skrubu

Aamuasu: Jalassa kaninkarvalla vuoratut pehmeät vapaa-ajan sisäjalkineet. Oikein lämpimät, en tiedä mistä hankin tai mitä maksoivat ja ovat väriltään ruskeat. Siinä missä jalat liittyvät vartaloon ihoa peittää musta housumainen alusvaate mallia bokseri ja merkkiä Black Horse, hankittu, jos en väärin muista, Graniittitalon Anttilasta. Kehon yläosaa verhoaa napiton, kaulukseton ja taskuton paita, jossa on lyhyet hihat ja pyöreä kaula-aukko, musta jossa valkoinen teksti ”Please. Don’t be silly.” jonka kirjasintyypin tarkoitus on imitoida Apple Garamondia.

Suihkusta tullessa: Tädää! Aatamin asu ja iso punainen froteepyyhe viittana kuin teräsmiehellä ikään… (kuka tarvitsee valokuvia kun on mielikuvia) tai no, oikeasti lantion ympärillähän se pyyhe on.

Päiväasu: Siirtyessäni ulos, tuonne urbaanin luonnon armoille, on päässäni vihreä lippis. Takin roolia esittää vihreä fleece ja sen alla paitana vaalea beigenharmaa lyhythihainen kauluspaita henkkamaukasta (halpa), silittämätön. Housuina siniset farkut, merkkiä/mallia en muista enkä jaksa tarkistaa, mutta olisi varmaan kohta taas aika pestä nämä. Kalsarit (myös bokserimalliset, mutta väriltään valkoiset). Vyö valkoinen, kangasta – Sokokselta hankittu, ehkä. Paita ei ole housuissa. Sukat, keskiharmaat. Kengät, ruskeat mustin kengännauhoin, nahkaa taitaa olla, halvalla ostin Halosen kellarista Kluuvista mutta ihan ovat hyvät. Selässä fjällräven-reppu, mutta tietosesti jätän sateenvarjon kotiin, enkä siis voi olla sateenvarjon varjossa sateen varjostaessa vaeltamista. Living dangerously, niiku.

Ilta-asu: Tätä kirjoittaessa ei ole vielä selvillä tasan mitä on illalla päällä, mutta epäilen, jos kotona hillun (ja varmaan hillunkin), kyseessä olevan riisutun version päiväasusta jonka vaatekappalemäärä korreloi aamuasun kanssa, mutta jalassa on joko sukat tahi ei mitään.

–

Tämä siis on meemi johon on osallistunut ainakin Pintaliitoblogi, Benrope, Matkalla, Ihan kiva elämä, My typo_, Ihmiskunta, 500 kiloa lihaa, Jannen Verkkoloki, Pnuk, PRKL, Kriisipuuro, Elma-tädin uusiopainit, Vanhaa viiniä ja kellarin kummitus, Greetings from Shitsville, Hernekeppi, Visa Kopu, Sekametelisoppa, Provokaatio, Samaan aikaan toisaalla, The Pekkaspace Headquarters, Antin tarinatalo, Mieto Marinadi, Lotta Backlund, Zepanderi lauan ääres sekä tietenkin Junakohtaus joka on tämän asukohtauksen alkuperäinen sanoiksipukija.

Suomen taideakatemian päämääriin on kuulunut jo vuosia päästä eroon nykyisestä vanhasta ja rappeutuneesta Ateneumista, kertoi aamu-TV:n filmikellaripätkä vuodelta 1959 (katsottavissa 8.5.2014 asti). Halusivat uuden rakennuksen Töölönlahden rantaan.

Mikä ihme hinku Helsingissä on tunkea rakennuksia Töölönlahden rantaan? Jotain Alvar Aallon perintöäkö se? Ja mikä siinä on, että vanhan tuhoaminen nähdään niin usein ratkaisuna? Meno on kuin pikkukylässä.

Kun asiat eivät mene kuten haluaa, ja kun siihen ei ole varautunut, esimerkiksi siksi, että on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, voi joutua tilanteeseen jossa ei ole koskaan aikaisemmin ollut.

Tällaisissa tilanteissa, jos ei ole minkäänlaista kokemusta vastaavista, ei osata reagoida rationaalisesti. Ei vain ole mistä ammentaa, vaikka miten kahmisi kokemuksen suuresta sukkalaatikosta. Ja kun rationaalisuus puuttuu, ja jotain on pakko tehdä, astuu emotionaalisuus sen tilalle. Itkupotkuraivari, rumat sanat, huutaminen. Emotionaalisuuden voittokulkua tukee myös se, että tuntemattomaan tilanteeseen joutuminen yllättäen, ilman ennakkovarotusta voi olla jopa pelottava tilanne. Pelko voi tulla myös esim. siitä, että pelkää menettävänsä kasvot (mitä noikin nyt ajattelee). Mitä pelottavampi tuntematon tilanne, sitä vahvemmin primääritoiminnot kuten pakeneminen tai tappelu ottavat vallan.

