Pohdintaa epätäydellisyydestä ja ilmaisusta

Kun nyt Janne tänne linkkasi (sillai hienosti, kuten aikana ennen muoti- ja “katsokaa minua, identiteettini on ostaa ja sisustaa kuten kaikki muutkin”-blogeja tapana oli), niin ehkä on paikallaan hiukan päivittää täällä.

Kahta asiaa olen viime aikoina miettinyt. Tai no, useampaakin ajatellut, mutta seuraavat kaksi ovat juttuni aiheena tällä kertaa.

Ensimmäinen ajatus, joka on ollut jo monta vuotta käsittelyn alla, mutta nousee tämän blogahduksen sisällöksi, assosioituu Jannen kirjoituksesta, jossa toiseksi viimeisen kappaleen viimeinen lause kuuluu näin: “Virheettömyys on huomaamattomuutta.”

Jo jonkin aikaa, yli 20 vuotta, minua on eri tavoin kiinnostanut epätäydellisyys ja ilmaisu. Asiasta kiinnostuneet tuntenevat esimerkiksi japanilaiset termit wabi-sabi ja kintsugi. Nämä ovat esteettisiä tapoja ajatella epätäydellisyyttä luonnollisena osana olemista — osata arvostaa kulumista ja korjaamista. Termit ovat suosittuja tällä hetkellä, koska ne tarjoavat omalla tavallaan antiteesejä nykyiselle kertakäyttömuovimaailman kulutuskiimalle.

Itselleni tähän ajatteluun olennaisena osana kuuluu, näin tekijän näkökulmasta, sprezzatura, joka ei sellaisenaan ole esteettinen asia, vaan harjoittelun kautta saavutettava taito. Sovellettuna kuvantekemisen kontekstiin, eikä hoviherrojen hännystelyyn tai itsensä ehostamiseen, etenkin ajateltuna sen englanninkielisen käännöksensä kautta ja tuotuna siihen tilaan, joka meille jokaiselle on omanlaisensa, mutta jota kutsumme kollektiivisella termillä arki, tarjoaa sprezzatura mielenkiintoisia mahdollisuuksia toteuttaa ammattitaitoa tietoisella huolimattomuudella tai ilman näkyvää vaivaa. Mielestäni esimerkiksi Picasso onnistui tässä mainiosti ja siihen viittaa hänen nimiinsä laitettu sitaatti (jonka lähdettä en tiedä): “It took me four years to paint like Raphael, but a lifetime to paint like a child.”

Vaikka Jonah Lernerin kirja Imagine: How Creativity Works (2012) sittemmin osoittautui vähemmän luotettavaksi lähteeksi, tuotti se ainakin yhden todistetusti hyvän lisän omaan epätäydellisyyden kirjastooni. Lainaan tässä David Blumin kirjaa Quintet: Five Journeys toward Musical Fulfillment, jossa sellisti Yo-Yo Ma toteaa, ettei täydellisyys ole erityisen kommunikatiivista (Blum 1999, 6–7): ”While sitting there at the concert, playing all the notes correctly, I started to wonder, ’Why am I here? I’m doing everything as planned. So what’s at stake? Nothing. Not only is the audience bored but I myself am bored.’ Perfection is not very communicative. However, when you subordinate your technique to the musical message you get really involved. Then you can take risks. It doesn’t matter if you fail. What matter is that you tried.”

Muun muassa yllä mainituista asioista sekä omasta tekemisestä ja sen pohtimisesta syntetisoituu oma ymmärrykseni epätäydellisyydestä, joka on yksi monista pienistä puroista joiden kautta olen ajelehtinut tutkimaan valokuvaa teknologisesta näkökulmasta.

Rakennan oman ymmärrykseni valokuvan teknologiasta W. Brian Arthurin kirjassaan The Nature of Technology (2009) esittämän teorian kautta. Arthurin ote on systeeminen ja hänen lähtökohtansa kolmiosainen: kaikki teknologiat koostuvat osien yhdistelmistä; nämä osat ovat itsessään teknologioita; kaikki teknologiat hyödyntävät ilmiöitä jotain päämäärää varten. Näistä Arthur, mielestäni elegantisti ja ehkä jopa kauniisti mutta ennen kaikkea inspiroivasti, toteaa (2009, 203): “[…] in its essence, technology is a programming of nature. It is a capturing of phenomena and a harnessing of these to a human purpose.”

