kategoria: fin


Haiku tauon jälkeen

Pekka • 31.10.2014, 19.11

matkamiehelle
pysäkkiaikataulu
kertoo jäämisen

Näyttäisi olevan noin neljä vuotta edellisestä haikusta tässä blogissa. Aika pitkä tauko. Liian pitkä?

Mitä mieltä?

Avaisanat:


Viski

Pekka • 11.10.2014, 21.32

On kuulemma tulossa Olut ja Viskiexpo. En taida itse mennä, mutta ajattelin nyt vaan mainita asiasta, jos vaikka olisi muita joita viskit tai muut alkoholijuomat kiinnostavat.

Sociographical Area
Viski.

Viite: Aluehallintovirasto kielsi viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa (hs.fi)

Comments Off

Avaisanat: , ,


Jännitystä

Pekka • 4.10.2014, 19.43

Mitä jos tosielämässäkin pidettäisiin pitkä tauko ennen kuin paljastetaan jotain, jonka sanominen on jo aloitettu. Samalla tavalla kuin kaiken maailman televisio-ohjelmissa nykyään.

– Ja voittaja on…
Tähän 5–10 sekunnin odotus jossa lähikuvia kasvoista, silmistä, ilmeistä, kehon kielestä. Tauko jatkuu ja jatkuu. Kuka se voittaja on? Tunnelma tihenee. OMG OMG OMG! Mäenkestätätäjännitystä! Help.
– …Rigde-Petteri.

Esimerkiksi ärrällä voisi tehdä samaa.

– Mä haluaisin tähän matkakorttiin…
Sitten pitäisi 5–10 sekunnin tauon ja tuijottaisi myyjää silmiin. Paitsi joskus katsoisi kuin vihjaavasti johonkin toisaalle. Mykkäkoulu jatkuisi. Kukaan ei sano mitään. Ehkä voisi hyräillä jotain tunnelmaa nostattavaa sävelmää, esim. Tappajahain teemaa.
– …kympillä arvoa.

Se varmasti lisäisi jännitytä elämään.

Comments Off

Avaisanat: , , ,


Pupuylläri

Pekka • 29.9.2014, 21.35

Koska sää on upea, päätän tänään kävellä Arabiasta kotiin Taka-Töölöön. Reitti on tuttu, kuuntelen musiikkia ja pohdin. Pohdittavaa on paljon. Ylitän Mäkelänkadun vaihteen vuoksi katutasolla, enkä käytä ylikulkusiltaa. Jatkan kävelyäni Radanrakentajantietä, sen eteläpuolella. Juuri kun olen ratikkapysäkin kohdalla jotain putoaa suoraan eteeni. Se on ehkä noin metrin, puolentoista päässä. Jotain vaaleata pitkänkapeata se oli. Ja siitä lähti maahan osuessaan ääni jota en pysty kuvailemaan, mutta se oli jotenkin ontto, mutta samalla täyteläinen mätkähdys.

Pysähdyn yllättyneenä. Katson maahan. Siinä makaa pieni pitkäkorva. Jänis… ei vaan kani. Ensimmäinen ajatukseni, kun katson pupua, on ihmetys siitä, että kuka heittelee täytettyjä eläimiä maahan. Katson ylös kohti Topparinkujan siltaa. Ei ketään. Ehtivätkö paeta? Katson täytettyä kania ja se liikahtaa. Ei se olekaan täytetty! Se on elävä citypupu, villikani. Ja sitten se alkaa huutaa, tai lähinnä kirkua. Samalla pupu raahaa itseään eteenpäin etutassuilla. Argh, siltä on takatassut murtuneet (oletan). Ehkä kukaan ei sitä heittänyt, ehkä se vain pelästyi jotain, vipelsi pakoon eikä tajunnut olevansa sillalla, joka on varmaan viitisen metriä korkea. Voi ei.

Siinä se kirkuu, pelästyneenä ja loukkaantuneena. Raahautuu poispäin ihmisistä. Mitä voi tehdä? Olenko koskaan kuullut tuommoista ääntä? En varmaankaan. Paikalle tulee pupun putoamisen nähnyt äiti, pienen lapsensa kanssa. Pohdimme mitä pitäisi tehdä. Mitä olisi tapahtunut jos ei olisi ollut yhtään ihmisiä paikalla? Luonto olisi varmaan hoitanut homman jotenkin. En minä osaa tuollaiselta henkeä ottaa. En minäkään, sanoo äiti ja poistuu paikalta lapsensa kanssa. Otan itsekin pari askelta, kuin jatkaakseni matkaani, mutta pysähdyn. Eihän tuota voi tuohon jättää, vaikka luonnossahan yhden epäonni onkin toisen illallinen. Hiljaahan se on nyt, mutta peloissaan ja varmaan tuskissaan.