Isot ihmiset eivät eroa henkisesti lapsista muuten kuin siinä, että kokemuksen tuoman rationaalisuuden pitäisi olla paremmin kurissa, mutta yllättävän usein se ei vaan ole. Iso karski journalisti- ja poliitikkoäijäkin vaipuu juuri siihen alakoulu-uhoiluun ja nyyhkyilyyn johon lapsetkin. Sillä erolla, että kyllähän ison miehen nyt pitäisi ymmärtää paremmin.

Miks meillä ei oo mitään kivaa? Kaikki muut meidän luokalla tekee kivoja juttuja, mutta mä en koskaan saa tehä mitään. Te ootte tyhmiä kakkapäitä (tai mä lyön teitä mun medialla päähän: ”pyllyilkäämme täällä Impivaarassa vielä” tai te vihaatte kaikkea uutta). Te ette tajuu! (Tää viimeinen huudetaan äänenmurrosäänellä samalla kun paiskataan ovi liian kovaa kiinni).

Lapsellista uhoamista odottaa pikkuballeriinalta kun päiväkotiin ei saa mennä pinkissä tutussa tai esiteiniltä kielletään feseily kello 23 jälkeen. Mutta että valtalehtien anonyymit pääkirjoittajat muuttuvat känkkäränkkäpäissään paperimediatrolleiksi? Ja poliitikoiden todellisuudentaju tuntuu kyseenalaistettavalta? (Sitten vielä ihmetellään miksei lehtiä tai politiikka arvosteta nykyään kuten ennen, ”silloin kun kaikki oli paremmin”.)

Ei näköjään tee ihmisen henkiselle kehitykselle hyvää olla vallan kannassa kiinni. Näyttäisi sellainen aiheuttavan rappeutumista. Ehkä olisi hyvä poistua sieltä omista pikku piireistä kansan pariin katselemaan millaista täällä on ja miksi me emme halua teidän henkselien paukuttelua maksaa.

Samalla on jotenkin noloa se, etteivät nämä yli-ikäiset itkupilliräkänokat mitenkään ymmärrä, tai ainakaan tuo äksyilyssään ilmi, että meillä on jo todella hieno ja elävä kulttuuri. Muutakin kuin Aalto (joka tuntuisi olevan maan ainoa arkkitehti, koskaan) tai kultakauden mestarit. Se ei ole mitään minkä joku brändityöryhmä jossain on määritellyt, eikä se myöskään ole mitään semmoista joka saisi automaattisesti yhtä paljon palstatilaa kuin sää, televisio, tositeeveejulkkikset tai vaikka painonhallinta. Sitä löytyy sieltä kaikkialta minne pöhöttynyt media tai pulskistunut politiikka ei kykene näkemään, ei (vain) sieltä, minne joku taidekonsultti sormellaan osoittaa.

Meillä ei päättävissä elimissä tunnuta arvostavan sitä mitä jo on ja mitä uutta tehdään, eikä mediallakaan tunnu olevan tajua siitä. Haikaillaan menneisyyteen, siihen mikä on maailmalla jo validoitu ja hyväksytty, näkemättä mitä meillä nyt on sellaista joka ansaitsee hehkuttamista (eikä tämä koske vain taidetta vaan koko maan kulttuuria). Tällainen todellinen pyllyily antaa tuleville sukupolville sairaan huonon kuvan meistä itsestämme. Ja sellaisen esimerkin antaminen on oikeasti vahingollista ja hävettävää. Tässä rakennetaan maahan sellaista ilmapiiriä, että ennen oli kaikki paremmin eikä enää kannata yrittää koska se voi epäonnistua – mutta juuri yrittäminen ja epäonnistuminen (eli tekeminen) on luovuuden pohja, sieltä kasvaa uusi ja siksi sitä pitää tukea. Meillä on parhaimmillaan juuri se periferia jonka kautta uudet asiat löytyvät.

Ei. Helsingissä ei ole sitä mitä on New Yorkissa, Barcelonassa, Lontoossa, Berliinissä tai vaikka Tukholmassa. Miksi pitäisi? Siksi, että muut teinit nauraa meille jos me ollaan jotenkin erilaisia ja erotutaan massasta? Onko se noloa kun meillä on vääränlaista taidetta? Onko meillä todella näin huono itsetunto ja siksi muka syy haukkua itseämme luusereiksi?