Arthur tarjoaa ajattelussaan myös mahdollisuuden käsitellä teknologiaa erillään sitä toteuttavasta laitteesta (eng. device), pitäen silti mielessä sen, että kyseessä on vain tapa ymmärtää teknologiaa konseptuaalisessa mielessä, sillä laite on toki itsessään myös teknologiaa. Mutta näiden kahden erottaminen omiksi kokonaisuuksiksi, helpottaa näkemään mitä ilmiötä (joka aina on luonnonilmiö) teknologia toteuttaa ilman, että tähän näkemykseen sekoittuu ihmisen oma päämäärä. Vasara välineenä toteuttaa aina jotain tiettyä teknologista päämäärää, riippumatta siitä miten ihminen on päättänyt välinettä käyttää, esim. lyödä nauloja seinään, aiheuttaa toiselle vammoja tai soittaa putkikelloja.

Teoriassaan Arthurilla on myös ajatus teknologia-aloista (eng. technology domain), jotka tarjoavat teknologialle oman ilmaisullisen kielensä, eräänlaisen komponenttien ja käytäntöjen sanaston. Tämä ajatus teknologia-alan kielestä on silta epätäydellisyyden ajatteluun. Jokainen kieli, jokainen ilmaisun tapa mahdollistaa omanlaiset virheensä, jotka ovat tyypillisiä juuri sille tavalle ilmaista asioita. Esimerkiksi suomenkielessä yhden kirjaimen virhe sanassa erottaa perheen perseestä, mutta ruotsiksi sana familj ei samalla tavalla ole vaarassa sekoittua ihmisen takapuoleen.

Valokuvan kontekstissa ei tietenkään ole samalla tavalla sanoja tai kielioppia kuin puhutussa kielessä ja kielimetafora onkin nimenomaan metafora. Mutta tehdyissä valokuvissa, juurikin teknologia-alojen kautta, on olemassa tiettyjä asioita jotka erottavat valokuvat esimerkiksi öljyväritöistä tai akvarelleista. Valokuva tuntuu valokuvalta valokuva siksi, että sillä on käytössä valokuvan teknologian tarjoama kieli. Sama pätee myös muihin kuvan tekemisen teknologioihin. Näillä on kaikilla omat ominaisuutensa, omat teknologiset kielensä, vaikka monella on toki myös yhteneväisyytensä.

Valokuvan kontekstissa nämä ominaisuudet ovat joko toivottuja ja käytettyjä tai ei-toivottuja ja niitä yritetään piilottaa. Mikä on milloinkin hyväksyttävää muuttuu ajan, kulttuurin ja/tai esimerkiksi teknologisen kehityksen mukaan. Esimerkiksi kun opiskelin valokuvaa Uudessakaarlepyyssä 1990-luvlla, meille opetettiin, että pölyn näkyminen valokuvassa on ei-toivottu ominaisuus. Siitä tuli osa sitä, millaisena valokuvan estetiikka rakentui ymmärrykseeni opiskeluaikoina. Sittemmin, kun digitaalisuus valtasi alaa, muuttui pölyn näkyminen valokuvassa toivotuksi ominaisuudeksi joissain piireissä, etenkin niiden parissa, jotka halusivat alleviivata valokuvatekemisensä analogista ulottuvuutta vastakohtana digitaalisuudelle.

Nyt ymmärrän molemmat puolet (vaikka en välttämättä aina tykkää pölyisistä kuvista). Ymmärrän mitä pöly kuvassa voi viestittää, mutta ymmärrän myös pölyttömän kuvan merkityksen. Se on osa sitä, miten valokuvan metaforista teknologia-alan kieltä voi ymmärtää.

