Category: txt

Kirjoituksia, writings, skriverier.

Omituisuus vai ominaisuus? Vol 2.

On vaikea sanoa mikä on omituista, koska pelkkä normaalinkin määrittely on hankalaa. Vaan kun on haasteen saanut niin kai sitä pitää vastata. Haasteen heitti Pinserin samikki, aitoon vanhan blogistanin henkeen… tosin Facebookin kautta. “Kovat tyypit tekevät tästä blogipostauksen”, sanoo samikki. Eihän tässä siis ole mitään valinnanvaraa.

Tämä haaste on, kuten ruotsiksi sanotaan favorit i repris, eli tässä on vaarana saada tikku silmään. Edellisestä haasteesta on nimittäin kulunut aikaa semmoiset 13 vuotta, kuten myös silloiseen vastaamisesta.

Mutta asiaan/asiattomuuten (miten vaan).

  1. En ole riippuvainen korvapuikoista. Puhdistan korvani kun tunnen siihen tarvetta, mutta olen mielestäni todella hyvä puhdistamaan korvani korvapuikoilla. Niinkin hyvä, että semmoisella pienellä mustapäisellä korvaantihrustusskooppilaitteella korvantutkimuslampulla, eli otoskoopilla korviini tiiraavaa lääkäri on kommentoinut korvieni puhtautta sanomalla “onpas puhtaat korvat”, lisäkommentilla “epäillyttävän puhtaat”.
  2. Pystyn yleensä nukahtamaan vaikka olisi valoisaa, en kaipaa pimennysverhoja, mutta aamuisin valoiseen aikaan verhojen on hyvä olla tietyllä tavalla. Herääminen nousevan auringon säteisiin on asia josta pidän. Joskus auringon paahteeseen herääminen on tuskaisen hikistä puuhaa, mutta pidän sitä paljon parempana kuin, herätä talvella pilkkopimeään ja siksi tykkäänkin auringon aamupaahtessa kärsimisestä hikisenä silloin kun se on mahdollista. Ja ne verhot? No, ne pitää asetella niin, että aamulla sänkyyn osuu vain sopivan ohut siivu taivaan tulipallon, keskimäärin noin 150 miljoonan kilomterin päästä lähettämää energiaa.
  3. Minulle tuntuu riittävän vanhanajan, konventionaalinen, lineäärinen televiissio tallennusmahdollisuudella Ainakin toistaiseksi. Vaikka toki olisi joskus kiva katsella Netflixiä, HBO:ta tai jotain mitä näitä nyt onkaan, en tunne niihin erityistä tarvetta. En oikeastaan oikein ymmärrä mihin väliin ne mahduttaisin. Samalla minusta lineäärinen televiissio tarjoaa sisältönä suurimmalta osalta vain hirveän skeidaa tai mielettömän skeidaa sisältöä. Logiikkani tämän suhteen on varmaan jollain tavalla yhtä outo kuin kalan suhteen (kts. kohta 1 vuoden 2006 vastauksista, linkki silloiseen ylempänä (koska olen laiska)).
  4. Käytän puhelintani kelloradiona. Oli minulla aikanaan “oikea” kelloradio, punainen semmoinen, mutta sen kautta täällä Helsingin 14. kaupunginosassa ei Radio Helsinki millään kuulunut häiriöittä. Kun kyllästyin särinään siirryin puhelimeen ja nettiradion puolelle. En kuitenkaan käytä puhelinta muuhun musiikin kuunteluun. Liikkeellä ollessani minulla on käytössä iPod. Nykyinen on vuonna 2010 hankittu viidennen sukupolven Nano ja se on ehkä parasta koskaan hankkimaani Apple-teknologiaa. Sitä ennen käytin ensimmäisen sukupolven Nanoa, johon vaihdon ihan ensimmäisestä iPodistani, ensimmäisen sukupolven iPod Shufflesta. Toisinaan harmittaa se, etten säästänyt tuota ensimmäistä. Se oli tosi näppärä. (En säästänyt aikanaan Commodore 64:kaan ja sepäs harmittaa kyllä enemmän.)
  5. En ole vieläkään hyvä tekemään listoja. Tällaisessa luettelemisessa on ensin vaikeaa keksiä mitä tähän rustaisi ja sitten onkin taas vaikea rajata sitä vain viiteen. Aina jää joitain ulkopuolelle, sellaista joka sopisi mukaan, olisi hyvä lisä tai muuten toimisi. Tekstin avulla luotu kuva ei koskaan tunnu sisältävän tarpeeksi ollakseen kokonainen.

Haastan mukaan kaikki, jotka haasteeseen haluavat osallistua.