Vastapäiseltä pysäkiltä paikalle tulee nainen jolla olisi jotain asiaa minulle. Olen juuri soittanut kaverille joka on töissä täällä päin, joten nainen ei ehdi sanoa mitään kun jo kyselen kaverilta josko se osaisi ottaa hengen pupulta. Ei osaa, mutta ehdottaa soittamista 112:een. No miksipä ei, tokaisen ja lopetan puhelun. Nainen toiselta pysäkiltä ehdottaa, että voisi ehkä soittaa jonnekin. Kyllä, vastaan, ja minä soitan.

Naputan kännykään 112. Kerron asiallisesti mitä on tapahtunut ja missä. Sanovat lähettävänsä poliisipartion paikalle. Pitääkö minun jäädä vai voinko lähteä, kysyn. Ihan omantunnon mukaan, vastaavat ja siihen puhelu loppuukin. Voisin lähteä, mutta jään. Jos ei muuten, niin ihan vaan siksi, että katsomaan ettei pupua kiusata ennen poliisin saapumista (joka voi kestää vähän aikaa, sanottiin).

Pupu näyttää hetken rauhalliselta, mutta heti kun joku kävelee ohi, se raahautuu kohti ratikkakiskoja. Voi ei. Mitä jos sieltä tulee ratikka? Jää vielä sen alle. Ja ratikkahan sieltä tulee, tosin Mäkelänkadun suunnasta eikä pupu onneksi ole niillä kiskoilla. Ratikasta nousee kaksi miestä pitsat mukana ja huomaavat pupun. Yksi käy nostamassa pupun sivuun raiteilta. Minulla ei ole kokemusta nostella eläimiä. En minä olisi osannut tai uskaltanut. Jatkoivat sitten matkaa.

Siinä minä sitten katselen pupua ja ohi kulkevia ihmisiä, poliisia odotellen. Aikaa kuluu, tosin en tiedä paljonko. Kyllä sitä on urbaani nörtti jotenkin avuton tällaisissa tilanteissa. Tällä puolella olevalle pysäkille on kerääntynyt hiukan ihmisiä. Joku sieltä pohtii ääneen, että pupulle pitäisi tehdä jotain, katsoen minua, tyyppiä joka on seissyt siinä jo pidemmän tovin. Huikkaan vastaukseksi, että poliisit ovat tulossa. Koska ne tulevat, tiedustelee joku nainen. Nyt, vastaan ja osoitan kohti poliisimaijaa, jonka huomaan juuri samalla hetkellä liukuvan paikalle Radanrakentajantietä Ratamestarinkadun suunnasta.

Niin sitten poliisit nostavat pupun autoonsa. Vaihdamme pari sanaa ja juuri kun poliisi lähtee, paikalle pelmahtaa kolme alakoululaista, tyttö ja pari poikaa. Miks ne vei sen, ihmettelee tyttö ja kysyy varmaan tusinan muutakin kysymystä, ennen kuin ehdin vastaamaan. Kerron miten pupu putosi ja mursi koipensa. Miten se sitten muka liikku, ihmetteli tyttö. Etutassuilla. Mihin poliisit sen vei, kysyy yksi pojista. Eiköhän ne vie sen lopetettavaksi, vastaan. Poika on hetken hiljaa, kysyy sitten: Ai putkaan? Nyt minä olen hetken hiljaa, kunnes vastaan: Ei kun hautausmaalle. Poika ei sano mitään, mutta ilmeestä päätelleen aivokoneisto raksuttaa ylikierroksilla.

On aika poistua. Kävellessäni tapahtumapaikalta kuulen, miten tyttö kertoo, tai lähinnä huutaa innoissaan tapahtumista kaverilleen joka seisoo Topparinkujan sillalla. Laitan musiikin takaisin korviin, mutta mitä ikinä pohdinkaan ennen kuin pupu putosi nenäni eteen, sitä en enää pohdi. Nyt mielessä on pupu ja tapahtumat. Se ääni, joka siitä lähti kun se osui maahan ja miten aika kulki mielestäni oudosti. Miten avuton sitä voikaan olla, ja miten kuvittelin pupun ensin olevan täytetyn. Miten jotain pitäisi tehdä, miten paikalta voi lähteä. Miten innostuneita lapset olivat.

