Intohimotekemisestä

Luin hs.fi:n artikkelin Kun työ on intohimo, satatuntinen työviikko on arkea ja ajattelin kommentoida asiaa Facebookkiin, mutta tekstistä tuli vähän liian pitkä. Niinpä avaan ajatustani tänne.

Minulla ei ole mitään tarvetta kritisoida niitä jotka tekevät intohimoisesti sitä mistä pitävät. On hienoa, että on löytänyt miellyttävää tekemistä jota jaksaa tehdä ja josta saa tuloja niinkin, että tekemisellään elää. Mutta haluaisin todeta, että tokihan aikaisemminkin on ollut ihmisiä jotka haluavat työskennellä intohimonsa parissa. Minun on vaikea uskoa, että tämä on jotenkin uusi tai johonkin 2000-luvun sukupolveen liittyvä juttu, kuten verkkohesarin artikkelissa annetaan ymmärtää.

Einstein, Gates, Jobs, Nightingale, Tesla, Marconi, Picasso, Mozart… listaa voisi varmaan jatkaa vaikka kuinka pitkäksi. Nämä ovat ihmisiä jotka ovat intohimoisesti tehneet sellaista joka motivoi heitä tekemään. Työ on ollut intohimo tai intohimo työtä. Tekemisen kautta tekijä on saanut itselleen muutakin kuin rahallisen korvauksen (ehkä ei aina sitäkään). Intohimotekemisessä saa henkistä palkkaa, joka voimistaa ja auttaa jaksamaan. En usko, että tällaiset henkilöt ovat rajoittaneet tekemistään ns. tavallisten työpäivien rajojen sisään. Intohimot kun eivät välttämättä seuraa kelloa tai kalenteria.

Se tekeekö työtä rennosti on tietenkin kiinni niin ihmisestä kuin siitä miten tehty työ toisten näkökulmasta koetaan. Olen hyvin varma siitä, että Picasson työ on ollut käsittämättömän rentoa, jos sitä on katsonut samaan aikaan eläneen rakennusmiehen silmin. Samalla tavalla jutussa esiintyvien henkilöiden työ voi tuntuu rennolta kun niitä katsoo jostain toisesta näkökulmasta. Enkä usko, etteikö Picasson aikaan rakennusmiehenä toiminut olisi, ainakin joskus, unelmoinut mahdollisuudesta elää toteuttamalla omaa intohimoaan. Silloin vaan ei ehkä ollut ekonomisesti mahdollista pistää pystyyn esim. hattukauppaa. Picasso ei välttämättä kokenut tekemistään rentona. Tai ehkä hän koki, en tiedä. Jos nauttii tekemisestään, tokihan sen kokee itse ainakin jollain tasolla rentona, vaikka oli hiukan univelkaa, hikeä ja jopa kipeitä lihaksia.

Tulevaisuudentutkija kertoo artikkelissa, että yrittäjyyteen suhtaudutaan nyt positiivisemmin kuin 20 vuotta sitten. Se on varmasti totta. Parikymmenen vuoden aikana on tapahtunut myös muuta. Ilman nettiä ja startuppeja ei olisi sijoittajatapahtumia. Ei olisi mahdollisuutta lähes ilmaiseksi pistää pystyyn omaa kauppaa tai julkaista sisältöä maailmanlaajuisesti. Ilman nettiä, 20 vuotta sitten oli paljon vaikeampaa päästä käsiksi kaikenlaiseen tietoon siitä, millaista on olla yrittäjä, niin viralliseen byrokraattiseen sisältöön kuin muiden kokemuksiin. Joskus pohdin sitä, että kumpi muuttui ensin, suhtautuminen yrittäjyyteen vai mahdollisuudet olla yrittäjä? Ehkä ne muuttuivat käsi kädessä, symbioosissa, toinen toistaan tukien.

Työkalutkin ovat paljon halvempia nyt kuin 20 vuotta sitten. Ja niillä pystyy tekemään paljon enemmän kuin ennen. Sekin on muuttunut, kehittynyt. Kuten on myös ymmärrys siitä mitä ja miten voi asioita tehdä.

Sitten pitää myös muistaa, että on niitä jotka tekevät intohimoisesti sitä mistä pitävät, mutta tekevät sitä palkatta. Toiset esimerkiksi treenaavat kitaralla soittamista aina kun vähänkin aikaa muusta. Ei siksi, että se olisi työtä, vaan siksi, että se on intohimo. Jotkut kirjoittavat, pelaavat, tuunaavat autoja, kokkaavat tai vaikka urheilevat harrastuksena. Intohimotekemisen välillä tehdään jotain muuta, sellaista josta tulee rahaa, että on varaa tehdä sitä mikä on intohimo. Eikä sitä rahaan eteen tehtävää aina välttämättä tehdä pitkin hampain ja mieli myrtsinä. Intohimo motivoi tekemään muutakin. Ja silloin voi olla ihan hyvä, että tehdään työtä virastoajan puitteissa, koska näin intohimotekemisen katkot ovat säännöllisiä.

Joskus harrastus muuttuu palkkatyöksi. Kun harrastuksesta tulee työ ja tekijä itse pystyy määrittelemään sen milloin haluaa itseään toteuttaa (tehdä työtä niin paljon kuin pystyy intohimon tultaan kohentamaan), integroituu tekeminen elämään niinkin, että siitä voi puhua elämäntapana. Jos saa toimeentulonsa elämäntapansa kautta, ja sitä kokee elämäntapansa olevan positiivisen sekä onnellisuutta ruokkivan, niin eikö se olekin vallan mainio asia? No on, tietenkin. Sellainen tekee ihmiselle hyvää. Verkkohesarin jutussa onkin haastateltu sen suhteen onnellisia henkilöitä, että heille työ (tulonlähde) ja harrastus (intohimo) on yhdistynyt hyvällä tavalla, ainakin yksilön itsensä näkökulmasta.

Mutta tekevätkö Fiona Timantin pari assistenttiakin työtä samalla asenteella ja intohimolla, jopa sata tuntia viikossa tietämättä voiko ensi kuussa maksaa vuokransa vai voiko ehkä jopa pitää vapaata ja lähteä reissaamaan? Miksei heitä haastateltu hs.fi:n artikkeliin? Entä mitä tulisi jos ei olisi niitä jotka tekevät töitä virastoaikaan?