Avoin kirje mainosartikkeleita kauppaavalle

Heippa kuule sinullekin vaan,

Luin lähettämäsi viestin, vaikka jo otsikkorivi työnsi luotaan. Lähestyt minua pyynnöllä pläjäyttää blogiin jotain mainosskeidaa jollekin firmalle, josta mainitset vain, että kyseessä on maineikas nettipeliyritys. Epäilen kyseessä olevan jonkin monista nettikasinoista tms., jotka eivät tässä maassa saa mainostaa. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa tällaiseen toimintaan.

Kerrot, että joku rustaisi artikkelin puolestani. Jutun aiheesta voisi neuvotella, jotta kirjoitus sopisi blogiini ”luonnollisesti”. Ja rahaa sanot löytyvän. Kyselet mitä tällaisen jonkun muun kirjoittaman jutun julkaisu tässä blogissa maksaisi.

Olin hetken jo ajatellut vasta jollain oikein törkeällä hinnalla. Sata tonnia. Tai miksei puoli… eiku miljoona euroa. Tiedäthän, jotain niin mautonta, ettet jaksaisi edes vastata.

Sitten huomasin viestisi viimeisen rivin, jossa toivot ettei jutussa mainita sen olevan mainontaa. Anteeksi, siis että mitä että? Ihan oikeasti?!

Hyi saatana.

Tähän loppuun sopii sitaatti Ylen artikkelista Blogissa mainos ei aina näytä mainokselta, 27.2.2013:

Laillisuuden rajoja koetellaan

Viisivuotisen blogiuransa aikana Jenni Rotonen on törmännyt monenlaisiin ehdotuksiin mainostajien suunnalta. Hänelle lähetettyjä tuotteita on pyydetty esittelemään blogissa ilman mainintaa siitä, että tuote on yritykseltä ilmaiseksi saatu.

– Se on mun mielestä brändiltä todella edesvastuutonta edes ehdottaa sellaista, ettei yhteistyöstä mainittaisi, koska se on todellakin lainvastaista. Silloinhan brändi kannustaa bloggaajaa rikkomaan lakia. Se on minusta hyvin huolestuttavaa jos tällaista tapahtuu. Olen itsekin sitä joskus kohdannut, Rotonen toteaa.

Manifesto

Jos jokin minun suhteistani kuvataiteeseen on ollut oikeasti ongelmallinen, on se ollut minun ja videotaiteen suhde. En tiedä mikä siinä on, mutta videotaiteesta on vaikea nauttia. Se on usein niin hidasta, että katsojana tuskastun ja vaivun epätoivoon. Toki taiteen eteen on hyvä hiljentyä, mutta videotaide jotenkin vaatii jonkinlaista horrokseen vaipumista. Mikä siinäkin on? Miksi pitää olla niin hidasta kaikki? Se ei ole minulle. Eikä sisältökään usein ole erityisen palkitsevaa. Kun sitten on semmoisen murhaavan hitaan teoksen tihrustellut loppuun, huomaa ettei sillä olekaan mitään annettavaa. Sielun valtaa musta tyhjyys: Olisin voinut nämäkin hetket käyttää paremmin.

Ei niin, että kaikki videotaide olisi kärsimystä ja tuskaa. On niitä toisinaan hyviäkin tullut vastaan. Sellaisia, jotka joko ovat palkitsevia katsottavia hitaudesta riippumatta, tai sellaisia jotka eivät ole liian hitaita. Joissa ei ole hylättyä ihan kaikkia kuvakerronnan ohjeita. Jotka eivät vaikuta amatöörimäisiltä käsin kuvatuilta performanssidokumenteilta videokamera täysautomaattiasetuksella. Mutta niin monia elämänhalua vähentäviä videoteoksia on tullut vuosienkymmenten varrella vastaan, että jo pelkkä sana videotaide toimii samalla tavalla kuin peruskoulussa tilliliha: Kylmät väreet juoksee selkäpiitä pitkin jo pelkästä ajatuksesta. (Oikeasti, hyvin tehtynä tilliliha on oikein hyvää. On se. Olen maistanut ja tykännyt.)

Sitten kun kaikkein vähiten osaa odottaa, vastaan tulee videoteos joka puhuttelee. Se on hieno, monipuolinen ja sisällöllisesti älykäs. Siinä on hyvää hitautta. Se on hyvin ammattimainen. Kaikki kuvat ovat tarkkaan ajateltuja ja hienoja, merkityksellisiä. Samaa voi sanoa äänistä. Siitä löytyy jopa huumoria. Sitä istuu mielellään kolmentoista eri valkokankaan edessä ihailemassa ja nauttimassa. Kaiken näkeminen kestää vähintään 13 kertaa n. 10 minuuttia. Mutta ei ole kiirettä pois. Lisääkin voisi katsoa.

Ja onhan siinä Kate Blanchett.

Kyseessä on Helsingin Taidehallissa 19.8.–15.10.2017 näytillä oleva Julian Rosefeldtin teos Manifesto.

Käynkö katsomassa uudestaan? Käyn.

Julian Rosefeldt: Manifesto. Helsingin taidehallissa.

