Luuri 14 vuotta sitten

Kaivelin vanhoja valokuviani, kävin läpi digitaalisia kenkälaatikoitani. Hain tukea epävarmalle muistikuvalle. Löysin mitä etsin. Mutta kuten niin usein kenkälaatikoita kaivellessa löytyy aina jotain muutakin. Tällä kertaa löysin kuvan puhelimesta, siitä nokialaisesta, joka oli käytössäni 14 vuotta sitten: Nokia 6600.


Nokia 6600

Pystyvideovaroitus

Jos olet sellainen henkilö, ettet kestä pystyvideoita, kannattaa sinun pysyä kaukana Taidehallista 26.5.–5.8.2018 välisenä aikana, eli kun siellä on IC-98: 2016–2018 -näyttely. Siellä on meinaan monta metriä korkeita pystyvideoita pari kappaletta. Jos taas et pode irrationaalista kuvaorientaatiofobiaa, mene Taidehalliin katsomaan todella hienoja teoksia.

Ihmiskoe (ankka)

Olen suorittanut ihmiskokeen tässä myöhäiskevään/alkukesän aikana. Viritin selaimiini, niin läppäriin ja kännykkään, hakukoneeksi DuckDuckGo:n (DDG). Päätin kokeilla miten tuommoisella hakupalvelulla, joka ei seuraa/jäljitä/varjosta (eng. track) käyttäjää pärjää.

Nyt, parin kuukauden käytön jälkeen voin sanoa seuraavaa. Noin yleisesti ottaen DDG toimii ihan mukavasti. Sillä pääsi kiinni kaikenlaiseen sisältöön ja sen kuvahaun kautta pääsee käsiksi isoihin kuviin, jotka Google siivosi näkyvistä helmikuussa, jos semmoinen kiinnostaa. Mutta… etenkin jos oikeasti on tiedon tarpeessa, semmoisen johon ei helposti pääse kiinni, jos hakee jotain erikoisempaa, niin ei tuo valitettavasti Googlea päihitä.

Niinpä palautin itselleni Googlen hakukoneeksi.

Pohdintaa epätäydellisyydestä ja ilmaisusta

Kun nyt Janne tänne linkkasi (sillai hienosti, kuten aikana ennen muoti- ja ”katsokaa minua, identiteettini on ostaa ja sisustaa kuten kaikki muutkin”-blogeja tapana oli), niin ehkä on paikallaan hiukan päivittää täällä.

Kahta asiaa olen viime aikoina miettinyt. Tai no, useampaakin ajatellut, mutta seuraavat kaksi ovat juttuni aiheena tällä kertaa.

Ensimmäinen ajatus, joka on ollut jo monta vuotta käsittelyn alla, mutta nousee tämän blogahduksen sisällöksi, assosioituu Jannen kirjoituksesta, jossa toiseksi viimeisen kappaleen viimeinen lause kuuluu näin: ”Virheettömyys on huomaamattomuutta.”

Jo jonkin aikaa, yli 20 vuotta, minua on eri tavoin kiinnostanut epätäydellisyys ja ilmaisu. Asiasta kiinnostuneet tuntenevat esimerkiksi japanilaiset termit wabi-sabi ja kintsugi. Nämä ovat esteettisiä tapoja ajatella epätäydellisyyttä luonnollisena osana olemista — osata arvostaa kulumista ja korjaamista. Termit ovat suosittuja tällä hetkellä, koska ne tarjoavat omalla tavallaan antiteesejä nykyiselle kertakäyttömuovimaailman kulutuskiimalle.

Itselleni tähän ajatteluun olennaisena osana kuuluu, näin tekijän näkökulmasta, sprezzatura, joka ei sellaisenaan ole esteettinen asia, vaan harjoittelun kautta saavutettava taito. Sovellettuna kuvantekemisen kontekstiin, eikä hoviherrojen hännystelyyn tai itsensä ehostamiseen, etenkin ajateltuna sen englanninkielisen käännöksensä kautta ja tuotuna siihen tilaan, joka meille jokaiselle on omanlaisensa, mutta jota kutsumme kollektiivisella termillä arki, tarjoaa sprezzatura mielenkiintoisia mahdollisuuksia toteuttaa ammattitaitoa tietoisella huolimattomuudella tai ilman näkyvää vaivaa. Mielestäni esimerkiksi Picasso onnistui tässä mainiosti ja siihen viittaa hänen nimiinsä laitettu sitaatti (jonka lähdettä en tiedä): ”It took me four years to paint like Raphael, but a lifetime to paint like a child.”

