kategoria: fin


Palluroita kartalla

Pekka • 20.9.2014, 19.30

Pohdin miltä näyttäisi jos tekisi animaation siitä, miten kuvani (osa, ei kaikki) Flickrissä jakautuvat kartalla (ei sillä kartalla jota kaikki pääsevät katselemaan, vaan järjestelytyökalun kartalla). Animaation siksi, että Flickr ei näytä kaikkien kuvien paikkatietoja yhdellä ruudulla, vaan jakaa ne useammalle sivulle jollain aika- ja määrälogiikalla – minun tapauksessa siitä tulee kymmenen ruudullista palluroita kartalla.

Tältä se sitten näyttää.

Flickr-kuvat kartalla, animaatio
Kliketi-klik-klik.


Tiedon esittämisestä

Pekka • 14.9.2014, 13.13

Lueskelin tänään Kansan Uutisten juttua Ruotsin vapaakouluista. Heitin linkin Facebookkiin, jossa sitä kommentointiin sanomalla, että Wikipedian kautta saa melko erilaisen kuvan Ruotsin koulutujärjestelmästä.

Niin saa, vastasin selatessani artikkeleita Friskola ja Utbildning i Sverige. Ennen pitkää olinkin Skolverket.se:ssä, eli Ruotsin Opetushallituksen sivulla silmäilemässä naapurimaan peruskoulun opetussuunnitelman perusteita.

Kuvataidekasvatuksen opinnoissani tutustuin Opetushallituksen julkaisemaan Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin (POPS) useaan otteeseen (esim. näin) ja katsellessani Ruotsin vastaavaa tein pari huomiota siitä miten tietoa esitetään (sisältöjä en käynyt vertailemaan).

Ensimmäinen huomio on se, että Ruotsin opetussuunnitelma on luettavissa selaimella skolverketin sivuilta. Opetushallituksella samaa tarjotaan vain pdf- ja doc-muodossa, ja tietenkin myös painettuna hintaan 29 euroa. Ei ole kuitenkaan mitään tekstimuodossa suoraan verkkosivuilla. Miksi näin? Miksei tekstiä voi lukea suoraan OPH:n sivuilta? Se on näppärä tapa tutustua sisältöön.

Toinen huomio on se, että Ruotsin opetussuunnitelmassa oppiaineiden kuvaukset ovat aakkosjärjestyksessä oppiaineiden nimen mukaan (Bild, Biologi, Engelska, Fysik, Geografi… jne) kun taas POPS tarjoaa oppiaineiden keskeiset sisällöt jonkinlaisessa arvojärjestyksessä (Äidinkieli ja kirjallisuus, Toinen kotimainen, Vieraat kielet, Matematiikka… jne). Miksi näin? Hiveleekö jonkun egoa se, että kielet ja matematiikka ovat ensimmäisiä sekä liikunta ja kotitalous viimeisenä? Kenen egoa ja miksi? Miksei nuo voisi olla meilläkin neutraalimmin aakkosjärjestyksessä?


Listakamaa 5

Pekka • 12.9.2014, 12.25

Tämä on jatkoa noin vuosi sitten tekemälleni listaukselle.

Tässä Flickrin intrestingness-kaavan mukaan kymmenen kiinnostavinta kuvaani:

High Water

City Lights 77

Structures 61

City Lights 70-71

Detrition

Fixed

Structures 52

'Tis The Season Of The Shopping Mall Lights

City Lights 52

Urban Tree


Ja tässä kymmenen eniten katsomiskertoja kerännyttä kuvaa:

Detrition

Structures 61

Bike, bike and bike

Fixed

City Lights 77

Early Evening Darkness

Amputee

Urban Tree

Stillleben

Books


Oma top10 kesä-, heinä- ja elokuun kuvista voisi ehkä olla tämä:

Helsinki Cup 2014 (1)

Nubes 1

Atoms

And A Bit Of Hard Red

Wonder Garden 1

Spring

At The End Of The Day

Surréal

Situ 4

Voluptuous Vegetation


Vuoden kuluttua nämäkin listat näyttävät erilaisilta.


