skrubu

Vuonna 2006, josta ajallisesti ei oikeasti ole niin hirveän pitkä aika, internet oli hyvin erilainen. Tavallaan aika hämmentävää ajatella asiaa. Suomessa Facebook ei ollut vielä yhtään mitään (suomennos valmistui keväällä 2008), Twitter julkaistiin heinäkuussa ja Jaiku, joka jo on kuollut ja kuopattu, näki päivänvalon helmikuussa. Silloin ei myöskään ollut vielä iPhonea (tarvitsee tuskin linkkiä). Kuusi vuotta sitten. Vain kuusi.

Vuoden 2006 internetissä käynnistyi vuoden mittainen the show with zefrank . Olen niin Ze Frankia kuin The Showta ylistänyt aikanaan paljon ja mielestäni syystä: The Show todisti mielestäni sen miten rajoittunut televisio on ja millainen voima internetillä on ja nimenomaan hyvässä, positiivisessa ja luovassa. Kaiken lisäksi Ze Frankin huumori upposi minuun kuin sormi nenään.

Nyt The Show tulee taas. Ze Frank haki rahoitusta Kickstarterin kautta. Tavoite oli 50 000 dollaria. Lopputulokseksi tuli 146 752, eli melkein kolminkertainen summa. Mukana on minunkin vaatimaton yhden dollarin tuki.

Ihkuu! Olen ihan lapsellisen innostunut.

Otsikko viittaa siihen siihen, että etuliite m. nettiosoitteissa usein johtaa mobiililaitteelle optimoituun versioon. Yleensä kyseessä on hiukan kevyempi ja yksinkertaisempi versio pavelvelusta. Ja kivahan sellainen on, etenkin kun mobiilisti internet ei ehkä aina liiku yhtä vikkelästi kuin stationäärilaitteilla.

Vaan tuntuu siltä, ettei aina kuitenkaan sitten jakseta oikein ajatella mobiiliversiota ihan loppun asti. Tässä pari esimerkkiä jotka ovat juuri tulleet vastaan.

On meinaan niin, että jos käy m.journalistiliitto.fi:ssä lukemassa hehkutusta Tietokone-lehdestä, ei missään lue kuka artikkelin on kirjoittanut. En tiedä teistä, mutta jotenkin itse naivisti kuvittelisin, että nimenomaan Suomen Journalistiliitto välittäisi artikkeleiden kirjoittajista. Nyt kun jutussa ei ole nimeä, voi vain ihmetellä kuka tekstin on tuottanut. Foilohattuteoreetikot voisivat kuvitella, että kyseessä on vaikka Tietokone-lehden päätoimittaja itse. Ehkä kirjoittajalla ei vaan oikeasti ole mitään väliä, turha niitä on mainita.

Jotkut palvelut jättävät jutuista pois kuvat ja näin vähenee siirtyvän datan määrä. Ongelma vaan on, että kuvat jäävät pois myös sellaisissa jutuissa kuten Nämä kaksi grafiikkaa kuvaavat kauniisti Euroopan kuolemansykliä ja Suomi – seuraava Kreikka? Tämä grafiikka kertoo. Hupaisaa? Erittäin, mutta surkuhupaisaa. Uutiset kutistetaan jonkun automaatikan avulla loistoesimerkeiksi nykyjournalismin tasosta. Hyvää työtä!

Vieläköhän on niitä jotka mobiiliversiossa karsivat pois kaikki linkit? Se oli erityisen suosittua jokin aika sitten. En tiedä, enkä jaksa tutkia asiaa.

Tässä tietojen mukaan on prinsessa

Valokuvan totuusarvo on jännä konsepti.

Itse olen usein miettinyt valokuvaa koneenkäyttäjän (eli valokuvan ottajan) näkemyksenä, eli yrittipä sitä olla miten neutraali tai objektiivinen tahansa on kuva kuitenkin subjektiivinen. Oikeastaanhan kuvaamisessa ei ole kyse vain kuvan ottajan näkemyksestä vaan kuvaajan ja subjektin yhdessä ympäröivän maailman kanssa tuottamien merkitysten rekisteröinnistä.