Vaikka Jonah Lernerin kirja Imagine: How Creativity Works (2012) sittemmin osoittautui vähemmän luotettavaksi lähteeksi, tuotti se ainakin yhden todistetusti hyvän lisän omaan epätäydellisyyden kirjastooni. Lainaan tässä David Blumin kirjaa Quintet: Five Journeys toward Musical Fulfillment, jossa sellisti Yo-Yo Ma toteaa, ettei täydellisyys ole erityisen kommunikatiivista (Blum 1999, 6–7): ”While sitting there at the concert, playing all the notes correctly, I started to wonder, ’Why am I here? I’m doing everything as planned. So what’s at stake? Nothing. Not only is the audience bored but I myself am bored.’ Perfection is not very communicative. However, when you subordinate your technique to the musical message you get really involved. Then you can take risks. It doesn’t matter if you fail. What matter is that you tried.”

Muun muassa yllä mainituista asioista sekä omasta tekemisestä ja sen pohtimisesta syntetisoituu oma ymmärrykseni epätäydellisyydestä, joka on yksi monista pienistä puroista joiden kautta olen ajelehtinut tutkimaan valokuvaa teknologisesta näkökulmasta.

Rakennan oman ymmärrykseni valokuvan teknologiasta W. Brian Arthurin kirjassaan The Nature of Technology (2009) esittämän teorian kautta. Arthurin ote on systeeminen ja hänen lähtökohtansa kolmiosainen: kaikki teknologiat koostuvat osien yhdistelmistä; nämä osat ovat itsessään teknologioita; kaikki teknologiat hyödyntävät ilmiöitä jotain päämäärää varten. Näistä Arthur, mielestäni elegantisti ja ehkä jopa kauniisti mutta ennen kaikkea inspiroivasti, toteaa (2009, 203): ”[…] in its essence, technology is a programming of nature. It is a capturing of phenomena and a harnessing of these to a human purpose.”

Arthur tarjoaa ajattelussaan myös mahdollisuuden käsitellä teknologiaa erillään sitä toteuttavasta laitteesta (eng. device), pitäen silti mielessä sen, että kyseessä on vain tapa ymmärtää teknologiaa konseptuaalisessa mielessä, sillä laite on toki itsessään myös teknologiaa. Mutta näiden kahden erottaminen omiksi kokonaisuuksiksi, helpottaa näkemään mitä ilmiötä (joka aina on luonnonilmiö) teknologia toteuttaa ilman, että tähän näkemykseen sekoittuu ihmisen oma päämäärä. Vasara välineenä toteuttaa aina jotain tiettyä teknologista päämäärää, riippumatta siitä miten ihminen on päättänyt välinettä käyttää, esim. lyödä nauloja seinään, aiheuttaa toiselle vammoja tai soittaa putkikelloja.

Teoriassaan Arthurilla on myös ajatus teknologia-aloista (eng. technology domain), jotka tarjoavat teknologialle oman ilmaisullisen kielensä, eräänlaisen komponenttien ja käytäntöjen sanaston. Tämä ajatus teknologia-alan kielestä on silta epätäydellisyyden ajatteluun. Jokainen kieli, jokainen ilmaisun tapa mahdollistaa omanlaiset virheensä, jotka ovat tyypillisiä juuri sille tavalle ilmaista asioita. Esimerkiksi suomenkielessä yhden kirjaimen virhe sanassa erottaa perheen perseestä, mutta ruotsiksi sana familj ei samalla tavalla ole vaarassa sekoittua ihmisen takapuoleen.

Valokuvan kontekstissa ei tietenkään ole samalla tavalla sanoja tai kielioppia kuin puhutussa kielessä ja kielimetafora onkin nimenomaan metafora. Mutta tehdyissä valokuvissa, juurikin teknologia-alojen kautta, on olemassa tiettyjä asioita jotka erottavat valokuvat esimerkiksi öljyväritöistä tai akvarelleista. Valokuva tuntuu valokuvalta valokuva siksi, että sillä on käytössä valokuvan teknologian tarjoama kieli. Sama pätee myös muihin kuvan tekemisen teknologioihin. Näillä on kaikilla omat ominaisuutensa, omat teknologiset kielensä, vaikka monella on toki myös yhteneväisyytensä.