Kolme pettymystä toukokuulta

Ennen sanottiin, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Nykyään tuntuu siltä, ettei kannata ostaa ollenkaan. Hinta ei enää ole tae laadusta ja jotenkin tuntuu siltä, ettei se ole vain sattumaa, vaan ajan merkki. Tässä kolme esimerkkiä erään kuluttajan pettymyksistä viime toukokuilta.

Takki

Viime syksynä (lokakuussa) hankin itselleni uuden takin. Kuoritakin, merkiltään Neomondo (tarjous, 80 €). Hiukan yli puolen vuoden käytön jälkeen huomasin uudessa takissani pari reikää. Kulumia. Takki ei siis kestänyt käyttöä. Kangas ei ollut ihan vessapaperia, mutta melkein.

Toukokuun alussa palautin reilusti alle vuoden vanhan takin myyjälle (XXL) ja sain rahani takaisin. Asiakaspalvelu kohdallaan, mutta tuotteen laatu ei.

Tätä lähes vessapaperista tehtyä takkia edeltävä palttooni oli myös kuoritakki, Tierra (alennuksessa, 120 €). Se antoi vähitellen periksi noin kolmen vuoden käytön aikana. Kangas oli kyllä kunnossa (ei vessapaperia, ei kulumia), mutta erilaiset yksityiskohdat takissa petti yksi toisensa jälkeen pitkin käyttöä. Milloin siitä irtosi taskun vetoketjun vedin, milloin erilaiset niitit tai sauman teipit. Kun sitten vetokteju yli vuoden reistailun jälkeen lakkasi toimimasta kokonaan eikä takkia saanut kiinni, annoin periksi. Ehkä se oli tehtävänsä tehnyt.

Kengät

Viime vuonna loppukesästä (elokuussa) hankin itselleni uudet kävelykengät, Ecco Terratrailit (ovh 134,90). Olin yhdeksässä kuukaudessa juuri ehtinyt kävelemään kengät sisään niin, että ne tuntuivat oikein mukavilta jalassa, kun huomasin oikeassa kengässä reiän. Ei ole iloa Gore-Texistä kun kangas irtoaa saumasta.

Toukokuun puolessa välissä palautin alle vuoden vanhat kengät myyjälle (Intersport) ja sain rahani takaisin. Asiakaspalvelu kohdallaan, mutta tuotteen laatu ei missään nimessä.

Näitä kenkiä edelsi toinen pari Eccoja. Niillä kävelin pari vuotta ennen kuin niistäkin kangas irtosi saumasta ja vesi valui kenkään. Silloin ajattelin, että olin kävellyt ne rikki, koska kävelyä oli paljon. Mutta samalla tavalla ne hajosivat kuin nämä uudemmat. Ehken seuraavaksi hanki Eccoja. Vaikka tuntuvat hyviltä jaloissa, eivät tunnu kestävän. Harmi.

Pasta

Viime syksynä (syyskuussa) söin annoksen pestopastaa. Iso, tosi iso, annos maksoi 8 euroa ja se maistui suussani niin hyvältä, että äidyin kehumaan annosta. Tämän jälkeen kävin jokusen kerran Pasta Boxissa popsimassa pastaa, pestopastaa. (Kerran kokeilin bolognesea, mutta se vakuuttanut.)

Toukokuun puolessa välissä, alle vuosi ensikäynnistä, teki taas mieli pestopastaa. Mutta jotain oli tapahtunut. Hinnat olivat pompsahtaneet. Aikaisemmin hinta määräytyi tuotteen mukaan (pesto oli halvempaa kuin esim. lohi), nyt hinta määräytyy annoskoon mukaan. Tämän johdosta ison pestopasta-annoksen hinta on alle vuodessa noussut kahdeksasta eurosta kahteentoista ja puoleen – 56 % korotus! Aika messevää. Koska nälkä ei ollut kova, mutta peston himo selkeä, päätin ottaa pienimmän annoksen (joka sekin alle vuodessa kokenut n. 40 % hinnankorotuksen).

Mutta nyt annos oli pettymys. Pasta oli toki yhä hyvin keitettyä, mutta pestoa oli annosteltu kitsaasti ja se naurettava liraus joka annokseen oli laitettu, oli pliisua ja mautonta. Annoksessa maistui lähinnä pasta ja öljy. Mehukasta ja mieleenpainuvaa oli vain hinnankorotus ja laaduttomuus. Näin kuoli Pasta Boxin pestopasta. RIP. Eipä tarvitse käydä siellä enää.

Ääntä valokuvien katsomisesta

Turun taidemuseon lattiat narisevat ja naksuvat. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun käyn kyseisessä taidelaitoksessa, olen siellä lähes yksin. Siellä, useammin kuin missään muussa museossa, on myös usein tunne, että näyttelyvahdit kovasti vahtivat juuri minua. Mutta viimeksi kun siellä kävin, en tuntenut katseita niskassani, enkä törmännyt nurkan takana vahteihin, jotka hämmentyvät kun heidät huomataan, vaikka olin taas lähes yksin ja lattiat tapansa mukaan narisivat ja naksuivat.

Tein pienen ääniteoksen Elina Brotheruksen valokuvien katselemisesta.