Digikuvauksessa tähän yhtälöön kuuluu tietenkin lisäksi se, että kone jolla rekisteröinti tehdään sisältää ohjelmistoa ja elektroniikka joka vaikuttaa kuvaan. Meille tuntemattomat ihmiset ovat päättäneet miten kamera hoitaa rekisteröinnin – esimerkiksi millaisina värit ja sävyt tallentuvat – eli nämä henkilöt määrittelevät laitteelle (vai laitteeseen?) sen mikä ainakin jollain tasolla koetaan todeksi.

Vaikka eihän tuo analogisen kuvauksen puolella ole oikeastaan mitenkään eri asia, koska jotkuthan sen filminkin valmistaa ja täten päättävät miten valo rekisteröityy. Sitten tietenkin riippumatta mille medialle kuvataan, on subjektin ja valoherkän pinnan välissä jonkinlaista optiikkaa joka myös vaikuttaa lopputulokseen. Joku ne linssitkin on tehnyt.

Näiden lisäksi on vaikka mitä kohinaa, pikselöintiä, pölyä, raetta ja sattumaa joka ei ehkä ole suunniteltua, mutta joka vaikuttaa siihen millaisena hetki rekisteröityy.

Että mikä ja/tai kenen totuus on siis se joka kuvaan koneenkäyttäjän ohjauksessa oikeastaan rekisteröityy?

En ryhdy tässä asiaa pohtimaan tätä enempää. Enkä oikeastaan tiedä voiko tai onko edes mielekästä miettiä asiaa pelkästään rekisteröinnin näkökulmasta. Ymmärrys (tulkinta) mahdollisesta totuusarvosta kun ei synny kuvan rekisteröinnissä vaan kuvan esittämisen ja näkemisen yhteydessä.

Asia nyt vaan pompahti esiin aivosolussani kun näin The Online Photographerin jutussa It Went By In a Blur kuvan alla olevan huudahduksen ”Not Photshopped!”.

Olenpa vaan joskus pohtinut miten kuvan totuusarvosta puhuttaessa harvoin, tai oikeastaan koskaan, otetaan esiin asiat jotka vaikuttavat, paljonkin, siihen millaista kuvamateriaalia rekisteröintilaitteisto tuottaa mutta johon koneenkäyttäjä ei voi vaikuttaa, eli mikä otetaan niin itsestäänselvänä asiana, ettei sitä osata pitää vaikuttavana tekijänä. Jälkikäsittelyyn on niin paljon helpompi tarttua.

Silloin kun sä vielä kerroit, että sait jogurtinvalmistajalta kameran niin mulle tuli joka kerralla mieleen se miten yheksäkytluvulla (vai kaheksakyt?) jupit saivat mainoksessa palkankorotuksen sijaan kännykät ja vetivät onnesta piukeena high fivet. Sit sä kerroit hienoja juttuja hapatetusta ja käyneestä maidosta. Sun videossa luki, että turvotus on ruoansulatusoire. Sitten siitä mainoksesta jonka ”sä” oot kuvannu kävi ilmi, että toi sun hehkuttama tuote vaikuttaa turvotuksen tunteeseen. Ei siis oireeseen vaan tunteeseen. Näissä uudemmissa ”sun” tekemissä videoissa oire ja tunne ei kai enää mee samalla tavalla sekasin. Siitä tulee hyvä oire …eiku siis tunne.

Joku automerkki kertoi näköradiomainoksessaan, ettei ole olemassa keskivertoihmistä (ja ovat siinä ymmärtääkseni ihan oikeassa). Sitten ne siinä mainoksessa ilmotti, että ovat tehneet auton juuri minulle. Miten tyhmiä ne voikaan olla? En minä tarvitse autoa. Nyt siellä sitten jossain on auto missä on kaikki se mitä minä autoon haluasin, eikä kukaan muu osta sitä sitten kun kukaan muu ei juuri semmoista halua. Vai ovatko kuitenkin tehneet auton keskivertomeikäläiselle, vaikka muuta väittävät?