Intohimotekemisestä

Pekka • 8.9.2014, 10.12

Luin hs.fi:n artikkelin Kun työ on intohimo, satatuntinen työviikko on arkea ja ajattelin kommentoida asiaa Facebookkiin, mutta tekstistä tuli vähän liian pitkä. Niinpä avaan ajatustani tänne.

Minulla ei ole mitään tarvetta kritisoida niitä jotka tekevät intohimoisesti sitä mistä pitävät. On hienoa, että on löytänyt miellyttävää tekemistä jota jaksaa tehdä ja josta saa tuloja niinkin, että tekemisellään elää. Mutta haluaisin todeta, että tokihan aikaisemminkin on ollut ihmisiä jotka haluavat työskennellä intohimonsa parissa. Minun on vaikea uskoa, että tämä on jotenkin uusi tai johonkin 2000-luvun sukupolveen liittyvä juttu, kuten verkkohesarin artikkelissa annetaan ymmärtää.

Einstein, Gates, Jobs, Nightingale, Tesla, Marconi, Picasso, Mozart… listaa voisi varmaan jatkaa vaikka kuinka pitkäksi. Nämä ovat ihmisiä jotka ovat intohimoisesti tehneet sellaista joka motivoi heitä tekemään. Työ on ollut intohimo tai intohimo työtä. Tekemisen kautta tekijä on saanut itselleen muutakin kuin rahallisen korvauksen (ehkä ei aina sitäkään). Intohimotekemisessä saa henkistä palkkaa, joka voimistaa ja auttaa jaksamaan. En usko, että tällaiset henkilöt ovat rajoittaneet tekemistään ns. tavallisten työpäivien rajojen sisään. Intohimot kun eivät välttämättä seuraa kelloa tai kalenteria.

Se tekeekö työtä rennosti on tietenkin kiinni niin ihmisestä kuin siitä miten tehty työ toisten näkökulmasta koetaan. Olen hyvin varma siitä, että Picasson työ on ollut käsittämättömän rentoa, jos sitä on katsonut samaan aikaan eläneen rakennusmiehen silmin. Samalla tavalla jutussa esiintyvien henkilöiden työ voi tuntuu rennolta kun niitä katsoo jostain toisesta näkökulmasta. Enkä usko, etteikö Picasson aikaan rakennusmiehenä toiminut olisi, ainakin joskus, unelmoinut mahdollisuudesta elää toteuttamalla omaa intohimoaan. Silloin vaan ei ehkä ollut ekonomisesti mahdollista pistää pystyyn esim. hattukauppaa. Picasso ei välttämättä kokenut tekemistään rentona. Tai ehkä hän koki, en tiedä. Jos nauttii tekemisestään, tokihan sen kokee itse ainakin jollain tasolla rentona, vaikka oli hiukan univelkaa, hikeä ja jopa kipeitä lihaksia.

Tulevaisuudentutkija kertoo artikkelissa, että yrittäjyyteen suhtaudutaan nyt positiivisemmin kuin 20 vuotta sitten. Se on varmasti totta. Parikymmenen vuoden aikana on tapahtunut myös muuta. Ilman nettiä ja startuppeja ei olisi sijoittajatapahtumia. Ei olisi mahdollisuutta lähes ilmaiseksi pistää pystyyn omaa kauppaa tai julkaista sisältöä maailmanlaajuisesti. Ilman nettiä, 20 vuotta sitten oli paljon vaikeampaa päästä käsiksi kaikenlaiseen tietoon siitä, millaista on olla yrittäjä, niin viralliseen byrokraattiseen sisältöön kuin muiden kokemuksiin. Joskus pohdin sitä, että kumpi muuttui ensin, suhtautuminen yrittäjyyteen vai mahdollisuudet olla yrittäjä? Ehkä ne muuttuivat käsi kädessä, symbioosissa, toinen toistaan tukien.

Työkalutkin ovat paljon halvempia nyt kuin 20 vuotta sitten. Ja niillä pystyy tekemään paljon enemmän kuin ennen. Sekin on muuttunut, kehittynyt. Kuten on myös ymmärrys siitä mitä ja miten voi asioita tehdä.