Valokuvan kontekstissa nämä ominaisuudet ovat joko toivottuja ja käytettyjä tai ei-toivottuja ja niitä yritetään piilottaa. Mikä on milloinkin hyväksyttävää muuttuu ajan, kulttuurin ja/tai esimerkiksi teknologisen kehityksen mukaan. Esimerkiksi kun opiskelin valokuvaa Uudessakaarlepyyssä 1990-luvlla, meille opetettiin, että pölyn näkyminen valokuvassa on ei-toivottu ominaisuus. Siitä tuli osa sitä, millaisena valokuvan estetiikka rakentui ymmärrykseeni opiskeluaikoina. Sittemmin, kun digitaalisuus valtasi alaa, muuttui pölyn näkyminen valokuvassa toivotuksi ominaisuudeksi joissain piireissä, etenkin niiden parissa, jotka halusivat alleviivata valokuvatekemisensä analogista ulottuvuutta vastakohtana digitaalisuudelle.

Nyt ymmärrän molemmat puolet (vaikka en välttämättä aina tykkää pölyisistä kuvista). Ymmärrän mitä pöly kuvassa voi viestittää, mutta ymmärrän myös pölyttömän kuvan merkityksen. Se on osa sitä, miten valokuvan metaforista teknologia-alan kieltä voi ymmärtää.

Valokuvan teknologia on jo pitkään tarjonnut jopa villeille apinoille mahdollisuuden ilman erityisempää osaamista tuottaa teknisesti virheettömiä valokuvia (josta uutisointi on keskittynyt tekijänoikeuskiistaan). Virheettömyyden tavoittelu ei siis ole vaikeaa. Se ei edes ole vain helppoa, vaan on teknologian tarjoama perustaso. Perustasosta poikkeaminen, ne pienet skrubut (tai miksei isommatkin), tekevät kuvista mielenkiintoisempia ja kommunikatiivisimpia, riippumatta siitä, onko poikkeama tapahtunut orgaanisesti kuvan tekemisen yhteydessä vai käytetäänkö kuvan muokkaamiseen algoritmeja eli digitaalisia suodattimia, jotka imitoivat välineen tarjoaman toteutuksen kannalta ulottumattomissa olevaa kieltä.

(Mielenkiintoinen huomio kielestä. Steven Pinker videossa How We Speak Reveals What We Think, with Steven Pinker perustelee kognitiotieteen kautta kolme asiaa, jotka ovat kielelle läheisiä, mutta eivät ole kieltä: kirjoitus, oikea kielioppi ja ajatus. Kertoessaan ajattelemisesta, Pinker mainitsee myös kuvat, jotka eivät, kuten minä viestin ymmärrän, ole kieltä.)

Toinen ajatus ei ole samalla tavalla ollut mielessäni pitkään, mutta on ollut hyvin pinnalla viimeisen puolen vuoden aikana, on tämä blogini. Toki olen blogiani ajatellut useasti kohta jo 15 vuotta. Ainahan se on mielessä, olisi voinut vielä 10 vuotta sitten sanoa. Nyt se on mielessä vain toisinaan. Kuten nyt, tätä juttua kirjoittaessani.

Olen meinaan pohtinut, josko pitäisi poistaa tämä nykyinen ja polkaista pystyyn blogi tutkimukseni tueksi. Täällä kun on kaikenlaista vuosien mittaan blogiin tarttunutta: blogini on tämmöinen yleinen ajattelun olemassaolon todistamisen nukkasihti. Että sitä minä vaan, jos vaikka olisi aika laittaa skrubu.net jäihin ja ottaa uusi muistikirja käyttöön. Uudet kujeet uudessa osoitteessa. Tämähän toki rikkoisi paljon linkkejä tuolta ulkoa tänne, mutta niinhän 404 on yksi tämän teknologian mahdollistamista ilmaisukeinoista.

