skrubu

Tulipa tässä ihmeteltyä hetken, kun UniCafessa juomaa maksoin, että hintaan tuli yllättävät 4 senttiä lisää. Hinta 1,30 olikin 1,34. Kuitissa luki ”maksukortti provisi”. Argh. Tämä ei näköjään ole ihan tuore juttu. Enpä vaan ole tainnut aikaisemmin pankkikortilla maksaa tässä puljussa. Ja taidan tämän jälkeen yrittää olla tekemättä sitä uudestaan.

En tullut tarkistaneeksi onko lisämaksusta ilmoitettu kassalla. Ainakaan kassahenkilö ei informoinut, että ostokseni hinta nousee noin 3 % muovia höylätessä. Eikä muistu muuten mieleen, että olisin vastaavaa maksamisesta koituvaa maksua joutunut maksamaan.

Olen varma, että jos setelit keksittäisiin nyt, niiden painokustannukset tekisivät satasesta vain 97 euron arvoisen.

sentti sentiltä

Pari journalistista tuotosta viikonloppuna kiinnitti huomioni niinkin, että päätin tänne asiasta kirjoittaa.

Ensin vastaan tuli mobiilisti hs.fi:n saitilla STT:n tekstisuoltamon sisältö otsikolla Lapsi jäi lumikinoksen alle Pohjois-Pohjanmaalla.

Juttuhan ei ole kummoinen, ihan vaan kuivakka raportti, mutta lopussa kiitos seisoo: ”STT ei saanut lauantaina vahvistusta siitä, millaisia mahdollisia vammoja lapsi sai onnettomuudesta.”.

Että siis mitä? STT ei saanut vahvistusta siitä, millaisia mahdollisia vammoja lapsi sai. Ymmärrän toki, että ihmisystävällisyys ei kuulu sisältöbisnekseen ja, että vammat ja tuskat jutussa myyvät ja tuovat lisää klikkejä lehdille, mutta eikö siihen olisi loppuun, vaikka nyt ei voikaan sanoa toivovansa tiedon puutteesta huolimatta kaiken olevan hyvin, voinut kirjoittaa edes hiukan neutraalimmin esimerkiksi ettei lapsen voinnista ole tietoa?

Toinen pohdintaa aiheuttava juttu oli Keskisuomalaisen Helsingin ravintoloissa anniskelu tahdikasta mutta musiikki laitonta joka kertoi 40 anniskelupuljun tarkistuksesta.

Kyseisessä jutussa mainitaan ensin, että musiikin suhteen todettiin ”määrällisesti eniten puutteita”. Sitten kerrotaan, että alkoholin ja tupakan myynnissä ”ei vastaavasti tullut ilmi yhtään laiminlyöntiä”. Hetkinen?

Tarkistettuja firmoja oli siis neljäkymmentä (= 40), näistä ei yksikään rikkonut sääntöjä alkoholin ja tupakan suhteen (= 0), mutta määrällisesti eniten oli ongelmia musiikin suhteen (= ?). Eli määrällisesti eniten tämän jutun perusteella, koska mitään tämän tarkempaa tietoa ei tietenkään ole tarjolla, on mikä tahansa yli nolla (X > 0), esimerkiksi yksi (= 1).

Aika hämyistä, perin epäinformatiivista ja mahdollisesti harhaanjohtavaa, mikä tietenkin on odotettavissa, koska tarkistuksessa mukana oli lobbausorganisaatio.

Sattumoisin tuli tässä vastaan kaksi toisistaan riippumatonta, mutta toisiaan aika mukavasti täydentävää näyttelyä, jotka kumpikin kyllä toimivat hyvin ihan yksinäänkin.

