Leijanlennätyshyräily

Tähän aikaan vuodesta monien mielessä flow on festivaali (ja niinhän se onkin), mutta tässä tekstissä flow on sen hassun nimisen sedän määrittelemä tekemisen tila, jossa on niin uppoutunut tavoitteisiin, että aika unohtuu – motivaatio, vaikeusaste ja omat kyvyt ovat harmoniassa.

On elokuun viimeinen päivä vuonna 2013. Rannalla on tuulista mutta aurinkoista ja lämmintä. Loistavat olosuhteet leijan lennättämiseen. Kun alkuinnostus on hiipunut ja leijoja lennätetty jo jonkin aikaa useamman ihmisen voimalla, alkaa olla aika valmistautua muuhun. Ruokaa pitää tehdä, iltaa varten valmistua, ja etenkin aikuiset tarvitsevat aina vähän löhö- ja höpöttelyaikaa. Mutta rannalle tuuleen jää yhdeksänvuotias poika jonka leija on niin korkealla kuin mitä siimaa sallii. Erilaisin vedoin ja käsiliikkein leija leikkii tuulessa kuin se olisi elävä. Poika hyräilee. Ensin melodiatonta sävelmää ilman rakennetta, myöhemmin hyräilyyn ilmestyy osia Porilaisten marssista. Pojan koko keskittyminen on leijassa. Hyräily on kuin viesti siitä, että nyt ollaan asian ytimessä, tässä on hyvä olla – tässä ja nyt on flow.

Mainitsen hyräilystä, koska se oli mielestäni mainio asia, jutellessani aikuisten kesken ja saan kuulla, että pojalla on tapana hyräillä ollessaan keskittynyt tekemään asioita. Tiedän itsestäni saman. Vaikka minä en aina hyräile, joskus viheltelen ja tosinaan varmaan laulankin. Eikä se aina ole välttämättä flow-tilaa, vaan muuten vaan tekemistä joka on jollain tavalla hyvällä tasolla.

Jäin äskettäin pohtimaan tätä keskittyneen tekemisen ääniraitaa. Jäin pohtimaan sitä hymyilemisen näkökulmasta. Hymyileminenhän on merkki siitä, että on tyytyväinen tai iloinen. Siis sellainen hymyileminen joka tuntuu silmien ympärillä ja erilaisissa pään lihaksissa poskista korvien taakse. Shawn Achorin mainitsee kirjassaan The Happiness Advantage että hymy myös toimii toisin päin. Kun hymyilee (kunnolla, kaikilla lihaksilla ja myös silmillä, ei vain teennäisesti suulla) saa se olon tuntumaan paremmalta. Olen kokeillut tätä useasti, esimerkiksi lenkkeillessä, ja se toimii. Ei se ihmeitä tee, mutta kun väsyttää, niin kunnon hymy keventää oloa.

Entä mitä hymyllä on hyräilyn kanssa tekemistä? Ei sellaisenaan mitään, mutta mietin sitä, että jos hymyileminen kerran toimii myös toisinpäin, niin voiko olla, että hyräilykin toimii samoin? Että hyräilemällä voisi auttaa itsensä flow-tilaan? Tarkemmin sanoen pohdin sitä, että minä kuuntelen paljon musiikkia valokuvatessani ja olen huomannut, että musiikki vaikuttaa kuvaamiseeni. En ole synesteetikko, en muunna musiikkia kuviksi, mutta musiikki vaikuttaa johonkin tunnelmaan, olotilaan tai ympäristön kokemiseen joka puolestaan vaikuttaa kuvien ottamiseen. Samoin kuvia käsitellessä huomaan musiikin vaikuttavan tekemiseeni.

Opinnäytteessäni pohdin josko musiikki luo kuviini ja tekstiini tunnetta. Ehkä, oletettavasti.

(Musiikki, kun olen sitä tarkemmin pohtinut, toimii kuin elokuvamusiikki, soundtrack. Se luo tunnelmaa ja tunnetta, mutta se tekee sen siihen kuvaan jonka näen, siihen joka minulla on päässä, tehdessäni. Se ei luo sitä tunnetta ja tunnelmaa kuvaan jonka otan [valokuvatessa] tai tekstiin jota kirjoitan. Voi olla, ja varmaan onkin niin, että osa tunnelmasta välittyy kuvaan tai tekstiin. Joskus kuitenkin tunnelma löytyy vasta kun kuvaa tai tekstiä työstää, eikä se välttämättä ole se sama tunnelma joka oli silloin kun kuvan otti tai tekstin kirjoitti. Etenkin olen huomannut tämän kuvissa, ja nimenomaan sellaisissa joiden olemus löytyy ja herää henkiin vasta kun niitä hioo ja puunaa kuvankäsittelyohjelmalla.)

Mutta musiikki toimii varmaankin valmiina hyräilynä (esihyräilynä?) joka auttaa keskittymään havainnointiin ja tekemiseen. Tunne tulee varmasti myös tekemisestä, ei vain musiikista. Samoin kuin hyräily tulee tekemisen ja olemisen miellyttävästä tasapainosta.

Musiikin avulla pääsen irti niin ympäristön mahdollisesti häiritsevistä elementeistä, mutta se auttaa myös keskittymään. Ilmaisin opinnäytteessäni asian näin:

Jos ajattelen asiaa psykologi Daniel Kahnemanin termein (Thinking, Fast and Slow, 2011), on kuin musiikki pitäisi ajatteluni nopeamman, emotionaalisemman ja intuitiivisemman osan (järjestelmä 1) työllistettynä tai tyydytettynä niin, että järjestelmällisempi, hitaampi ja loogisempi osa (järjestelmä 2) saa työrauhan. Musiikki toimii siis osalle ajatustoimintaani kuin takapenkillä automatkalla lapsia viihdyttävä Muumi-animaatio – se ylläpitää mahdollisuuden älylliseen keskusteluun ohjaamossa, reissulla kohti tavoitetta.

Uppoutuminen musiikkiin, kun tekee jotain missä tekemisen päämäärä, oma osaaminen ja haasteet ovat kohdallaan, auttaa uppoutumaan tekemiseen. Sitä tavallaan lipsahtaa yhdestä keskittyneisyyden tilasta toiseen. Vähän samalla tavalla kuin tunteiden kautta, kun antaa tunteiden viedä, voi päästä myös tasapainoiseen tekemisen tilaan. En tiedä kutsusinko sitä flow-tilaksi, mutta ainakin se tuntuu hyvin samanlaiselta.

Tätä siis pohdin, koska toisinaan nyt vaan pohdin asioita. Tarkoitukseni ei ole päästä mihinkään lopputulokseen, vaan pohdin, koska pohdin.

Leija taivaalla.
Dumdidumdidaadaa.