Niin ja koska te kaikki arvostelette mun vessaa salaa, haluaisin sanoa, että älkää. Arvostelkaa mun vessaa julkisesti, se on nykyaikaisempaa ja käy kätevästi vaikka Facebookissa tai Pinterestissä. Kiitos.

Tässä tietojen mukaan on prinsessa

Pari huomiota jokusesta nähdystä näyttelystä.

Stoassa roikkui Stefan Bremerin näyttely Helsinki. Tyypillä on kyllä silmää ja taitoa vangita näkemänsä, sitä ei voi kiistää, mutta kuvanmanipulaatiotaidot ovat kyllä valitettavan huonossa jamassa. Tahdoin vilpittömästi ymmärtää esimerkiksi suurkirkon lentoa, mutta mitä pidempään katsoin kahdesta kuvasta koostuvaa kokonaisuutta, sen enemmän pelkäsin silmieni alkavan vuotaa verta. Vaikka näyttelyssä oli jokunen ihan onnistuneestikin käsitelty kuva, oli parasta antia kuitenkin manipuloimattomat teokset.

Valokuvataiteen museon hämärässä riippui Timo Kelarannan kuvia vuosien varrelta. Näissä kuvissa kuvankäsittely loistaa poissaolollaan. Maku on aina tietenkin asia josta voi – ja ehkä pitääkin – kiistellä, mutta minusta Kelarannan kuvat ovat vallan mainioita; niistä jaksaa lumoutua pidempäänkin. Tämän näyttelyn taidan käydä katsomassa vähintään kerran vielä.

Hippolytessä Maija Savolaisen kuvat olivat jänniä, mutta niiden mielenkiintoa vähensi niistä kirjoitettu selitys joka pahimmillaan on ihan dadaa. Studion puolella (eli arkisesti Hippolyten toimiston seinillä) hengailleet Kapan kännykkäkuvat olivat mukavan outoja.

Tämän vuoden ajan toiminnassa oleva galleria Laboratory (osana dizainpääkupunkihommelia) tarjosi mukavan kattauksen Martin Parrin näkemystä meistä. Hauska näyttely, tosin aika epätasainen. Ehkä sitä on vaan nähnyt niin paljon kyseisen herran töitä, että odotukset olivat jostain nasevammasta. Vähän tuli semmoinen fiilis, että kiireellä ja vankalla rutiinilla on tämä homma hoidettu. Ei kuitenkaan missän nimessä mikään huono näyttely.

Lamppu kahvilan seinällä

Jo ennen kuin kuntien nykyisten rajojen haaskat ovat kylmenneet (tai edes raadoiksi muuttuneet) pitää tietenkin jo miettiä uusien kuntien brändäämistä, identiteettiä ja imagoa, viestintää ja kohderyhmiä. Odotan jännityksellä millaisia haasteita kuntauudistus, missä muodossa se nyt ikinä toteutuukaan, tuo tulleessaan.

Tässä odotellessa jaan kanssanne idean jonka keksin haahuillessani päämäärättömästi talvisäässä.

Kuntaidentieteetin rakentamisen kannalta on parempi, tietenkin, että aloitetaan tyhjältä pöydältä, muutenhan projektista ei tule tarpeeksi iso. Pitää uudistua: jättää vanhat raskaat taakat ja katsoa aina yhtä valoisaan tulevaisuuteen. Nykyisyys on niin eilispäivää. On rakennettava kuntien päättäjien ja käyttäjien yhteistä brändiä. Siksi on jo nyt aika ruveta kehittelemään erilaisia hömpänpömppä-latinankielisiä nimiä joihin voi vapaasti projisoida tuoreita mielikuvia.

Ehdotankin tässä pääkaupunkiseudun urbaanikeskittymälle nimeä joka on moderni ja ylpeydessään katsoo rohkeasti tulevaisuuteen. Tämän uuden nimen voi kaikki ottaa sydämeensä. Nimessä on raikas tuulahdus menneiden aikojen rautaista tahtoa joka puhaltaa voimakkaasti eteenpäin liikkuvan uuden ajan brändin purjeet täyteen ja vauhdittaa matkaa muiden ihailemana edelläkävijänä. Espoolaisia emme enää ole, vantaalaisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis Helsialaisia!

