Menomatkalla, vähän ennen junan lähtöä Helsingissä, katsoin miten viereisellä laiturilla olevaan junaan yritti mies, jolle junan ovet eivät avautuneet. Ehti paikalle juuri sopivasti kokeilemaan paria ovea ennen kuin juna lähti. Ja niin lähti, noin varttia yli kahdeksan aamulla sitten omakin juna pohjoista kohti. Pari tuntia myöhemmin, kuin juna jätti Tampereen taakseen päätin kipaista ravintolavaunuun mehulle ja leivälle. Toinen aamiainen, sanoisi ihan jokainen hobitti. Siellä oli pieni paniikki päällä kun joku henkilö oli onnistunut hyppäämään väärään junaan ja etsi konduktööriä. Ei oikein ottanut kuuleviin korviin myyntitiskin takaa annettuja neuvoja. Paljon huutoa ja valitusta, vaikka ei sillä tietenkään saa junaa pysähtymään. Loppumatka olikin sitten hyvin tapahtumaköyhä, ja kun astuin ent. Pännäisten, nyk. Pietarsaari-Pedersören aseman (komiteapäätös anybody?) laiturille kaksi, oli lämpötila keskellä päivää 14 astetta. Noin puolet siitä mihin Helsingin helteissä oli tottunut. Mukavan raikasta siis!
Takaisinpäin tullessani en mitenkään kahdehtinut ravintolavaunussa aivan yksin puljua hoitavaa henkilöä, joka pää kolmantena jalkana, mutta ihailtavan rauhallisen oloisena sujahteli kassan, keittiön ja salin väliä myyden milloin mitäkin, lämmittäen ja tarjoillen ruoka-annoksia jonon pysyessä koko ajan hengästyttävän pitkänä. Pöytätilaakin oli huonosti. Onneksi kuitenkin löysin paikan itselleni juuri oikealla hetkellä ja kuten tapana on sanoa niin matkalla maistuu huonompikin ruoka (ja tylsä hanaolut). Silti: röyh! Junamaisemien ohivilahdusnopeus hidastui kun olin palannut paikalleni: Saavuimme siis asemalle. Kun olimme vähän aikaa olleet pysähdyksissä edessäni istunut henkilö nousi ja lähti. Tämä henkilö oli koko tätä kyseistä pysähdystä edeltävän ajan löhönnyt paikallaan katsoen puhelimellaan videoita, selkänoja reilusti sylissäni. Sitten juna nytkähti liikkeelle. Vähän ajan kuluttua konduktööri tuli poistuneen henkilön paikalle ja otti siitä hoteisiinsa laukun todeten, että heppu oli jäänyt asemalle. Samalla tajusin, että olin nähnyt tämän hepun ikkunasta. En tiedä, mutta jotenkin asemalle jääneen tyypin käsien heilutus junan lähtiessä liikkeelle sai minut miettimään, ettei tämä pysäkki ehkä ollut ihan se mikä hänellä oli ollut suunnitelmissa.
Mielestäni junamatkoilla ei tapahtunut näin paljon kaikenlaista ennen pandemiaa. Mutta ai että on perin karmeaa pitää pitkään maskia naamalla.
