Kolme pettymystä toukokuulta

Ennen sanottiin, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Nykyään tuntuu siltä, ettei kannata ostaa ollenkaan. Hinta ei enää ole tae laadusta ja jotenkin tuntuu siltä, ettei se ole vain sattumaa, vaan ajan merkki. Tässä kolme esimerkkiä erään kuluttajan pettymyksistä viime toukokuilta.

Takki

Viime syksynä (lokakuussa) hankin itselleni uuden takin. Kuoritakin, merkiltään Neomondo (tarjous, 80 €). Hiukan yli puolen vuoden käytön jälkeen huomasin uudessa takissani pari reikää. Kulumia. Takki ei siis kestänyt käyttöä. Kangas ei ollut ihan vessapaperia, mutta melkein.

Toukokuun alussa palautin reilusti alle vuoden vanhan takin myyjälle (XXL) ja sain rahani takaisin. Asiakaspalvelu kohdallaan, mutta tuotteen laatu ei.

Tätä lähes vessapaperista tehtyä takkia edeltävä palttooni oli myös kuoritakki, Tierra (alennuksessa, 120 €). Se antoi vähitellen periksi noin kolmen vuoden käytön aikana. Kangas oli kyllä kunnossa (ei vessapaperia, ei kulumia), mutta erilaiset yksityiskohdat takissa petti yksi toisensa jälkeen pitkin käyttöä. Milloin siitä irtosi taskun vetoketjun vedin, milloin erilaiset niitit tai sauman teipit. Kun sitten vetokteju yli vuoden reistailun jälkeen lakkasi toimimasta kokonaan eikä takkia saanut kiinni, annoin periksi. Ehkä se oli tehtävänsä tehnyt.

Kengät

Viime vuonna loppukesästä (elokuussa) hankin itselleni uudet kävelykengät, Ecco Terratrailit (ovh 134,90). Olin yhdeksässä kuukaudessa juuri ehtinyt kävelemään kengät sisään niin, että ne tuntuivat oikein mukavilta jalassa, kun huomasin oikeassa kengässä reiän. Ei ole iloa Gore-Texistä kun kangas irtoaa saumasta.

Toukokuun puolessa välissä palautin alle vuoden vanhat kengät myyjälle (Intersport) ja sain rahani takaisin. Asiakaspalvelu kohdallaan, mutta tuotteen laatu ei missään nimessä.

Näitä kenkiä edelsi toinen pari Eccoja. Niillä kävelin pari vuotta ennen kuin niistäkin kangas irtosi saumasta ja vesi valui kenkään. Silloin ajattelin, että olin kävellyt ne rikki, koska kävelyä oli paljon. Mutta samalla tavalla ne hajosivat kuin nämä uudemmat. Ehken seuraavaksi hanki Eccoja. Vaikka tuntuvat hyviltä jaloissa, eivät tunnu kestävän. Harmi.

Pasta

Viime syksynä (syyskuussa) söin annoksen pestopastaa. Iso, tosi iso, annos maksoi 8 euroa ja se maistui suussani niin hyvältä, että äidyin kehumaan annosta. Tämän jälkeen kävin jokusen kerran Pasta Boxissa popsimassa pastaa, pestopastaa. (Kerran kokeilin bolognesea, mutta se vakuuttanut.)

Toukokuun puolessa välissä, alle vuosi ensikäynnistä, teki taas mieli pestopastaa. Mutta jotain oli tapahtunut. Hinnat olivat pompsahtaneet. Aikaisemmin hinta määräytyi tuotteen mukaan (pesto oli halvempaa kuin esim. lohi), nyt hinta määräytyy annoskoon mukaan. Tämän johdosta ison pestopasta-annoksen hinta on alle vuodessa noussut kahdeksasta eurosta kahteentoista ja puoleen – 56 % korotus! Aika messevää. Koska nälkä ei ollut kova, mutta peston himo selkeä, päätin ottaa pienimmän annoksen (joka sekin alle vuodessa kokenut n. 40 % hinnankorotuksen).

