Pukumiehiä

Joskus 90-luvun alkupuolella käytiin valokuvaopiskelijoina katsastamassa Robert Mapplethorpen valokuvia Turun taidemuseossa. Niistä huokui jotain erilaista, jotain todellisuudesta poikkeavaa. Outoakin osittain. En kokenut kuvia kielletyiksi mitenkään, vaikka useat kuvista eivät välttämättä olleet ihan arkista peruskauraa. En muista siellä silloin olleen mitään varoituksia alastomuudesta tai halaamisesta. Ja olivathan ne kuvat toki teknisesti hienoja. Sillä tavalla vaikuttavia kyllä. Siihen aikaan kun kiinnosti ehkä tekniikka enemmän kuin se, mitä kuvat sanovat. Eikä silloin ollut internettiä (jonka kautta nykyään tursuaa silmille niin teknisesti kuin sisällöllisesti mitä moninaisempaa kuvamateriaalia). Se oli vaan erilaista aikaa kuin nyt.

Nyt Mapplethorpen kuvia on Kiasmassa. Ne eivät kuitenkaan samalla tavalla vaikuta. Kuvat eivät ole muuttuneet, minä olen ja maailma on. Ehkä odotusarvoni ennen näyttelyä olivat koholla (tarvitseeko sellaiseen lääkkeitä?). Yhä ovat monet valokuvista toki teknisesti hyviä, vaikka nyt näen niissä aivan liikaa 80-luvun otetta. Niissä on samaa kuin osassa 80-luvun musiikista, jossa 80-luku ei tehnyt hyvää. Genesiksen Abacab on 80-luvun syntetisaattorihuuman pahasti tahrima levy (vaikka pohjalta löytyy, kun jaksaa pintaa syvemmältä kaivaa, ihan hyviä kappaleita). Eikä esimerkiksi Rushkaan sen paremmin osannut suojautua 80-luvulta. Ei 80-luvussa kaikki ollut pahaa, eikä aikakausi vaikuttanut niinkään sisältöön, vaan tapaan esittää ja kertoa, mutta se ei vaan sopinut jokaiselle. Ei musiikissa, eikä valokuvissa. Ja ne Mapplethorpen kukat… Ovatko ne oikeasti niin kiinnostavia? Ovatko? Vai ovatko ne vain ylitulkittuja ja täyteen tulkintoja tungettuja, ihan kivoja tavallisia eikä erityisen erikoisia kukkakuvia? Ovatko?

Mutta kyllähän vielä joistain kuvista löytyy muutakin kuin aikaa huonosti kestänyttä 80-luvun tunnelmaa. Yksi kuva joka on hämännyt, ehkä, tai… ehkä jotenkin häirinnyt tai jotain, on Man in Polyester Suit. Ja siinä kuvassa näkyvät kädet. Etenkin vasen käsi. Miksi se on noin? Onko mies menossa johonkin? Onko malli juuri nostamassa kättään? Miksi? Kuvassa on liikkeen tai jonkun tapahtuman epätäydellisyys, keskeneräisyys. Semmoinen valokuvalle tyypillinen “on kuin olisi, muttei ole ja sekunnin murto-osan pituinen samplaus saa asiat näyttämään ihan erilaiselta kuin ne oikeasti ovat” -fiilis. Visuaalisesti tarkka, mutta silti epätäydellinen tulkinnan suhteen. Se siis ei häiritse huonolla tavalla, vaan hyvällä tavalla. Sellaisella tavalla, joka aiheuttaa synapsien välille sähköä.

Sitten asiasta toiseen. Tai ei ehkä niin toiseen. Istuttiin jengillä ravintola Vlatavassa, ennen Steven Wilsonin konserttia tässä äskettäin (loistava on kyseisen herran viimeisin musikaalinen teos). Mmm… makkaraa ja olutta (oli makkaraviikot). Ikkunasta näkyi Sokos ja Postitalo. Postitalon seinässä roikkui H&M:n mainos, jossa pukuun sonnistautuneen miehen käsien asento ja näkökulmasta johtuva pään puuttuminen toi mieleen Mapplethorpen kuvan Man in Polyester Suit.

Näin sen näin.