Helsia. Tulevaisuus on jo nyt.

Entisten kuntien vaakunoista ja käsittämättömistä logoviritelmistä syntetisoidaan brändille uljas merkki joka tukee ajatusta kasvusta ja henkii laajentumista sekä kehitystä. On erityisen tärkeää, että tavutus ei seuraa kielioppisääntöjä, koska se voimistaa kehittymistä varten tarvittavaa out-of-the-box-ajattelua. Tämä on keihäänkärki joka ohjaa uutta kuntaa nousujohteisesti kasvuun, kuin menneiden aikojen urheilusuoritusten paatoksellinen muisteleminen.

Näin. Seuraavaksi sitten huisi kamppis paperimediaan ja näköradioon. Ja sosiaalisen median facebookkiin. Kuvitelkaa mikä turistivirta!

Annan tämän idean ilmaiseksi käyttöön. Säästyy nekin rahat. Vaikka ainahan fyrkkaa tuntuu maagisesti jostain kiven alta löytyvän kun joku keksii jotain päätöntä ja kallista.

(PS. Olen ideoinut jo nimet Tampestilia ja Turkuunia jotka myös ovat vapaasti käyttävissä.)

Aikanaan tietyillä ihmisillä oli sellainen tapa, kulttuuri, että kukilla ja kasveilla oli joku tietty kommunikatiivinen merkitys. Kukat olivat eräänlaista koodikieltä joka piti osata tulkita. Eihän sitä nyt noin vaan mies voinut mennä lahjoittamaan naapurin rouvalle lehmusta ihan vaan siksi se sopisi hienosti marmoripatsaiden ja suihkulähteen väliin, tai koristaa takkiaan ruiskaunokkilla koska sattuu tykkäämään sinisestä. Ehei, oli ymmärrettävä juuri Ne Oikeat Merkitykset™, muutenhan sitä olisi ollut ihan juntti, alempiarvoinen henkilö.

Tämä tuli mieleen kun tässä juuri katselin erästä valokuvatulkintaa. Menemättä kuvaan tai tulkintaan sen tarkemmin, voin todeta, että vaikka sinänsä tajusin kuvan komposition analyysin, en mitenkään osannut – tai edes tajunnut – samalla tavalla sanallistaa sen merkitystä yhteiskuntakritiikkinä tai tajuta miten se hämmentää viettipohjaa. Kun ei jotain ymmärrä voi siitä tulla aika juntti olo.

Tajusin kuitenkin yllättäen, että en olekaan juntti (tässä suhteessa), vaan kyseessähän on eräänlainen valokuvatulkinnalle ominainen ”kukkaiskieli”. Se on, tunnustan, taito jota en osaa (en osaa kukkien viestikieltäkään). Yhä harvempi osaa, eli tämän valokuvien viktoriaanisen (tai lähinnä freudilaiseen perinteeseen pohjautuvan) tulkintataidon omaavien henkilöiden suhde siihen määrän henkilöitä jotka valokuvia ottavat, julkaisevat, katsovat tai valokuvista vaikuttuvat pienenee hurjaa tahtia.

Maailma muuttuu. Jokaisella voimalla on yhtä suuri vastakkainen voima, tai suurempi, tai useampi eri vahvuinen ja hiukan eri suuntainen voima (ihmisten tekemiset kun eivät ihan seuraa mekaniikan peruslakeja).

Vaikka miten yhdet ammattilaiset ovat pyrkineet kivenkovalla ammattitaidollaan ravisuttamaan erilaisia freudiliasia minuuden tasoja valokuvan jännitteillä esimerkiksi kuvajournalismin kontekstissa, ovat toiset ammattilaiset viihteellistäneet valokuvaa, kolmannet taiteellistaneet sitä. Sitten vielä on nämä, valitettavan usein haukutut (”vievät ammattilaisten rahat”), harrastelijat jotka ottavat vastaan eri lähtökohdista toimivien ammattilaisten kuvia, tulkitsevat (jos tulkitsevat) niitä omista lähtökohdistaan ja tuottavat synteesinä jotain omaa joka ei välttämättä seuraa mitään Oikeaa Merkitystä jonka voi oppia vain opiskelemalla. Eli yhä harvempi puhuu kukkaiskieltä yleisölle joka ei sitä kieltä osaa tai tarvitse, mutta joka kyllä käyttää kommunikoinnissaan jotain muuta kieltä.