Sociographical Area
Tästä hiukan vasemmalle se tapahtui. Kuva kesältä 2013.

Päivitys 30.9.2014: Kommentissa Twitterin kautta ihmeteltiin, miksei kenellekään tullut mieleen soittaa eläinsairaalaan. Että eihän ihmisiäkään lopeteta jos jalat menee poikki.

Siinäpä se, ettei oikein tiennyt mitä pitää tehdä, vastasin. Ja koska täällä blogin puolella on enemmän tilaa kirjoittaa kuin Twitterissä, jatkan: No ei lopeteta ihmisiä ei. Minun oletukseni murtuneista takajaloista on kuitenkin tehty pitkän matka päästä ja ilman minkäänlaista hoiva-alan osaamista (ja aika heikoin biologian tuntemuksin) ottamatta kantaa siihen mitä muuta voi pupussa hajota kun se noin korkealta tippuu. Mihin eläinsairaalaan pitäisi soittaa? En minä osaa nimetä yhtäkään. Jollain suureläinklinikalla olen ollut 1990-luvulla joskus valokuvaamassa hevosta leikkauspöydällä. Enkä minä muuten tiedä mihin poliisit pupun vei. Ehkä sitä ei viety lopetettavaksi, vaikka niin itse uskoin. Hyvin helläkätisesti kyllä pupua käsittelivät.

Mihin siis olisi pitänyt soittaa, mitä tehdä? Etsin verkosta vastausta ja löysin Helsingin uutisten artikkelin Eläinten pelastukseen oma puhelinnumero (10.9.2012). Ahaa! Yleiseen hätänumeroon 112 pitäisi soittaa vain jos tilanteessa on kyseessä isot eläimet tai ihmisetkin ovat vaarassa (tätä ei 112:sta minulle kerrottu). Pienempien eläinten ahdinkoa hoitaa Helsingissä kaupungin pelastuslaitoksen eläinpelastus, joka on tavoitettavissa pelastuslaitoksen tilannekeskuksen kautta, puh. (09) 310 30151.

Numero on nyt minulla kännykässä. Samoin eläinpelastuksen verkko-osoite, sillä sivulla on linkkejä lisätietoon. Näin sitä oppii.


Palluroita kartalla

Pekka • 20.9.2014, 19.30

Pohdin miltä näyttäisi jos tekisi animaation siitä, miten kuvani (osa, ei kaikki) Flickrissä jakautuvat kartalla (ei sillä kartalla jota kaikki pääsevät katselemaan, vaan järjestelytyökalun kartalla). Animaation siksi, että Flickr ei näytä kaikkien kuvien paikkatietoja yhdellä ruudulla, vaan jakaa ne useammalle sivulle jollain aika- ja määrälogiikalla – minun tapauksessa siitä tulee kymmenen ruudullista palluroita kartalla.

Tältä se sitten näyttää.

Flickr-kuvat kartalla, animaatio
Kliketi-klik-klik.

Comments Off

Avaisanat: , , , ,


Tiedon esittämisestä

Pekka • 14.9.2014, 13.13

Lueskelin tänään Kansan Uutisten juttua Ruotsin vapaakouluista. Heitin linkin Facebookkiin, jossa sitä kommentointiin sanomalla, että Wikipedian kautta saa melko erilaisen kuvan Ruotsin koulutujärjestelmästä.

Niin saa, vastasin selatessani artikkeleita Friskola ja Utbildning i Sverige. Ennen pitkää olinkin Skolverket.se:ssä, eli Ruotsin Opetushallituksen sivulla silmäilemässä naapurimaan peruskoulun opetussuunnitelman perusteita.

Kuvataidekasvatuksen opinnoissani tutustuin Opetushallituksen julkaisemaan Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin (POPS) useaan otteeseen (esim. näin) ja katsellessani Ruotsin vastaavaa tein pari huomiota siitä miten tietoa esitetään (sisältöjä en käynyt vertailemaan).