Valokuvan teknologia on jo pitkään tarjonnut jopa villeille apinoille mahdollisuuden ilman erityisempää osaamista tuottaa teknisesti virheettömiä valokuvia (josta uutisointi on keskittynyt tekijänoikeuskiistaan). Virheettömyyden tavoittelu ei siis ole vaikeaa. Se ei edes ole vain helppoa, vaan on teknologian tarjoama perustaso. Perustasosta poikkeaminen, ne pienet skrubut (tai miksei isommatkin), tekevät kuvista mielenkiintoisempia ja kommunikatiivisimpia, riippumatta siitä, onko poikkeama tapahtunut orgaanisesti kuvan tekemisen yhteydessä vai käytetäänkö kuvan muokkaamiseen algoritmeja eli digitaalisia suodattimia, jotka imitoivat välineen tarjoaman toteutuksen kannalta ulottumattomissa olevaa kieltä.

(Mielenkiintoinen huomio kielestä. Steven Pinker videossa How We Speak Reveals What We Think, with Steven Pinker perustelee kognitiotieteen kautta kolme asiaa, jotka ovat kielelle läheisiä, mutta eivät ole kieltä: kirjoitus, oikea kielioppi ja ajatus. Kertoessaan ajattelemisesta, Pinker mainitsee myös kuvat, jotka eivät, kuten minä viestin ymmärrän, ole kieltä.)

Toinen ajatus ei ole samalla tavalla ollut mielessäni pitkään, mutta on ollut hyvin pinnalla viimeisen puolen vuoden aikana, on tämä blogini. Toki olen blogiani ajatellut useasti kohta jo 15 vuotta. Ainahan se on mielessä, olisi voinut vielä 10 vuotta sitten sanoa. Nyt se on mielessä vain toisinaan. Kuten nyt, tätä juttua kirjoittaessani.

Olen meinaan pohtinut, josko pitäisi poistaa tämä nykyinen ja polkaista pystyyn blogi tutkimukseni tueksi. Täällä kun on kaikenlaista vuosien mittaan blogiin tarttunutta: blogini on tämmöinen yleinen ajattelun olemassaolon todistamisen nukkasihti. Että sitä minä vaan, jos vaikka olisi aika laittaa skrubu.net jäihin ja ottaa uusi muistikirja käyttöön. Uudet kujeet uudessa osoitteessa. Tämähän toki rikkoisi paljon linkkejä tuolta ulkoa tänne, mutta niinhän 404 on yksi tämän teknologian mahdollistamista ilmaisukeinoista.

Mutta emmätiiä… pitää varmaan pohtia vähän lisää. Onhan skrubu.net saanut nimensä nimenomaan virheestä, kolhusta, naarmusta, epätäydellisestä… joka siis on tietoisesti sellaiseksi tehty, skrubutettu, että on havaittu epätäydellisyyden laajentavan ilmaisun mahdollisuuksia ja samalla tietenkin lisäävän tulkintamahdollisuuksia.

Unsubscribe Podcast

Kun podcast Apunen aikanaan aloitti, oli se todella mielenkiintoinen ja antoisa. Apunen keskusteli monipuolisesti vieraittensa kanssa, haastaen näitä mukavan provokatiivisesti mutta asiallisesti. Sitten Apurannan kaveriksi podcastiin tuli Maliranta. Herrat jakoivat keskustelutehtävät, vuorottelivat jaksosta toiseen. Ja olivat jopa toistensa vieraita joskus. Mukavaa kuunneltavaa.

Sitten jotain tapahtui. Vieraat katosivat ja jättivät Herrat Apusen ja Malirannan kokonaan yksin, istumaan podcastiinsa keskenään. Samalla katosi myös dynamiikka. Keskustelusta hävisi sävyrikkaus ja ilmapiiri ummehtui. Vieraiden katoamisen myötä katosi podcastin alkuperäinen henki. Nyt herrat istuvat iloisesti hyväilemässä vain toistensa mielipiteitä, joka on johtanut siihen, että Apunen/Maliranta on nykyään podcast jossa julistetaan turruttavia Oikeita Totuuksia™, kerrotaan hengettömän yksipuolisesti miten maailma toimii ja miten muut ovat väärässä.


Unsubscribe.

Kasetti ja kynä

Ylen jutussa C-kasetista on tullut taas ilmiö, mutta mitä siitä sanovat nykylapset oleva video herätti pari ajatusta, kun se nyt tuli vastaan Facebookissa useammankin kerran.