Sitten pitää myös muistaa, että on niitä jotka tekevät intohimoisesti sitä mistä pitävät, mutta tekevät sitä palkatta. Toiset esimerkiksi treenaavat kitaralla soittamista aina kun vähänkin aikaa muusta. Ei siksi, että se olisi työtä, vaan siksi, että se on intohimo. Jotkut kirjoittavat, pelaavat, tuunaavat autoja, kokkaavat tai vaikka urheilevat harrastuksena. Intohimotekemisen välillä tehdään jotain muuta, sellaista josta tulee rahaa, että on varaa tehdä sitä mikä on intohimo. Eikä sitä rahaan eteen tehtävää aina välttämättä tehdä pitkin hampain ja mieli myrtsinä. Intohimo motivoi tekemään muutakin. Ja silloin voi olla ihan hyvä, että tehdään työtä virastoajan puitteissa, koska näin intohimotekemisen katkot ovat säännöllisiä.

Joskus harrastus muuttuu palkkatyöksi. Kun harrastuksesta tulee työ ja tekijä itse pystyy määrittelemään sen milloin haluaa itseään toteuttaa (tehdä työtä niin paljon kuin pystyy intohimon tultaan kohentamaan), integroituu tekeminen elämään niinkin, että siitä voi puhua elämäntapana. Jos saa toimeentulonsa elämäntapansa kautta, ja sitä kokee elämäntapansa olevan positiivisen sekä onnellisuutta ruokkivan, niin eikö se olekin vallan mainio asia? No on, tietenkin. Sellainen tekee ihmiselle hyvää. Verkkohesarin jutussa onkin haastateltu sen suhteen onnellisia henkilöitä, että heille työ (tulonlähde) ja harrastus (intohimo) on yhdistynyt hyvällä tavalla, ainakin yksilön itsensä näkökulmasta.

Mutta tekevätkö Fiona Timantin pari assistenttiakin työtä samalla asenteella ja intohimolla, jopa sata tuntia viikossa tietämättä voiko ensi kuussa maksaa vuokransa vai voiko ehkä jopa pitää vapaata ja lähteä reissaamaan? Miksei heitä haastateltu hs.fi:n artikkeliin? Entä mitä tulisi jos ei olisi niitä jotka tekevät töitä virastoaikaan?


Avoin galleria

Pekka • 6.9.2014, 21.15

Viime vuoden joulukuun alkupuolella Google avasi Open Galleryn kaikille. Sinnehän ei tuosta vaan pääse, vaan pitää pyytää kutsua. Joulukuun 20. pyysin. Vastaus tuli, mutta sitten oli pitkä hiljaisuus. Unohdin asian vähitellen. Kunnes. Äskettäin sain meilin Googlelta. Tervetuloa, sanoivat, ota Open Gallery käyttöön.

No, on pitänyt tässä hiukan kiirettä enkä ehtinyt heti kutsun saatuani ruveta tutustumaan palveluun. Nyt sitten ehdin, tai lähinnä pakotin itseni ottamaan aikaa pikaiseen testiin. Kuvien lisääminen on helppoa. Näyttelyn kokoaminen on hiukan jäykähköä, kuten on oman galleria sivun julkaiseminen. Niin Behance kuin Tumblr ovat kyllä käyttökokemukseltaan Googlea parempia.

Open Gallery eroaa monista muista gallerioista ja julkaisualustoista siinä, että kuvat ovat zoomattavia (kuten esim. Google Maps). Testiin kaivelin kenkälaatikosta kokoelman monivalotuksia vesipinnoista ja pilvistä. Kuvat ovat aika rakeisia, huomaan. Mutta hommahan toimii. Pitää jossain vaiheessa kokeilla hiukan vähemmän rakeisilla kuvilla.

Tässä piti olla embedattuna ensimmäinen näyttelyni Google Open Galleryssä, mutta jostain syystä se ei näkynyt, joten poistin sen. Menkää saitille kattomaan.


Se elää

Pekka • 26.8.2014, 06.38

Blogi on kuollut, kauan eläköön blogi!, ilmoittaa Niklas julkaistessaan JustNyt-blogijuttusuosittelupalvelun, jossa vapaaehtoinen kuraattori suosittelee muille luettavaa. Tuorein suositeltu juttu löytyy aina osoitteesta justnyt.fi/parhautta. Kuka vaan voi ryhtyä kuraattoriksi, mutta kuraattoreita on aina kerralla vain yksi, joten siitä vaan mukaan jonoon ja odottelemaan omaa vuoroa.