Ensimmäinen huomio on se, että Ruotsin opetussuunnitelma on luettavissa selaimella skolverketin sivuilta. Opetushallituksella samaa tarjotaan vain pdf- ja doc-muodossa, ja tietenkin myös painettuna hintaan 29 euroa. Ei ole kuitenkaan mitään tekstimuodossa suoraan verkkosivuilla. Miksi näin? Miksei tekstiä voi lukea suoraan OPH:n sivuilta? Se on näppärä tapa tutustua sisältöön.

Toinen huomio on se, että Ruotsin opetussuunnitelmassa oppiaineiden kuvaukset ovat aakkosjärjestyksessä oppiaineiden nimen mukaan (Bild, Biologi, Engelska, Fysik, Geografi… jne) kun taas POPS tarjoaa oppiaineiden keskeiset sisällöt jonkinlaisessa arvojärjestyksessä (Äidinkieli ja kirjallisuus, Toinen kotimainen, Vieraat kielet, Matematiikka… jne). Miksi näin? Hiveleekö jonkun egoa se, että kielet ja matematiikka ovat ensimmäisiä sekä liikunta ja kotitalous viimeisenä? Kenen egoa ja miksi? Miksei nuo voisi olla meilläkin neutraalimmin aakkosjärjestyksessä?

Comments Off

Avaisanat: , ,


Listakamaa 5

Pekka • 12.9.2014, 12.25

Tämä on jatkoa noin vuosi sitten tekemälleni listaukselle.

Tässä Flickrin intrestingness-kaavan mukaan kymmenen kiinnostavinta kuvaani:

High Water

City Lights 77

Structures 61

City Lights 70-71

Detrition

Fixed

Structures 52

'Tis The Season Of The Shopping Mall Lights

City Lights 52

Urban Tree


Ja tässä kymmenen eniten katsomiskertoja kerännyttä kuvaa:

Detrition

Structures 61

Bike, bike and bike

Fixed

City Lights 77

Early Evening Darkness

Amputee

Urban Tree

Stillleben

Books


Oma top10 kesä-, heinä- ja elokuun kuvista voisi ehkä olla tämä:

Helsinki Cup 2014 (1)

Nubes 1

Atoms

And A Bit Of Hard Red

Wonder Garden 1

Spring

At The End Of The Day

Surréal

Situ 4

Voluptuous Vegetation


Vuoden kuluttua nämäkin listat näyttävät erilaisilta.


Intohimotekemisestä

Pekka • 8.9.2014, 10.12

Luin hs.fi:n artikkelin Kun työ on intohimo, satatuntinen työviikko on arkea ja ajattelin kommentoida asiaa Facebookkiin, mutta tekstistä tuli vähän liian pitkä. Niinpä avaan ajatustani tänne.

Minulla ei ole mitään tarvetta kritisoida niitä jotka tekevät intohimoisesti sitä mistä pitävät. On hienoa, että on löytänyt miellyttävää tekemistä jota jaksaa tehdä ja josta saa tuloja niinkin, että tekemisellään elää. Mutta haluaisin todeta, että tokihan aikaisemminkin on ollut ihmisiä jotka haluavat työskennellä intohimonsa parissa. Minun on vaikea uskoa, että tämä on jotenkin uusi tai johonkin 2000-luvun sukupolveen liittyvä juttu, kuten verkkohesarin artikkelissa annetaan ymmärtää.

Einstein, Gates, Jobs, Nightingale, Tesla, Marconi, Picasso, Mozart… listaa voisi varmaan jatkaa vaikka kuinka pitkäksi. Nämä ovat ihmisiä jotka ovat intohimoisesti tehneet sellaista joka motivoi heitä tekemään. Työ on ollut intohimo tai intohimo työtä. Tekemisen kautta tekijä on saanut itselleen muutakin kuin rahallisen korvauksen (ehkä ei aina sitäkään). Intohimotekemisessä saa henkistä palkkaa, joka voimistaa ja auttaa jaksamaan. En usko, että tällaiset henkilöt ovat rajoittaneet tekemistään ns. tavallisten työpäivien rajojen sisään. Intohimot kun eivät välttämättä seuraa kelloa tai kalenteria.

