Ajatus maanantaille

Jostain mielen perukoilta nousi esiin muisto niiltä ajoilta kun opiskelin valokuvausta taidekoulussa 90-luvun alkupuolella. En täysin muista mikä lähtökohtana oli, mutta oletan, että kyseessä oli opetukseen kuuluva kurssi jossa piti tuottaa jonkinlainen dokumentaarinen video. Sen kuitenkin muistan, että tarkoitukseni, epämääräinen suunnitelmani, oli kysellä ihmisiltä mitä mieltä ovat kuolemasta. Ei minulla ollut mitään ajatusta siitä, millainen lopputulos olisi tai mitä haluaisin teoksellani sanoa. Ajattelin, että olisi hyvä lähtökohta tuommoinen kyseleminen, että siitä saisi varmaan jotain mielenkiintoista aikaiseksi.

Tuohon aikaan olin nuorempi ja tyhmempi. En osannut tietenkään ajatella asiaa prosessina joka tuottaa materiaalia jonka joko voi sellaisenaan muokata näytettävään muotoon tai joka ehkä johtaisi syvempään asian tutkimiseen. Koska en osannut myöskään perustella ajatustani sen enempää kuin, että haluaisin kysellä kuolemasta, suunnitelmani ammuttiin alas. Sain kuulla, ettei tällä tavalla voi projektia tehdä. Pitää suunnitella tarkemmin. On tiedettävä jo etukäteen millaista kokonaisuutta on tekemässä, millaiseksi lopputulos muodostuu. Minulle opetettiin, ettei voi vain ryhtyä tekemään. Tai näin minä sen ainakin silloin opin.

Tämä muisto pulpahti esiin erään keskustelun jälkeen. Puhuimme pienessä epäformaalissa ryhmässä siitä, miten vaikeata on saada oppilaita tekemään asioita jos ei lopputulos jo valmiiksi ole tiedossa. Epämääräisyys tuntuu usein olevan täysin sietämätön tila joka johtaa jonkinlaiseen lamaantumiseen – tekemistä ei vaan tapahdu. Ei edes aloiteta tekemistä, kun ei tiedetä mihin lopputulokseen tekeminen johtaa, tai jos se edes johtaa mihinkään tulemaan joka tuntuu järkevältä tai hyödylliseltä. Kuitenkin tekemisestä oppii. Siitäkin oppii, että lopputulos on käyttökelvotonta sekamelskaa. Juju on siinä, että pohtii mitä ja miten on tehnyt, mitä tapahtui ja miksi, sekä miten lopputulos eroaa joko suunnitellusta tai käyttökelpoisesta. Ei pidä vain jättää tekemistä taakseen sitä reflektoimatta. Tätä kautta ajateltuna uskon, että epäonnistuminen sisältää enemmän hyödyllistä informaatiota kuin onnistuminen. Se, että tietää miten asioita ei pidä tai kannata tehdä on tärkeää tietoa. Se auttaa ymmärtämään miksi ja miten asioita kannattaa tehdä.

En minä sano, etteikö onnistumisia tarvita, totta kai tarvitaan. Mutta ei voi olla vain onnistumisia, samoin kuin emme voi elää pelkästään karkista. Pitää olla muutakin, kaikkea sellaista joka monipuolistaa ruokavaliota. Pitää olla lopputuloksia jotka eivät ole tasan sitä mitä suunniteltiin tai jotka ovat jotain ihan muuta, jopa yllättäviä. Tai kunnon klassisia mokaamisia. Näiden kautta tekemiseen saa satunnaisuutta. Näiden kautta syntyy uutta, erilaista ja ehkä jopa luovaa ja innovatiivista, eikä vain sitä mitä on tarkkaan suunniteltu. Suunnittelematon tai yllättävä, aluksi jopa väärältä tuntuva lopputulos voi hyvinkin olla hyvä tai jopa parempi kuin suunniteltu. Jos ei ole, niin ainakin siitä saa irti tietoa, ja tekeminen lisää osaamisen määrää. Oppimista voi tapahtua vaikkei lopputulos olisikaan erityisen käyttökelpoinen.

Enkä minä sano, etteikö suunnitelmallista tekemistä tarvittaisi. Tietenkin on myös suunniteltava ja pyrittävä tiettyyn lopputulokseen. Mutta meillä ei tässä ajassa kuitenkaan oikein siedetä epävarmuutta. On suunniteltava ja toteutettava suunnitelmat virheettömästi. Kuitenkin elämme aikoja jolloin kaikki on epävarmaa. Epävarmuutta ei pitäisi vain sietää vaan se pitäisi valjastaa voimaksi. Sen pitäisi olla energiaa tekemiselle, sen pitäisi kannustaa tekemiseen, että saisi aikaiseksi… asioita. Kaikenlaisia asioita, joiden kautta ymmärrys muuttuu ja muovaantuu. Juuri niitä asioita jotka ovat sitä 99 % hikeä josta nerokkuus koostuu.

Monivalotus
Jotain.

9 thoughts on “Ajatus maanantaille

  1. Tangeeraa: Jos kyseessä ei ole pelkkä puhdas kouluproggis (tai muu ensisijaisesti oppimiseen tarkoitettu ympäristö), ongelmaksi voi koitua se että toinen pää eli ns. tilaaja ei osaa sanoa, mitä haluaisi työllä *saavutettavan*, jolloin tekijän on hankala siihen vastata.