Ensimmäinen ajatus on se, miten toimittaja ei hallitse sitä, miten lyijykynä ja c-kasetti sopii yhteen. Joo, tokihan sitä kelaa voi lyijärin päällä pyörittää, mutta kyllä se paremmin toimii, kun kynän laittaa kelan reikään ja pyörittää. Voi toki olla, että osa nykyisistä lyijykynistä ei sovi tehtävään, mutta ainahan kynää (lyijy tai kuulakärki) pitää pienessä kulmassa.

Toinen ajatus on se, miten kukaan ei hämmästele sitä, miten c-kasettia (vuodelta 1963) selkeästi paljon vanhempi teknologia ei aiheuta mitään ihmettelyä. Lyijykynä, sellaisena kun me sen nykyään tunnemme, on roikkunut mukana maailman menossa jo noin 1500-luvulta lähtien. Sen käyttäminen on itsestään selvää (paitsi tietenkin sille määritellyn käyttötarkoituksen ulkopuolella).


Aha…

Muistitko siirtää vaakasi kesäpainoon?

Tänään olemme ottaneet askeleen kohti kesää. Koko Suomi ja osa muuta maailmaa on siirtynyt kesäpainoon. Kesäpainoon siirtymisen tarkoitus, kuten me kaikki tiedämme, on saada vaa’at vastaamaan vastaamaan paremmin ihmisten ruokailu- ja liikkumistottumuksia, sillä kesällä elämän pitää olla hiukan kevyempää.

Vaa’at siirretään maaliskuun viimeisenä sunnuntaiaamuna näyttämään viisi kiloa vähemmän. Takaisin normaalipainoon siirrytään jälleen syksyllä, lokakuun viimeisenä sunnuntaiaamuna.

Suomessa kesäpainoa kokeiltiin ensimmäisen kerran muiden maiden mukana toisen maailmansodan aikaan vuonna 1942, jolloin kesäpainoon siirryttiin 3. huhtikuuta ja takaisin normaalipainoon 4. lokakuuta. Jatkuvassa käytössä kesäpaino on ollut vuodesta 1981 lähtien. Vuodesta 2002 kesäpainoon siirtymistä on säädellyt EU-direktiivi. Suomalaiset europarlamentaarikot yhdessä esittivät vuonna 2016 EU-komissiolle kesäpainosta luopumista.

Tärkein syy kesäpainon käyttöön Suomessa on pysyminen samoissa lihoissa muiden EU-maiden kanssa.

Hetken olin ihan, että huh…

Tänään aamulla ostin työmatkoja varten sarjalipun vr.fi:stä.

Tämän jälkeen piti varata paikka junaan. Varaaminen meni muuten hienosti, mutta jostain syystä selaimeni oli unohtanut oston yhteydessä pakollisen tunnisteen. Koska en huomannut tätä klikatessani itseni kaupassa eteenpäin, jouduin virhetilanteeseen, jossa pakollisen tunnisteen ympärillä oli punainen ruutu indikoimassa mikä oli unohtunut. Samalla tekemässäni ollut paikkavaraus oli vaihtunut sarjalipun ostamiseksi. Virhetilanne oli ilmeisesti jotenkin sekoittanut ostosessioni tiedot. Hämmentävä, muttei maailmaa kaatava tilanne (joka toki antaa verkkokaupasta aika epäluotettavan kuvan).

Kun huomasin VR:n verkkokaupan sekoilun suljin selaimen välilehden, avasin uuden ja aloitin paikanvarauksen alusta. Naputtelin kenttiin sarjalipun numeron sekä sen mistä ja minne matkani käy. Valitsen 8:37 lähtevän junan ja paikan 69 vaunun 4 yläkerrasta, sillä näin tapanani on. Muistan tällä kertaa naputella pakollisen tunnisteen paikalleen, koska sen puuttuminen oli edellisellä kerralla aiheuttanut sekoilua. Voilá. Prosessi valmis, lataan pdf-lipun itselleni ja valmistaudun matkaan.

Linja-autossa matkalla juna-asemalle tapanani on avata junalippu jo valmiiksi kännykään. Mutta mitä ihmettä? Lippu on 9:37 junaan paikalla 18 vaunun 2 alakerrasta! Hetken olin ihan, että huh…

Ilmeisesti tekemäni inhimillinen virhe, eli pakollisen tunnisteen unohtaminen, sekoitti VR:n verkkokaupan niinkin, että siitä tuli satunnaislippugeneraattori. Onneksi katsoin ajoissa minkä lipun VR:n algoritmihalvauksen saanut järjestelmä oli minulle lähettänyt.