Se tekeekö työtä rennosti on tietenkin kiinni niin ihmisestä kuin siitä miten tehty työ toisten näkökulmasta koetaan. Olen hyvin varma siitä, että Picasson työ on ollut käsittämättömän rentoa, jos sitä on katsonut samaan aikaan eläneen rakennusmiehen silmin. Samalla tavalla jutussa esiintyvien henkilöiden työ voi tuntuu rennolta kun niitä katsoo jostain toisesta näkökulmasta. Enkä usko, etteikö Picasson aikaan rakennusmiehenä toiminut olisi, ainakin joskus, unelmoinut mahdollisuudesta elää toteuttamalla omaa intohimoaan. Silloin vaan ei ehkä ollut ekonomisesti mahdollista pistää pystyyn esim. hattukauppaa. Picasso ei välttämättä kokenut tekemistään rentona. Tai ehkä hän koki, en tiedä. Jos nauttii tekemisestään, tokihan sen kokee itse ainakin jollain tasolla rentona, vaikka oli hiukan univelkaa, hikeä ja jopa kipeitä lihaksia.

Tulevaisuudentutkija kertoo artikkelissa, että yrittäjyyteen suhtaudutaan nyt positiivisemmin kuin 20 vuotta sitten. Se on varmasti totta. Parikymmenen vuoden aikana on tapahtunut myös muuta. Ilman nettiä ja startuppeja ei olisi sijoittajatapahtumia. Ei olisi mahdollisuutta lähes ilmaiseksi pistää pystyyn omaa kauppaa tai julkaista sisältöä maailmanlaajuisesti. Ilman nettiä, 20 vuotta sitten oli paljon vaikeampaa päästä käsiksi kaikenlaiseen tietoon siitä, millaista on olla yrittäjä, niin viralliseen byrokraattiseen sisältöön kuin muiden kokemuksiin. Joskus pohdin sitä, että kumpi muuttui ensin, suhtautuminen yrittäjyyteen vai mahdollisuudet olla yrittäjä? Ehkä ne muuttuivat käsi kädessä, symbioosissa, toinen toistaan tukien.

Työkalutkin ovat paljon halvempia nyt kuin 20 vuotta sitten. Ja niillä pystyy tekemään paljon enemmän kuin ennen. Sekin on muuttunut, kehittynyt. Kuten on myös ymmärrys siitä mitä ja miten voi asioita tehdä.

Sitten pitää myös muistaa, että on niitä jotka tekevät intohimoisesti sitä mistä pitävät, mutta tekevät sitä palkatta. Toiset esimerkiksi treenaavat kitaralla soittamista aina kun vähänkin aikaa muusta. Ei siksi, että se olisi työtä, vaan siksi, että se on intohimo. Jotkut kirjoittavat, pelaavat, tuunaavat autoja, kokkaavat tai vaikka urheilevat harrastuksena. Intohimotekemisen välillä tehdään jotain muuta, sellaista josta tulee rahaa, että on varaa tehdä sitä mikä on intohimo. Eikä sitä rahaan eteen tehtävää aina välttämättä tehdä pitkin hampain ja mieli myrtsinä. Intohimo motivoi tekemään muutakin. Ja silloin voi olla ihan hyvä, että tehdään työtä virastoajan puitteissa, koska näin intohimotekemisen katkot ovat säännöllisiä.

Joskus harrastus muuttuu palkkatyöksi. Kun harrastuksesta tulee työ ja tekijä itse pystyy määrittelemään sen milloin haluaa itseään toteuttaa (tehdä työtä niin paljon kuin pystyy intohimon tultaan kohentamaan), integroituu tekeminen elämään niinkin, että siitä voi puhua elämäntapana. Jos saa toimeentulonsa elämäntapansa kautta, ja sitä kokee elämäntapansa olevan positiivisen sekä onnellisuutta ruokkivan, niin eikö se olekin vallan mainio asia? No on, tietenkin. Sellainen tekee ihmiselle hyvää. Verkkohesarin jutussa onkin haastateltu sen suhteen onnellisia henkilöitä, että heille työ (tulonlähde) ja harrastus (intohimo) on yhdistynyt hyvällä tavalla, ainakin yksilön itsensä näkökulmasta.

Mutta tekevätkö Fiona Timantin pari assistenttiakin työtä samalla asenteella ja intohimolla, jopa sata tuntia viikossa tietämättä voiko ensi kuussa maksaa vuokransa vai voiko ehkä jopa pitää vapaata ja lähteä reissaamaan? Miksei heitä haastateltu hs.fi:n artikkeliin? Entä mitä tulisi jos ei olisi niitä jotka tekevät töitä virastoaikaan?

Comments Off

Avaisanat: , ,