Ensimmäinen oli galleria Kalleriassa (Kaarlenkatu 10) Timo Sulkamon hyvin graafiset ja kaksiulotteiset valokuvat seinistä ja toinen oli Punkalivessä (Eteläesplanadi 20) Anne Rusasen ehkä jopa hiukan surrealistiset maalaukset.

teknistä ja orgaanista

Joskus tuntuu siltä, että ihmiset hiukan pelkäävät puhua luovuudesta siksi, että jos kissa nostetaan pöydälle katoaa luovuuden taika sekä mystiikka ja silloin muusat eivät enää puhu ja auta. Itse olen varma, ettei tieto tapa luovuutta, vaan luovuuden ymmärtäminen auttaa kehittämään luovuutta. Siksi on piristävää on lukea tekstejä luovuudesta jossa asiaa ei mystifioida tai pueta hörhöilyn viittaan, vaan pysytään rationaalisella tasolla. Tämän vuoden puolella olen kaksi tällaista kirjaa kuunnellut. Ensimmäinen, vuoden alussa, oli Ken Robinsonin Out of Our Minds: Learning to Be Creative (uudistettu teos 2011) ja toinen lähes uunituore Johan Lehrerin Imagine: How Creativity Works (2012).

Kumpainenkaan kirja ei kuitenkaan (tietenkään?) osu ja uppoa kritiikittä.

Robinson tarjoaa luovuusteorian joka on hyvin sama johon olen omassa ajattelussani päätynyt. Lyhykäisyydessään teoria on seuraava: luovuus on mielikuvituksen hyödyntämistä tekemiseen, pelkkä ajattelu ei ole luovaa ja taito on olennainen osa luovuutta. Hyvin yksinkertainen, selkeä ja konkreettinen tapa ajatella. Mielestäni tässä lähestytään Occamin partaveitsi -periaatetta.

Se missä oma mielipiteeni Robinsonin ajatteluun eroaa, on tämän määritelmä luovuudelle, joka on ”original ideas that have value”. Minä nimittäin näen luovuuden olevan oppimisprosessin jonka tuloksena voi syntyä myös niin jotain epäorginaalia kuin jopa ihan skeidaa. Huonon tuottaminen on kuitenkin loistava tapa oppia mikä ei toimi. Mokaaminen johtaa yrittämiseen uudelleen ja uudelleen, eli toistoon ja sitä kautta taidon ja työn laadun paranemiseen. Näin syntyy rutiini joka on taito jota ei tarvitse aktiivisesti käytössä ajatella vaan jota voi tekemisessä työkalun lailla käyttää haluamansa päämäärän saavuttamiseen. Näinhän tieteellinen tutkimuskin usein toimii. Mokataan uudelleen ja uudelleen kunnes päästään tulokseen ja sitten käydäänkin pokkaamassa Nobelin kemian palkinto kunkun kädestä, tack så mycket.

Tietenkin voi olla, ettei mokaamalla huomaa oppineensa mitään tai, että mokaaminen lannistaa ja tekeminen loppuu siihen. Meitä kun on moneksi ja opimme monin eri tavoin. Usein kuitenkin lienee kyseessä se, ettei luovuutta/oppimista tueta – kukaan ei huomauta tai kehu, että oppimista on tapahtunut – tai ollaan alueella joka ei tekijää kiinnosta tai jossa ei ole luova (vaikka kaikki ovat luovia, eivät kaikki ole luovia kaikessa) – ei olla elementissä (josta Robinson kertoo kirjassaan The Element: How Finding Your Passion Changes Everything, 2009).

Toisto on asia joka esiintyy Lehrerin kirjassa jossa, Juicea lainatakseni, asia kuvataan vähän tähän tyyliin: ”paljon täytyy lapioida paskaa ennen kuin pääsee viljaa leikkaamaan”. Lehrer lainaa Milton Glaseria, graafista suunnittelija jonka käsialaa on esim. I♥NY -logo, ja toteaa luovuuden olevan verbin.

