edetessä, mutta merkkimääriä kyllä. Kun sitten jätin tuon työn kahtena kappaleena opintokoordinaattorin toimistoon niin… ei mitään. Toki olen tyytyväinen, että työ on tehty ja palautettu. Enkä minä mitään suurta tunnekuohua odottanutkaan. Mutta jotenkin on nyt samanlainen epäfiilis kuin intin jälkeen. On kuin maan pitäisi järistä, mutta mitään ei tapahdu. Sitä on vaan, että meh.

Outoa. Ehkä.