Mutta emmätiiä… pitää varmaan pohtia vähän lisää. Onhan skrubu.net saanut nimensä nimenomaan virheestä, kolhusta, naarmusta, epätäydellisestä… joka siis on tietoisesti sellaiseksi tehty, skrubutettu, että on havaittu epätäydellisyyden laajentavan ilmaisun mahdollisuuksia ja samalla tietenkin lisäävän tulkintamahdollisuuksia.

Unsubscribe Podcast

Kun podcast Apunen aikanaan aloitti, oli se todella mielenkiintoinen ja antoisa. Apunen keskusteli monipuolisesti vieraittensa kanssa, haastaen näitä mukavan provokatiivisesti mutta asiallisesti. Sitten Apurannan kaveriksi podcastiin tuli Maliranta. Herrat jakoivat keskustelutehtävät, vuorottelivat jaksosta toiseen. Ja olivat jopa toistensa vieraita joskus. Mukavaa kuunneltavaa.

Sitten jotain tapahtui. Vieraat katosivat ja jättivät Herrat Apusen ja Malirannan kokonaan yksin, istumaan podcastiinsa keskenään. Samalla katosi myös dynamiikka. Keskustelusta hävisi sävyrikkaus ja ilmapiiri ummehtui. Vieraiden katoamisen myötä katosi podcastin alkuperäinen henki. Nyt herrat istuvat iloisesti hyväilemässä vain toistensa mielipiteitä, joka on johtanut siihen, että Apunen/Maliranta on nykyään podcast jossa julistetaan turruttavia Oikeita Totuuksia™, kerrotaan hengettömän yksipuolisesti miten maailma toimii ja miten muut ovat väärässä.


Unsubscribe.

Kasetti ja kynä

Ylen jutussa C-kasetista on tullut taas ilmiö, mutta mitä siitä sanovat nykylapset oleva video herätti pari ajatusta, kun se nyt tuli vastaan Facebookissa useammankin kerran.

Ensimmäinen ajatus on se, miten toimittaja ei hallitse sitä, miten lyijykynä ja c-kasetti sopii yhteen. Joo, tokihan sitä kelaa voi lyijärin päällä pyörittää, mutta kyllä se paremmin toimii, kun kynän laittaa kelan reikään ja pyörittää. Voi toki olla, että osa nykyisistä lyijykynistä ei sovi tehtävään, mutta ainahan kynää (lyijy tai kuulakärki) pitää pienessä kulmassa.

Toinen ajatus on se, miten kukaan ei hämmästele sitä, miten c-kasettia (vuodelta 1963) selkeästi paljon vanhempi teknologia ei aiheuta mitään ihmettelyä. Lyijykynä, sellaisena kun me sen nykyään tunnemme, on roikkunut mukana maailman menossa jo noin 1500-luvulta lähtien. Sen käyttäminen on itsestään selvää (paitsi tietenkin sille määritellyn käyttötarkoituksen ulkopuolella).


Aha…

Muistitko siirtää vaakasi kesäpainoon?

Tänään olemme ottaneet askeleen kohti kesää. Koko Suomi ja osa muuta maailmaa on siirtynyt kesäpainoon. Kesäpainoon siirtymisen tarkoitus, kuten me kaikki tiedämme, on saada vaa’at vastaamaan vastaamaan paremmin ihmisten ruokailu- ja liikkumistottumuksia, sillä kesällä elämän pitää olla hiukan kevyempää.

Vaa’at siirretään maaliskuun viimeisenä sunnuntaiaamuna näyttämään viisi kiloa vähemmän. Takaisin normaalipainoon siirrytään jälleen syksyllä, lokakuun viimeisenä sunnuntaiaamuna.

Suomessa kesäpainoa kokeiltiin ensimmäisen kerran muiden maiden mukana toisen maailmansodan aikaan vuonna 1942, jolloin kesäpainoon siirryttiin 3. huhtikuuta ja takaisin normaalipainoon 4. lokakuuta. Jatkuvassa käytössä kesäpaino on ollut vuodesta 1981 lähtien. Vuodesta 2002 kesäpainoon siirtymistä on säädellyt EU-direktiivi. Suomalaiset europarlamentaarikot yhdessä esittivät vuonna 2016 EU-komissiolle kesäpainosta luopumista.

Tärkein syy kesäpainon käyttöön Suomessa on pysyminen samoissa lihoissa muiden EU-maiden kanssa.