Maailman vastus

“Lähdin ärtyneenä juoksemaan…” kirjoittaa Ari Hirvonen Tekniikan Maailmassa, kategoriassa autot ja liikenne, kun ei kiireessä saanutkaan kaupunkipyörää käyttöönsä.

Niin, jos aikataulu on tiukka, ja kuvittelee, että kenelläkään muulla ei ole kiire (tai, että edes on muita liikenteessä) ja, että liikenne (niin julkinen kuin yksityinen) sujuu aina ihan täysin ongelmitta ja kuten on itse mielessään ajatellut/toivonut, niin kai sitä sitten ärtyy kun huomaa todellisuuden olevan jotain ihan muuta kuin se utopia, unelma, kuvitelma tai jopa satu johon on tuudittautunut. Ei se bussikaan tule aina ajallaan, eikä juna. Kadut voivat olla työmaita, joku muu tunari ajanut kolarin tai törttöilee muuten vaan, valot loistavat punaisina kun haluaisit niiden olevan vihreitä…

Ärtymys, josta Ari Hirvonen kirjoittaa, johtuu sitä, että hän on kokenut todellisuuden. Lainaan Juha Vartoa kirjastaan Taiteellinen tutkimusem> (2017, 104): “Eräs keskeinen kriteeri on maailman vastuksen vakavasti ottaminen. Gottfried Wilhelm Leibniz esitti filosofisissa tutkielmissaan, että on olemassa yksinkertainen tae sille, että jokin on todellista eikä kuviteltua: se panee vastaan, sillä on vastusta.”

Sen olen pannut merkille, että jos vaan on mahdollisuus olla liikenteessä ilman tiukkaa aikataulua (joka toki on vaikeaa nykymaailmassa, kun kiire on yksi ihmisen tärkeyttä määrittelevä ominaisuus niinkin, että kahvikin on suoritettava vauhdissa, pysähtymättä), ilman kiirettä, eivät tietyömaat, myöhästyneet dösät tai junat, tai muutkaan vastoinkäymiset ärsytä samalla tavalla. Sitä on silloin tavallaan valmistautunut siihen, että todellisuus panee vastaan ja silloin ihmisen ja todellisuuden välinen kitka ei ärsytä yhtä pahasti.