Ääni (älä nuku)

Tänään kävin rustaamassa paperilappuseen numeron, lappu leimattiin ja tiputin leimatun paperin laatikkoon, moniääniseen joukon jatkeeksi. Siellä ne äänet nyt kähisevät, odottaen käsittelyä iltaan.

Tein numerovalintani monesta syystä, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että ehdokas vaikuttaa täysjärkiseltä, minua älykkäämmältä henkilöltä asioissa, jotka tämän maan kannalta, ja itsellenikin, ovat tärkeitä.

Sitten join vaaliespressot.

Illalla sitten tulosten jännittelyä ja sen jälkeen neljä vuotta saa seurata miten vaalilupauksien pitäminen tai pettäminen toteutuu.

Minä en äänestä

Vaalipäivä ei vain lähesty, vaan se on jo ihan nurkan takana. Huomisessa se on ja sitä odotellessa kirjoitan tähän mitä eilen pohdin, mutten ehtinyt erilaisilta kiireiltäni auki kirjoittamaan. Tähän tekstiin innoitti kirjoitus Facebookissa, jossa eräs henkilö pohti ehdokkaita, puolueita sekä vaalikoneita (tai ehkä ainakin yhtä vaalikonetta) ja näiden yhteensopivuutta omiin mieltymyksiinsä.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut vaalikoneita ja sitä mikä minun suhteeni niiden tarjoamiin tuloksiin on. Vaalikoneissa on useasti paljon kysymyksiä joiden vastaamiseen minulla ei ole osaamista. En ole sellainen yleisnero, joka esimerkiksi Twitterissä osaisi aina ottaa asiantuntijain ottein kantaa päivänpolttaviin aiheisiin kvanttifysiikasta ja lastenkasvatuksesta maailmanpolitiikan koukeroihin ja ihmisen psyyken toimintaan. Siksi en haluaisi aina vastata kaikkiin kysymyksiin.

Joissain vaalikonetoteutuksissa kysymysten yli voi hypätä, toisissa ei. HBL:n kone moitti, kun olin kolmannen kerran ollut epätietoinen, että olisi kyllä hyvä jos olisi joku mielipide. Kysehän ei ole siitä, etteikö asia kiinnosta, vaan se, että vastaaminen on niin arvaamista, että yhtä hyvin asian yli hyppää. Niissä koneissa joissa on pakko aina olla jotain mieltä, ei nalkutustoimintoa tarvita. (HBL voisi muuten kerätä tietoa nalkutuksesta ja julkaista ihan mielenkiintoista tietoa siitä moniko hyppää minkäkin kysymyksen ohi jne.)

Kun olen kahlannut läpi kysymyspatteriston, tarjoaa kone minulle henkilöitä, jotka jollain tavalla sopivat antamiini vastauksiin. Koneen kylmä algoritminen sydän ruksuttaa bittiä ja dataa sille tekijöidensä antamasta näkökulmasta, tietämättä mitä minä tiedän tai en ja miksi vastaan kuten vastaan. Ja minä tiedän, ettei kone tiedä, koska tiedän etten oikein tiedä itsekään.

Siksipä olen aina iloinen kun vaalikone näyttää miten minä vastasin ja miten ehdokas on vastannut. Voin verrata. Voin tutkia miten ehdokkaat käsittelevät aiheita, jotka ovat osaamiseni ulkopuolella. Voin myös lukea perusteluita. Tällaista mielipiteiden vertaamista ja näkökulmien etsimistä voisivat nuo vaalikoneiden toteutukset jollain tavalla paremmin tukea. Voisi olla ehkä aika ajatella vaalikoneille uudet käyttöliittymäparadigmat?

Vielä ei kuitenkaan ole tulevaisuus ja vaalikoneet ovat mitä ovat.

Siksi sanon tässä nyt, että minä en äänestä… vaalikoneiden tarjoamien tulosten mukaan. Vaalikoneista on parhaimmillaan apua oman itsenäisen päätöksen tekemiseen. Vaalikoneessa eivät tenttavana olevat vaalikiimaiset poliitikot huuda toistensa päälle mielipiteitään ja propagandaansa kuin lastentarharyhmä. Tai no… pyydän anteeksi. Lastentarharyhmät käyttäytyvät kyllä paremmin kuin puoluejohtajat tentissä pari päivää sitten. Vaalikoneissa myös pienemmät puolueet pääsevät paremmin esiin, eikä siellä ole vaaraa, että joku hyppii uhkaavasti silmille.