Jos näin on, niin ei meillä hyvin mene. Eikä siihen negatiivisuuteen mikään museo, kotimainen tai ulkomainen, tuo mitään apua.

Flickrissä julkaisemistani kuvista noin 0,68 %, eli 24 kpl, on syystä taikka toisesta Exploressa (Flickrin oman kiinnostavuuskaavan mukaan), joko vain siellä käyneenä ja sittemmin poistuneena tai sitten sinne toistaiseksi jääneenä.

Ylin rivi: 1. She Loved Woodwork But Why She Had The Saw With Her That Day Nobody Knows, 2. Tubes 2, 3. Testing, 4. Temporary Arrangement, 5. Watcher Of The Walls (Watcher Of All), 6. Manual Line, 7. Finnish Fireworks Championship 2011 (3), 8. Traces Of Ball Games

Keskimmäinen rivi: 9. Shade, 10. Runway Meditation, 11. Am Tempelhof 1, 12. Stelae IV, 13. Window Display – Hardware Store, 14. City Lights 52, 15. Probably The Most Photographed Laundry In Helsinki At The Moment ;), 16. Roller Door

Alin rivi: 17. Linnanmäki Season’s End Fireworks 5, 18. Ceiling Lamp, 19. Now I’m The Man On The Inside Looking Out, 20. IC2 To Helsinki, 21. Migratory Shirts, 22. Das Experiment 25-24, 23. Mondrian’s Nightmare, 24. May 5th 2007

–
Kuvan ja linkit tuotti ystävällisesti BigHugeLabs.comin Scout.

Käykää katsomassa Petri Anttosen mielenkiintoinen näyttely Lasitettu maa galleria Hippolytessä. Se on auki 29.4. asti (eli vielä tänään ja huomenna).

Teokset on pakko nähdä alkuperäisinä, koska lentikulaaristen tulosteiden syvyys-/liikeilluusio ei toistu muulla tavoin.

Itse en ole mielestäni aikaisemmin törmännyt tämän tekniikan käyttöön valokuvataiteen kontekstissa ja näyttely on hyvinkin kiehtova. Parhaimmillaan lentikulaarisuus tuo kuvaan jotain muuta kuin vain kikkaa: siitä tulee osa ilmaisua ja se saa merkityksen. Tunsin kuvia katsellessani jotain samanlaista positiivisen hämmentävää tulkinnallista haastetta kuin mihin olen omissa monivalotuksissani pyrkinyt, mutta Anttosen kuvissa oli lisäksi liikkeen tai syvyyden illuusio. Hyvin jännittävää.

Kaikki kuvat näyttelyssä eivät mielestäni kuitenkaan ihan nousseet wow-tasolle, mutta juuri siksi näyttelykokonaisuudessa onkin eksperementoinnin ja kokeilunhalun positiivista tenhoa – juuri sellaista jonka kautta syntyy jotain uutta, vaikka tekniikan ja ilmaisun tasapaino ei vielä ehkä ihan olekaan täysin kohdallaan.

Petri Anttonen: Lasitettu maa. Valokuvagalleria Hippolyte

Verotoimiston palvelupisteessä asiointi tuo ajankäytön suhteen mieleen laskettelun Etelä-Suomen lyhyissä laskettelumäissä. Mäen nyppylälle pääseminen kaikkine jonotuksineen ja hitaine hisseineen kestää suhteettoman pitkään verrattuna itse laskuun, joka on ohi parissa ohikiitävässä sekunnissa. Odotus on kuitenkin välttämätöntä, jos ei tahdo omin voimin nousta mäkeä ylös.

Verotoimistossa lähes kahden tunnin odottelun jälkeen itse palvelutapahtuma kestää vain pari vaivaista minuuttia. Pitää kuitenkin huomauttamaa, että vaikka aina ei vastauksia saa on palvelu joka kerta ollut miellyttävää. Tällä kertaa sain kuin sainkin vastukset kysymyksiini sekä hiukan enemmän tietoa ja palvelua kuin mitä osasin odottaa.

Tietenkin voisi yrittää löytää tarvittavat tiedot verokarhun verkkopalvelusta (jota palvelupisteessä mainostetaan todella voimakkaasti). Mutta. Vaikka nyt tiedän mitä etsiä, minulla on siis oikea vastaus jo tiedossa ja yritän sitä tuolta vero.fi:stä löytää, en löydä sitä.