Leijanlennätyshyräily

Pekka • 20.8.2014, 13.28

Tähän aikaan vuodesta monien mielessä flow on festivaali (ja niinhän se onkin), mutta tässä tekstissä flow on sen hassun nimisen sedän määrittelemä tekemisen tila, jossa on niin uppoutunut tavoitteisiin, että aika unohtuu – motivaatio, vaikeusaste ja omat kyvyt ovat harmoniassa.

On elokuun viimeinen päivä vuonna 2013. Rannalla on tuulista mutta aurinkoista ja lämmintä. Loistavat olosuhteet leijan lennättämiseen. Kun alkuinnostus on hiipunut ja leijoja lennätetty jo jonkin aikaa useamman ihmisen voimalla, alkaa olla aika valmistautua muuhun. Ruokaa pitää tehdä, iltaa varten valmistua, ja etenkin aikuiset tarvitsevat aina vähän löhö- ja höpöttelyaikaa. Mutta rannalle tuuleen jää yhdeksänvuotias poika jonka leija on niin korkealla kuin mitä siimaa sallii. Erilaisin vedoin ja käsiliikkein leija leikkii tuulessa kuin se olisi elävä. Poika hyräilee. Ensin melodiatonta sävelmää ilman rakennetta, myöhemmin hyräilyyn ilmestyy osia Porilaisten marssista. Pojan koko keskittyminen on leijassa. Hyräily on kuin viesti siitä, että nyt ollaan asian ytimessä, tässä on hyvä olla – tässä ja nyt on flow.

Mainitsen hyräilystä, koska se oli mielestäni mainio asia, jutellessani aikuisten kesken ja saan kuulla, että pojalla on tapana hyräillä ollessaan keskittynyt tekemään asioita. Tiedän itsestäni saman. Vaikka minä en aina hyräile, joskus viheltelen ja tosinaan varmaan laulankin. Eikä se aina ole välttämättä flow-tilaa, vaan muuten vaan tekemistä joka on jollain tavalla hyvällä tasolla.

Jäin äskettäin pohtimaan tätä keskittyneen tekemisen ääniraitaa. Jäin pohtimaan sitä hymyilemisen näkökulmasta. Hymyileminenhän on merkki siitä, että on tyytyväinen tai iloinen. Siis sellainen hymyileminen joka tuntuu silmien ympärillä ja erilaisissa pään lihaksissa poskista korvien taakse. Shawn Achorin mainitsee kirjassaan The Happiness Advantage että hymy myös toimii toisin päin. Kun hymyilee (kunnolla, kaikilla lihaksilla ja myös silmillä, ei vain teennäisesti suulla) saa se olon tuntumaan paremmalta. Olen kokeillut tätä useasti, esimerkiksi lenkkeillessä, ja se toimii. Ei se ihmeitä tee, mutta kun väsyttää, niin kunnon hymy keventää oloa.

Entä mitä hymyllä on hyräilyn kanssa tekemistä? Ei sellaisenaan mitään, mutta mietin sitä, että jos hymyileminen kerran toimii myös toisinpäin, niin voiko olla, että hyräilykin toimii samoin? Että hyräilemällä voisi auttaa itsensä flow-tilaan? Tarkemmin sanoen pohdin sitä, että minä kuuntelen paljon musiikkia valokuvatessani ja olen huomannut, että musiikki vaikuttaa kuvaamiseeni. En ole synesteetikko, en muunna musiikkia kuviksi, mutta musiikki vaikuttaa johonkin tunnelmaan, olotilaan tai ympäristön kokemiseen joka puolestaan vaikuttaa kuvien ottamiseen. Samoin kuvia käsitellessä huomaan musiikin vaikuttavan tekemiseeni.

Opinnäytteessäni pohdin josko musiikki luo kuviini ja tekstiini tunnetta. Ehkä, oletettavasti.