I think people need to be reminded that creativity is a verb, and very time-consuming verb. It’s about taking an idea in your head, and transforming that idea into something real. And that’s always going to be a long and difficult process. If you’re doing it right, it’s going to feel like work.
–
Milton Glaser

Lehrerin kirjaa kohtaan on esitetty kritiikkiä, enkä minäkään sitä niele pureksimatta. Se mikä Lehrerin kirjassa minua etenkin hämää on oikeastaan koko kirjan premissi ”every creative jorney begins with a problem”. Olen niin eri mieltä. Ei kaikki luovat reissut ala ongelmasta. Ne voivat alkaa hyvinkin jostain ongelmattomasta, leikkisästä ottesta tai jopa sattumasta ja viedä kohti ongelmaa. Itselläni on useampikin projekti joiden alku on lähtenyt ajatuksesta (”mitä jos tekisin näin”) jonka tuloksena on syntynyt esimerkiksi kuvamateriaalia joka tuntuu hyvältä ja toimivalta, mutta jota en pysty sanallistamaan, vaikka pystyn tuottamaan lisää kuvia saman ajatuksen pohjalta. Alkuperäinen ajatukseni oli visuaalinen, lopputulos on visuaalinen, mutta ajaudun umpikujaan aina kun haluan selittää mistä luovuuspuuskani tuottamassa materiaalissa on kyse. Ehkä minä jonain päivänä ymmärrän.

Muutenhan Lehrerin kirjassa on paljon hienoja ajatuksia ja esimerkkejä. On juttua siitä miten brainstorm-tekniikka (aivoriihi) ei toimi, mikä on kaupunkien vaikutus luovuuteen ja esimerkiksi myös jo vähän aikaa sitten hs.fi:ssä esiintynyt unelmointi mainitaan myös.

Etenkin minua innosti sellisti Yo-yo Man ajatukset siitä miten on tehtävä kompromissi täydellisyyden ja ilmaisun välillä. Kysehän ei ole siitä, ettei osaa tai tarvitse osata, vaan siitä, että ymmärtää milloin antaa tekniikan hiipua taka-alalle.

Perfection is not very communicative. […] If you are only worried about not making a mistake, then you will communicate nothing.
–
Yo-yo Ma

Jonkin aikaa on jo ollut perin suosittua puhua otsa kurtussa mukavuusalueen ulkopuolella olemisesta, tai epämukavuusalueesta, joka tietenkin kuulostaa niin vaikealta ja kalliilta, että siihen on pakko hakea konsultin tai mainostoimiston apua. Usein kuitenkin epämukavuusalueajattelussa, olen kokenut, jätetään täysin huomiotta oppimiseen ohjaavat tekijät. Jotta oppimista (ymmärtämisen muokkaantumista) tapahtuu, on oltava jo jotain tietoa tai kokemusta jonka avulla oppija voi uutta tietoa käsitellä ja rakentaa merkityksiä, muutenhan se on kuin opettaisi lapsia uimaan tönäisemällä heidät vastoin tahtoaan veteen, itse samalla laiturilla hekotellen kalja kädessä, että ui poika ui, kyllä siellä epämukavuusalueella oppii, hehheh. Ei toimi. Tai no, toimii sillä tavalla, että oppii esimerkiksi pelkäämään vettä tai kuka ei ole niin mukava.

Turvalliseen oman osaamisen piirissä pyörimiseen on tietenkin helppo jäädä jumiin koska uudet tilanteet ovat jänniä, joskus jopa aivan liian jänniä. Arto Mellerin on sanottu sanoneen: ”Kun ammattitaito kasvaa, kyky ottaa riskejä pienenee”.

Ehkä olisi hyvä ottaa oppia Paula Scherin TED-puheesta Paula Scher gets serious. Kysehän ei ole siitä, etteikö Scher osaisi vaikka mitä, hän ei vaan ole jotain tehnyt asioita tietyissä konteksteissa ja kokee uudet tilanteet mahdollisuutena leikkiä, kokeilla ja oppia lisää sitä kautta.

Sellainen on mielestäni ihailtavaa. Pitäisi uskaltaa leikkiä aina välillä. Se on mielestäni ammattitaitoa.

Oho, lienee kohdallaan huudahtaa, kun Aamulehden saitilta näyttäisi löytyvän ihan asiallinen artikkeli.

Tunnustan, että minulla on todella huono nimimuisti. Se on noloa minulle viestittäjänä ja antaa viestin vastaanottajalle minusta vähemmän hyvän kuvan: on kuin olisin penseä tai muuten vaan indiferentti kun en muista.