Vaikka verotoimiston palvelupisteessä asiointia voi verrata paikallisiin laskettelunyppylöihin, ei vero.fi millään sovi samaan analogiaan koska vero.fi:ssä seikkailu muistuttaa lähinnä nousemista kevätauringon lämmittämästä ja sulattamasta laaksosta parituhatta metriä korkeammalle olevalle tuuliselle ja jäiselle alppivuoren huipulle omin voimin, ilman nousukarvoja ja pelkät kalsarit jalassa.

Tänään tässä blogissa, jutussa nro 2941, mietitään mikä ihme saa Hesarin aivopieruna ilmoille aikanaan töräyttämän sormitietokone-termin elämään Ylen uutisessa. Hesarilla huomattiin jo aikoja sitten miten typerän termin olivat lanseeranneet ja ovat itse sen käytön jo hyljänneet. Mutta vaikka täällä miten pohditaan, ei vastausta löydy. Mysteeriksi on se jäävä.

Ja kun nyt Ylestä on puhe, niin ihmettelyä tässä on ollut jo jonkin aikaa, kun ei tuo heidän Elävä arkistonsa täällä toimi. Kokeiltu on kolmella eri selaimella, plugeilla ja ilman, fläshiä päivitetty ja vaikka mitä. Napsautin kerran jopa palomuurinkin hetkeksi pois päältä kokeillakseni josko onnistuisin saamaan ääntä ja/tai liikkuvaa kuvaa palvelustaan. Ei mitään. Erroria pukkaa vaan koko ajan.

Ei löydy. Ei.

Ylen Areena kyllä käy ja kukkuu ongelmitta. Samoin youtubet, vimeot ja mitäkaikkea niitä nyt onkaan. Elävä arkisto vaan pysyy perin kuolleena. Tai ainakin hiljaisena ja liikkumattomana. Sitä minä vaan, että ei kai se ala kohta haisemaan?

Sittenhän sitä tässä vielä huomautetaan, että tänään tämä blogi on ollut julkisena kahdeksan vuotta (enää kymmenen vuotta lisää ja voin lähettää blogin ostamaan kaljaa) ja juttujen laatu sen kun vaan paran

–

(Päivitys n. 1,5 tuntia jutun julkaisun jälkeen: Hämmennystä Elävän arkiston toimimattomuudesta ei suinkaan vähennä se, että den svenska versionen toimii riktig bra.)

(Päivitys 30.4.2012, eli viisi päivää julkaisun jälkeen: Kas, nyt Ylen Elävä arkisto elää, se liikkuu ja kuuluu. Errorit ovat poissa. Sitä jää miettimään, että mitä tapahtui ja missä?)

Viime syksynä kirjoitin englanniksi mielipiteeni Flickristä. Se oli eräänlainen kannanotto siihen aikaan velloneeseen keskusteluun jossa jotkut tahot huutelivat miten Flickr on kuollut ja että Google Plus on parasta mitä valokuvalle internetissä on tapahtunut sitten yksisarvisen karvoista valmistetun paahtoleivän jonka päällä on rapeaksi paistettua pekonia. Mmm…

(Tuollainen kuolleeksi julistaminen on muuten yhtä uskottavaa kuin Harold Campingin julistukset maailmanlopusta.)

Nyt taas ollaan huutelemassa valokuvapalveluista verkossa. Tosin nyt ei G+ ole se juttu, vaan tällä kertaa täydellisen frontside ollien tekee 500px, joka vastikään avautui kaikille räpsijöille eikä enää ole suunnattu vain ammattilaisille (joka tietenkin harmitti monia koska rahvaan läsnäolo sanottiin alentavan kuvien laatua).

Mitä hienoa 500px tarjoaa? Se on tyylikkäämpi, etenkin isonäyttöisillä hipelöintitietokoneilla ja iso osa kehuista näyttäisi tulevan nimenomaan palvelun ulkonäöstä sekä siitä, että se tarjoilee kuvat katsottavaksi suuremmalla resoluutiolla kuin Flickr. 500px kilpailee Flickrin kanssa myös hiukan halvemmalla hinnalla (Plus memberhip on hiukan halvempi kuin Flickrin vuosimaksu, mutta täysi jäsenyys maksaa kuitenkin vuodessa enemmän kuin Flickr kahdessa) ja tarjoavat paremmat mobiililiittymät. Niin ja 500px:n kautta voi kuviaan myydä. Sitten tietenkin on vielä se, että on asiakaspalvelu parempaa (kyseessähän on uusi pieni fokusoitunut firma, eikä mikään Yahoo!n kaltainen jättiläisameeba).