(Musiikki, kun olen sitä tarkemmin pohtinut, toimii kuin elokuvamusiikki, soundtrack. Se luo tunnelmaa ja tunnetta, mutta se tekee sen siihen kuvaan jonka näen, siihen joka minulla on päässä, tehdessäni. Se ei luo sitä tunnetta ja tunnelmaa kuvaan jonka otan [valokuvatessa] tai tekstiin jota kirjoitan. Voi olla, ja varmaan onkin niin, että osa tunnelmasta välittyy kuvaan tai tekstiin. Joskus kuitenkin tunnelma löytyy vasta kun kuvaa tai tekstiä työstää, eikä se välttämättä ole se sama tunnelma joka oli silloin kun kuvan otti tai tekstin kirjoitti. Etenkin olen huomannut tämän kuvissa, ja nimenomaan sellaisissa joiden olemus löytyy ja herää henkiin vasta kun niitä hioo ja puunaa kuvankäsittelyohjelmalla.)

Mutta musiikki toimii varmaankin valmiina hyräilynä (esihyräilynä?) joka auttaa keskittymään havainnointiin ja tekemiseen. Tunne tulee varmasti myös tekemisestä, ei vain musiikista. Samoin kuin hyräily tulee tekemisen ja olemisen miellyttävästä tasapainosta.

Musiikin avulla pääsen irti niin ympäristön mahdollisesti häiritsevistä elementeistä, mutta se auttaa myös keskittymään. Ilmaisin opinnäytteessäni asian näin:

Jos ajattelen asiaa psykologi Daniel Kahnemanin termein (Thinking, Fast and Slow, 2011), on kuin musiikki pitäisi ajatteluni nopeamman, emotionaalisemman ja intuitiivisemman osan (järjestelmä 1) työllistettynä tai tyydytettynä niin, että järjestelmällisempi, hitaampi ja loogisempi osa (järjestelmä 2) saa työrauhan. Musiikki toimii siis osalle ajatustoimintaani kuin takapenkillä automatkalla lapsia viihdyttävä Muumi-animaatio – se ylläpitää mahdollisuuden älylliseen keskusteluun ohjaamossa, reissulla kohti tavoitetta.

Uppoutuminen musiikkiin, kun tekee jotain missä tekemisen päämäärä, oma osaaminen ja haasteet ovat kohdallaan, auttaa uppoutumaan tekemiseen. Sitä tavallaan lipsahtaa yhdestä keskittyneisyyden tilasta toiseen. Vähän samalla tavalla kuin tunteiden kautta, kun antaa tunteiden viedä, voi päästä myös tasapainoiseen tekemisen tilaan. En tiedä kutsusinko sitä flow-tilaksi, mutta ainakin se tuntuu hyvin samanlaiselta.

Tätä siis pohdin, koska toisinaan nyt vaan pohdin asioita. Tarkoitukseni ei ole päästä mihinkään lopputulokseen, vaan pohdin, koska pohdin.

Leija taivaalla.
Dumdidumdidaadaa.


Kuva jota en ottanut

Pekka • 18.8.2014, 19.12

Se hetki kun majesteettisten ja uhkaavan tummien pilven välistä aurinko pilkistää valaisten jonkun rakennuksen todella kirkkaaksi, kuin epätodellisen loistavaksi. Sellaisena minä näin Olympiastadionin läntisen seinämän. Mutta se ei ollut pelkkä kirkkaus tai valkeus vasten tummaa taivasta joka kiinnitti huomioni. Vaan kirkkauden laidassa oleva varjo. Siinä oli kuin varjostus joka teki seinästä hetken hyvin kolmiulotteisen. Jonkun pilven reuna peitti auringonsäteet juuri sopivasti. Seinässä oli yllättäen uudenlaista syvyyttä. Mutta vain hetken. Juuri sen hetken kun ehdin reagoimaan upeaan valoon ja varjoon. Ennen kuin edes ehdi ajatella kameraa, toinen pilvi tuli ja pyyhkäisi auringon valon kokonaan. Seinä latistui. Se oli harmaa. Ihan kaunis harmaa kylläkin. Ja olihan taivas yhä upeaa katseltavaa. Vaan jos se olisi ollut vain hetken pidempään se valo.