    Eli siis ehkä ope ei halua määrätä miten juttu pitäisi tehdä, mutta kun se ei ole pohtinut tavoitteita itselleen selväksi, sille jää vaan tosi epämääräinen “öö jotain mutta ei noin” -tyyppinen palaute annettavaksi.

    Tai jotain.

  2. Tilaustöiden kohdalla ei välttämättä ole vapautta tehdä vain jotain ja sitten katsoa mitä saatiin aikaiseksi, siksi tilaajille tehdään tarkat suunnitelmat ja he saavat sitä mitä tilasivat (eikä välttämättä mitä tarvitsevat). Tai sitten, kuten esität, tilaaja ei tiedä mitä haluaa tai mihin tekeminen pitää perustaa ja tekijä joutuu lentämään sokkona. Molemmissa tapauksissa on hyvä, että on jo kokemusta tekemisestä jotta tietää mikä ei toimi, tai mikä toimii.

    Oppimisen ei tarvitse tapahtua koulussa tai opettajan ohjaamana, vaan sitähän tapahtuu koko ajan, kaikessa tekemisessä.
    – Ihan hirvee duuni, mä en oppinu siitä mitään, kertoi kerran yksi henkilö.
    – Et mitään, kysyin.
    – En.
    – Et edes sitä mikä on hirveä työ.
    – No sen, mutta en muuta.
    – Opitko jotain miten toiset ihmiset toimivat.
    – No, kyllähän mä nyt siitäkin jotain…
    – Sittenhän sä olet oppinut jotain.
    – No joo.

    Ihmiset eivät välttämättä huomaa, että ovat oppineet, koska se mitä oppii ei välttämättä ole se mitä kuvittelisi oppivan. Tai mitä opettajakaan kuvittelee tai tahtoo oppilaan oppivan. Siksi pitäisi myös opettaa ihmisiä huomaaman ja ymmärtämään oppiminen.

    Tietenkin opettajalla pitäisi olla selvänä se, mitä ollaan opettamassa ja mikä on tavoite. Opettajan tehtävä ei kuitenkaan välttämättä (riippuen tietenkin mistä on kyse) ole kertoa miten juttu tehdään tai mitä siitä pitäisi tulla, vaan ohjata tekemistä niin, että oppija siitä saa mahdollisimman paljon irti. Kaikkihan on tietenkin kiinni siinä mitä opettaa tai mitä on oppimassa (tämä logiikka tuskin toimii kirurgeja opetettaessa).

    Tai jotain.

  3. Joo, en tarkoittanut etteikö oppimista tapahtuisi ihan kaikissa mahdollisissa clusterfuckeissa.

    Lähinnä tarkoitin että jos aluksi sanotaan “tee mitä huvittaa”, se yleensä meinaa “en osaa sanoa mitä haluan mutta osaan sanoa mitä haluan sitten kun näytät mitä olet tehnyt”. Ja siitä taas seuraa kiroilua, koska yleensä asioiden tuunaaminen myöhään prosessissa on työläämpää kuin niihin puuttuminen aiemmin.

    Eli sikäli ehkä oli hyvä(mpi) juttu että sulle sanottiin heti NO SOUP.

    Tai jotain.

  4. Ei tietenkään sanota “tee mitä huvittaa”, vaan sanotaan, “tehkää dokumentti”. Sitten keskustellaan siitä, mitä se tarkoittaa.

    Jos tarkoituksena on opettaa Se yxi ainoa oikea aito tapa tehdä dokumentti, niin sitten on hyvä, että ammutaan alas kaikki projektit, jotka eivät sovi tiukasti rajattuun määritelmään siitä mikä on Oikein™. Mutta jos tärkeämpää on tekeminen ja tekemisen kautta oppiminen, ei työläämpi välttämättä ole paha. Eikä se jälkikäteen tuunaaminen aina ole työläämpää, se voi olla esimerkiksi vain erilaista.

    Paljon on tehty sellaista, mistä aluksi ei ole oikein tietoa mitä ollaan tekemässä, että hiffataan se vasta myöhemmin kun työ on vienyt mennessään jonnekin. Ei se ole paha tapa tehdä. Ei se ole myöskään ainoa tapa (eikä se sovi kaikille), mutta ihan validi silti.

  5. Tosin tässä tapauksessa prosessi on pikemminkin seuraava:

    1. “Tee dokumenttielokuva.”
    2. “Tässä se on.”
    3. “Sun dokumenttielokuvassa ei ole puhuvia päitä. Dokumenttielokuvissa pitää aina olla puhuvia päitä. Tee se uusiksi.”

    Oppiminen rajoittuu lähinnä siihen, mitä vastapuoli tällä kertaa oli tarkoittanut sanoessaan “dokumenttielokuva”. Mutta tämä nyt oli kaikki sivupolkua alusta saakka.

  6. Miksei voisi olla jotain/mitään mieltä kuolemasta? Eri elämäntilanteissa ihmiset suhtautuvat siihen eri tavalla. Toisille kuolema vain on, toisille se on enemmän. Se voi olla pelottava, uhkaava tai vapauttava, kaunis. Kuolema voi olla ihan vieressä tai jossain kaukana…

Comments are closed.