Tietenkin se vaatii työtä, että jaksaa kahlata läpi tarjolla olevien ehdokkaiden harmaasta massasta omat helmensä. Siinä pieni kysely on hyvä: se auttaa löytämään lähtökohdan kahlaamiselle. Jos sitten jättää kahlaamatta voi pahimmillaan tehdä sillein tyhmästi, että jättää äänestyspäätöksensä jonkun koodaajan käsiin.

Vain äänestämällä voi vaikuttaa. Huomenna minä käyn vaikuttamassa ja sen jälkeen käyn hörppimässä vaikuttamiskahvit.

We are failing

Opetuksen yhteydessä, propaganda- ja antimainoskurssilla, näytin oppilaille miten verkosta haetaan kuvia, käyttöoikeuksia tarkistetaan ja kerättyä kamaa yhdistetään. Esimerkistäni tuli sitten tällainen, lähinnä NASAn kuvista koostuva kollaasi. Tein sen A3-kokoon 300ppi:n resoluutiolla ja ison tiedoston voi napata itselleen täältä, jos niin halajaa.

Tavalliset päivät

Siitä on ehkä 10 vuotta kun viimeksi kävelin Stockmannille järjettömien päivien aikaan. Tämä älytön päähänpisto tänään tapahtui kahdesta syystä. Muistin, että eilen jossain mainostettiin mielettömien päivien tarjouksena erästä paitamerkkiä, joka ainakin aikanaan oli kreisin laadukas. Toinen syy oli se, että puljun ulkopuolella ei näkynyt tärähtänyttä määrää keltaisia kauppakasseja. Niinpä astelin Stockan klockan alta liiketilaan. Siinä heti ovien sisäpuolella katselin tilannetta. Ihan hupsulta tuntui se, kun tässä monen alan vähittäismyymälässä tuntui olevan vain tavallisen perjantain verran väkeä. Ei ahtautta, ei tunkua. Ei ihmispaljouden hulluutta. Vain tavallista päivää vastaava hulinattomuus. Niinpä uskaltauduin syvemmälle. Navigoin pitkin lähes avoimia käytäviä, monen tarjouksen ohi tietämättä tarkkaan mistä löydän etsimäni. Sitten erään hiljaisen lahdelman perukoilta se löytyi. Brändi. Siinä niitä sitten katselin. Vaan eivätpä ne kuitenkaan olleet niin houkuttelevia. Niin jätin rätin ja toisenkin taakseni, kadoten takaisin kaupungin kaduille kuten monet muutkin.

Matkapäiväkirjaote

Siinä minä olin. Tuolissa. Tein matkaa, mutta en liikkunut mihinkään. Olin tuolissa ennen matkaa ja sen jälkeen. Mieleni liikkui. Se oli semmoinen jännä haahuileva reissu joka alkoi tekstistä, joka käsitteli arkipäivän estetiikan terminologian pohtimista filosofisen estetiikan raja-aitojen ääreltä. Jatkoa reissu sai luetun pohtimisesta kirjallisesti tekstissä, jossa estetiikka ja, yllätyksekseni, viinit kohtasivat. Tämän jälkeen lähdin temaattisesti toiselle matkalle, reissulle tarkastelemaan merkityksen ongelmaa. En ollut tätä uutta polkua pitkin juurikaan ehtinyt talsia, kun huomasin, miten jokin tämän uuden reissun sivupoluista ohjasi minut takaisin ensimmäisen matkan maisemiin, aikaisemmin tiedostamattomaan yksityiskohtaan. Rämmin hetken pöpelikössä kunnes hahmotin, että kyseessä on oinoglossia. Näin se joskus menee, että sitä on menossa yhteen suuntaan, mutta löytääkin itsensä jostain ihan muualta. Eikä tässä ole mitään sellaista, että olisi tullut ohilyönti tai olisi jotenkin joutunut harhaan. Sitä on tehnyt matkan ja päätynyt tulokseen, hyvään tulokseen. Matka on usein tärkeämpi kuin sen tulos, eikä matka tämän tuloksen myötä tietenkään millään tavoin ole loppu. Mutta istuminen loppuu nyt. On aika nostaa takapuoli tuolista.

Published
Categorized as fin, txt

Sitä tikulla silmään

Olin jo unohtanut, mutta kun tässä joudun hiukan vanhoja kaivelemaan, muistin, sillä löysin laatikoistani tällaisen korttipakan: toden totta, tässä maassahan oli pelikorttivero käytössä vuoteen 1983 asti.

Avaamaton korttipakka pelikorttileimalla.
Kaikenlaista sitä löytyy kun vähän laatikoita kaivelee.
Published
Categorized as img, txt