Onhan se ihan tyylikäs, visuaalisesti ehkä joidenkin mielestä jopa seksikäs. Isoja kuvia. Tykkäysnappejakin on pari (on niin like kuin ♥). Itse en ole tuota millään padilla tai edes kännykästä katsonut, mutta uskon että Flickriä heikompaa suoritusta mobiililaitteilla ei nykytekniikalla enää ole mahdollista saada aikaiseksi vaikka miten yrittäisi.

Kuitenkaan en vaihda Flickristä pois.

Se visuporno jolla 500px porskuttaa on jees, mutta käytettävyydessä on kyllä toivomisen varaa, palvelussa nimittäin eksyy nopeasti pois yhden valokuvaajan kokonaisuuksista. Moni kakku päältä kaunis, haluaisin sanoa vaikka se aikamoinen klisee onkin.

Kuvien asiasanat ovat 500px:ssä vain ja ainoastaan saittikohtaisia, ei kuvaajakohtaisia. En siis voi, kuten Flickrissä, klikata esiin yhden kuvaajan tietyin asiasanoin merkityt kuvat, vaan kuvien asiasanat tuovat aina tarjolle koko palvelun tarjonnan kaikilta kuvaajilta. Tämä sukkaa pahasti. Katsoja ei voi esimerkiksi klikata näkyviin yhden kuvaajan kaikkia kuvia joissa on joku asiasana ja asiasanaa klikkaamalla katsoja automaattisesti poistuu ei vain kuvan ääreltä vaan myös kuvaajan. Asiasanat ovat 500px-palvelussa katsojan kannalta olemassa vain eksyttämisen vuoksi.

Flickrissä valokuvaaja voi ryhmitellä kuviaan ja kaivaa omasta tuotannosta erilaisten muuten näkymättömien trendien kokonaisuuksia juuri asiasanojen avulla (esimerkiksi näin: blue). Tämä mielestäni tekee Flickristä valokuvaajalle THE työkalun jossa ei keskitytä vain kiillotettuun pintaan ja katsojien eksyttämiseen, vaan palvelu tarjoaa myös mahdollisuuden analysoida omaa tekemistään.

Tietenkin jos on valokuvaajana jo niin pro, ettei halua tai osaa oppia uutta omasta tekemisestään, ei Flickristä ole tietenkään mitään iloa (eikä silloin ole varmaan iloa juuri mistään).

Eroja on muitakin ja niitä on paljon. Omasta näkökulmastani katsottuna mainitsen sen, että Flickrissä voi tarjota kuvia CC-lisenssillä kun taas 500px näyttäisi toimivan puhtaasti copyright-mentaliteetillä ja omien kuvien kanssa työskentely on Flickrissä visuaalisempaa (joka tuntuu perin loogiselta tavalta käsitellä kuvia) ja monipuolisempaa.

Se, että 500px tarjoaa mahdollisuuden liittää portfolioon Google Analyticsin on hieno juttu (sitä toivoisi Flickriinkin, mutta tuskinpa Yahoo! sitä iloa suo), mutta miksi vain portfolioon, miksei kaikkea liikennettä omiin kuviin voi seurata samalla tavalla?

Flickr on ainoa verkkopalvelu josta maksan ja vaikka 500px olisi halvempi, en näe mitään syytä siirtyä. Syy on siinä miten ymmärrän palveluiden perusfilosofiat. Omaan ajattelutapaani sopii paremmin Flickr ja viihdyn sen parissa osana hyvin monipuolista ja todella vaihtelevaa kuvatarjontaa jossa ei aina pyritä olemaan vakavan ammattilaisia, vaan jossa kuvakieli pysyy geeniperimältään terveenä ja yllätyksellisenä. Siinä missä Flickrin henki mielestäni tuntuu henkilökohtaiselta, maanläheiseltä ja rennolta, tuntuu 500px jäykän pönöttävältä ja tärkeilevältä massakokemukselta.

Mutta nämä ovat tietenkin juuri niitä mielipideasioita joista ei voi kuin kiistellä. Aika näyttää miten näiden palveluiden käy kun kehitys kehittyy. Tuleeko uudesta dinosaurus joka korvaa toisen, mahtuuko maailmaan useampi jättiläinen vai tuleeko takavasemmalta joku instagrammimainen pläjäys joka ottaa ja jyrää kaiken alleen? En usko ettei yksikään ennustajaeukko (tai kuten nykyään sanotaan ”analyytikko”) pysty kristallipallostaan näkemään miten käy. Siksipä en myöskään koe tarvetta hötkyillä turhaan ja vaihtaa palvelusta toiseen vain pelkän hypetyksen vuoksi – kuvien näkyvyyden kannalta on hyvä pitää ne pitkään samassa osoitteessa.