Soittamalla VR:n paikkalipun muutos- ja peruutuspalvelunumeroon noin vartin ennen 8:37 lähtevää junaa sain muutettua verkkokaupan random-lipun siihen, jonka olin kuvitellut varaavani jo aikaisemmin.

Tapauksen opetus: Ole täydellinen. Virheesi VR:n verkkokaupassa johtaa yllättävään rangaistukseen.

Tapahtuipa kerran Tampereen taidemuseossa

Tampereen taidemuseon näyttely Kansan asialla (18.11.2017–25.2.2018) oli hieno, paljon upeita töitä. Silti kokonaisuus oli sen verran vakavan oloinen, että katsojalla oli helppo huvittua tulkitsemalla teoksia anakronistisesti tai muuten vaan antitaidepönötysasenteella ja tietoisella väärintulkinnalla. Siinä taiteen välissä hyvin epäkunnioittavasti ja lähes taidevandaalisesti hihitellessä näyttäytyi Akseli Gallen-Kallelan Muikunpaistaja niinkin hehkeänä, ja muutakin kuin vain voita tihkuvana, että kuva suorastaan vaati pääsyä Voguen kanteen.


Come on, vogue

Museon kellarin näyttely Miälentilat – ITE-taidetta ja hengenheimolaisia (myöskin 18.11.2017–25.2.2018) oli hyvä vastakohta yläkerran vakavamielisyydelle. Iloista ITE-taidetta. Ukkoa ja akkaa, häkkyrää, kuvaa ja veistosta, outoja videoita sekä mahdollisuus itsekin väännellä vähän teoksia rautalangasta ja alumiinifoliosta. Vieläköhän oma outo hyönteinen siellä hyllyllä möllöttää?

Yhtä ITE-videota katsellessa huomasin miten toinen kuulokejohdoista oli irronnut, mykistäen luurit kokonaan. Katsoin taulutelevision taakse ja päätin korjata tilanteen, koska siinä ne olivat liittimet, ihan näppärästi hollilla. Ei aikaakaan kun huomaan paikalle rientävän näyttelyvahdin, joka katsoo minua suorastaan kauhistunein ilmein. Selitän, että johto oli irti ja, että asetin sen paikalleen: korjasin taidetta. Vahti ei sano mitään. Toinen näyttelyvahti ilmestyi paikalle seuraavassa sekunnissa. Kumpikaan vahti ei sano mitään. Katsovat vain. Tilanne on yläkerran pönötyshihittelyn jälkeen suorastaan hulvaton. Tämän pienen taidekorjausinsidenssin jälkeen vahdit seuraavat silmä kovana liikkeitäni. Ja aina kun katseemme kohtaavat, ovat kuin eivät olisikaan tuijottaneet minua. Vaikka Turun taidemuseo on yleensä ollut se museo, jossa näyttelyvahtien katseet tuntuvat suorastaan fyysisesti kehossa, ei se ole mitään verrattuna tähän mitä Tampereen taidemuseon kellarissa tuli koettua. Mutta koska mieli oli iloinen ja näyttely hyvä, oli tämä vahtien “Missä se taidetta korjaava lurjus luuraa” -performanssi vain positiivisesti taide-elämystä lisäävä kokemus, jonka analysointi jälkikäteen tuotti monia hyviä kirja-, lyhytelokuva- ja teosideoita, sekä ikää pidentävää naurua.

Kaikin puolin piristävä kokonaisuus Tampereen taidemuseossa siis. Kannattaa käydä. Hashtag museokortti (ei sponsoroitu linkki).

Ajatus uudelle vuodelle

Aloitan vuoden ajatuksella, joka ei ole tuore. Eikä ajatus ole omani, mutta se viestii sitä, mitä usein itse ajattelen. Satuin törmäämään tähän katsellessani valokuvia. Tämä on Neil Gaimanin kirjoittamasta toivomuksesta uudelle vuodelle, vuoden 2011 lopussa. Se on hyvä ajatus.

I hope that in this year to come, you make mistakes.

Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You’re doing things you’ve never done before, and more importantly, you’re Doing Something.