Näin on käynyt aikaisemminkin. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Kielikin muuttuu koko ajan. Kuten värien merkitys, ja nykyään voi hankkia samettikukkia eikä naapurit järkyty. Toisaalta ruiskaunokki napinlävessä saattaa kyllä vihjaista kokoomukseen päin vaikka välttämättä näin ei tahtoisikaan. Se mitä on tapahtunut on merkitysten ja merkityssuhteiden muutos. Niin kukkaiskielessä kuin kuvallisessa kommunikaatiossa. Tämä ei ole mitään mitä yksi ammattikunta yksin on saanut aikaan vaan on kulttuuriin (ei kulttuuri merkityksessä taide vaan esim. yhteisön saavutusten kokonaisuus) kuuluva, täysin normaali elinvoimaa henkivä muutos.

Se miten asennoituu muutokseen on jokaisesta itsestään kiinni. Vaikkakin, ja tämä on hyvä pitää mielessä, aina ei itse ymmärrä mikä tämä oma asenne on. Asenne saattaa nimittäin olla joko osaamattomuuden tai ammattitaidon hämärtämänä niinkin, ettei sen olemassaoloa tietoisesti tajua.

On niitä jotka pitävät kynsin hampain kiinni kukkaiskielestä tai valokuva-analyysistä jossa ei oteta huomioon parin viimeisen sukupolven aikana tapahtuneita merkitysten muutoksia. Kyseessä on täysin normaali muutosvastarinta, ihan sama mekanismi joka saa muutoksen alun perinkin aikaiseksi mutta joka on tavallaan vastavoiman vastavoima. Asian voi nähdä eräänlaisena ikuisena aaltoliikkeenä, jossa muutosta vastustavat luulevat pysyvänsä paikallaan kuin majakat, vaikka oikeasti heiluvatkin ristiaallokossa samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Sitten on niitä jotka pyrkivät surffaamaan aallokossa, mennen sinne tänne luoden uusia aaltoja (ei pidä kuitenkaan uskoa, että uuden luominen kulttuurissa on erityisen järjestelmällistä toimintaa). Kyse ei ole siitä, etteivätkö tällaiset henkilöt välitä menneestä, traditioista tai kulttuuriperinnöstä – usein välittävät ja ymmärtävät menneen oikein hyvin – vaan heillä on halu kokeilla uutta, venyttää rajoja, yhdistellä sellaista jota ei aikaisemmin ole ehkä edes ymmärretty yhdistää ja tuoda näkyville uusia näkemyksiä ja kokemuksia. Ja uusien asioiden kommunikointi vaatii uutta kieltä.

Näiden kahden mainitun ääripään välistä löytyy laaja spektri vaikka millaisia yhdistelmiä ja versioita – meitä kun on moneksi. Joidenkin ihmisnäkemysten mukaan meitä on niin moneksi kuin mitä meitä on ja jokainen vetää vähän omaan suuntaan. Siksi asiat pakostakin muuttuvat.

Luulenpa, että se mitä internet on tuonut tullessaan on tiettyjen asioiden, kuten valokuvauksen, nopean ja hyvin konkreettisen muutoksen. Ja koska muutos näkyy selkeämmin, on siihen helpompi reagoida. Tämä aiheuttaa selkeämmän kahtiajaon kohti mielipideääripäitä ja mitä lähempänä ääripäitä mielipiteet ovat, sen äänekkäämpiä ne ovat. Ollaan kovasti vastaan tai kannatetaan. Ja internet olemassaolollaan tarjoaa pakkaa sekoittaessaan samalla myös äänen mielipiteille.

Elämme oikeasti hyvin mielenkiintoisia aikoja.