Jos olen kasvokkain ihmisen kanssa jonka nimeä en muista, voi tilanne olla aika hirveä, mutta siitä voi kuitenkin selvitä kommunikoimalla. On ääntä, ilmettä ja käsien heilutusta. (Hei Liis… eiku… öö… mikäs sun nimi olikaan? Maisakaija? Ainiinpäs olikin. Hehheh? Sori.)

Tämä nimiongelma on ongelma kuitenkin vain tuolla ulkona, fyysisen maailman sosiaalisissa tilanteissa. Netissä, kuten muussakin hitaammin tapahtuvassa kommunikoinnissa jossa ihmiset eivät ole kasvokkain, nimien muistaminen toimii hiukan eri tavalla.

Verkon kautta viestejä veistellessä on usein käytössä vain teksti. Etenkin meilatessa. Tekstin avulla ei voi hämätä käyttämällä ruuminkieltä, ilmeitä tai vaikka äänenpainoja. Meilissä nimen unohtaminen tai väärän nimen käyttö on tunarointia siksi, että netissä voi lähes aina näppärästi luntata. Esimerkiksi sähköpostia naputellessa voi googlata tai vaikka saadusta viestistä leikata ja liimata sen mitä ei jaksa ajatella tai josta ei ehkä edes pahemmin välitä. Sähköpostiviestinnässä on aikaa antaa, tai ainakin yrittää antaa itsestään asiallinen kuva.

Jos minä lähetän meiliä, jossa nimeni on näkyvillä ainakin kolme kertaa, ja saan viestiini nopean vastauksen joka alkaa väärällä nimellä, en voi olla miettimättä miten täydellisen välinpitämättömän kuvan se luo siitä joka on vastauksen lähettänyt. Samalla tietenkin tunnen itsenikin tyhmäksi. Pitkö nyt tuokin viesti lähettää jollekin joka ei voisi olla vähempää kiinnostunut?

Sanoisin, että sähköpostiviestinnännässä meilin alkuun vastaanottajan nimen kirjoittaminen väärin ei ole vain nolo asia, se on viestinnällinen moka joka voi pahimmillaan tehdä aikamoista hallaa.

Helsinki Photography Biennalen näyttely No Exit, josta Kaupungin tila -niminen kokonaisuus löytyy Hakasalmen huvilasta ja Eletty kaupunki -setti on näytillä Sederholmin talossa, on mielestäni oikein mainio ja monipuolinen näyttelykokonaisuus.

Niin ja on pitänyt jo jonkin aikaa kehua Villa Kaurilan saunatupaa. Ei ehkä kaupungin halvimpia tilaussaunoja, mutta vallan hurmaava paikka. On kuin landella olisi vaikka onkin vain kivenheiton päässä keskustasta. Viihtyisä ja tunnelmallinen tupa, hyvät löylyt, loistava palvelu ja terassilla on jääkaappi on juomien ja grillimakkaroiden säilyttämiseen.

Lopuksi juomajuttu. Hankin vähän aikaa sitten kahvinvalmistukseen AeroPress-häkkyrän. Suhtauduin hiukan skeptisesti laitteeseen, mutta jo ensikupponen sumppia oli ilo makunystyröille. Pienen harjottelun jälkeen (jotta löytäisin sopivan suhteen kahvin ja veden määrälle) on ihan pakko kehua apparaattia: sen avulla saa nautittavakseen loistavan makuista kahvia.

kukka se on

Tehdessäni opintoihin liittyvää esitystä, löysin verkosta Mari Lehdon 79-sivuisen pro gradun ”Maailma pitää näyttää sellaisena kuin se on, ja maailma on aika helvetin tyly paikka” (2009) joka käsittelee lehtikuvaa ja kuvajournalismia kärsimyksen kuvaamisen näkökulmasta, sisältäen pohdintaa esimerkiksi etiikasta, estetisoinnista, puolueettoman tarkkailun ihanteesta ja auttamisen dilemmasta. Mielenkiintoista luettavaa jos aihe kiinnostaa.