Mutta nyt annos oli pettymys. Pasta oli toki yhä hyvin keitettyä, mutta pestoa oli annosteltu kitsaasti ja se naurettava liraus joka annokseen oli laitettu, oli pliisua ja mautonta. Annoksessa maistui lähinnä pasta ja öljy. Mehukasta ja mieleenpainuvaa oli vain hinnankorotus ja laaduttomuus. Näin kuoli Pasta Boxin pestopasta. RIP. Eipä tarvitse käydä siellä enää.

Ääntä valokuvien katsomisesta

Turun taidemuseon lattiat narisevat ja naksuvat. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun käyn kyseisessä taidelaitoksessa, olen siellä lähes yksin. Siellä, useammin kuin missään muussa museossa, on myös usein tunne, että näyttelyvahdit kovasti vahtivat juuri minua. Mutta viimeksi kun siellä kävin, en tuntenut katseita niskassani, enkä törmännyt nurkan takana vahteihin, jotka hämmentyvät kun heidät huomataan, vaikka olin taas lähes yksin ja lattiat tapansa mukaan narisivat ja naksuivat.

Tein pienen ääniteoksen Elina Brotheruksen valokuvien katselemisesta.

Nykytaidetta katsastamassa

Kävin katsomassa mitä Kiasmassa oleva ARS17 piti sisällään. ARS-näyttelyt ovat, kuten Kiasman sivuilla kerrotaan, ”suuria kansainvälisen nykytaiteen katsauksia”.

Pitää käydä vielä jokunen kerta töitä katsomassa (kiitos museokortin), jotta uskaltaa olla varmasti jotain mieltä, mutta ensivaikutelma oli aika haalea (tämän kirjoitettuani, on minun heti myös huomioitava, että laimeus voi toki johtua havainnoijan omasta laimeudesta).

Kiasmaa kierrellessäni ja teoksien äärelle pysähtyessäni pohdin miten jokin vau ja ooh jää puuttumaan. Odotinko liikaa? Ehkä. Olenko nähnyt jo ihan tarpeeksi digitaalisesti generoituja ja luonnottomasti liikkuvia ihmishahmoja? Ehkä. Jos olisi vuosi 1995 ja tämä olisi ARS, olisin innoissani. Nyt on 2017 enkä oikein osaa havainnoida esillä olevasta uuden, tai nykyajan, tuntua. Eikö näitä jo ole nähty?

Mutta ei kokemus huono ollut. Joukossa oli ihan mielenkiintoistakin, kuten Hito Steyerlin How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV File (2013) ja Melanie Gilliganin The Common Sense (2014). Myös Nandita Kumarin lasipullot (2012, 2013, 2016) sekä Tuomas A. Laitisen Receptor (2017) jättivät positiivisen jäljen mieleen. Ja olihan se possua syövä jänis aika ihana.


Jon Rafman: L’Avalée des avalés (The Swallower Swallowed: Rabbit/Pig), 2016

Ehkä odotan tila-aikateoksilta vähemmän piinaavaa hitautta ja raskassoutuisuutta – sitä kun oli ihan tarpeeksi jo 90-luvulla (aikaa käytetään säästelemättä, sitä tuhlataan kuin olisi muka jokin ikuisuus josta voisi ammentaa). Ehkä digitaalisuus digitaalisuuden vuoksi tai internet koska internet ei riitä. Voiko olla, että odotin jotenkin enemmän punkperkeleinyourface -asennetta? Jotain semmoista joka ravisuttaisi, herättäisi kuin märkä rätti naamaan aamulla? Ehkä.

Onhan tuo ARS17 silti nähtävä uudestaan. Olisi tyhmää antaa periksi yhden kerran jälkeen. Se, jos mikä, olisi niin itsensä kuin taiteen aliarvioimista.

No, voin kuvitella jonkun tämän jälkeen kysyvän, mikä sitten tuntuu uudelta ja nykyaikaiselta? Johon vastaan linkillä teokseen, joka inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin. Teokseen, joka mielestäni on oikeasti tässä ja nyt, monin tavoin: When Pixels Collide. Lue ja pohdi.

PS.
Suositus: Pia Salo TM-galleriassa 23.4. asti!