skrubu

Internetveneistä putoaa enoja suuremmalla frekvenssillä kuin tavallisista veneistä. Eikä vähiten siksi, että internetveneitä ei ohjaa kapteeni, vaan matkustajat.

Olin kirjoittamassa siitä millaisen kuvan olen saanut Andrew Keenistä lukemalla valtamedian toimitettuja artikkeleita kyseisestä henkilöstä. (”Ennen vanhaan kaikki oli paremmin”, ”hyvä kansalainen haluaa lukea ja tietää maailmasta eikä kirjoittaa uutisia”, ”tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä”).

Jäin kuitenkin miettimään. Mietin yön, ja toisenkin, yli ja tajusin etten oikeastaan saanut artikkeleista mitään irti. Joten päätin viihdyttää itseäni Keenin kirjalla.

Kolmannes on nyt kuunneltu (audiokirja, Keenin itsensä lukemana) ja täytyypä sanoa, että harvemmin on vastaan tullut yhtä synkkää ja katkeraa tilitystä. Toistaiseksi Keen ei ole muuta kuin todennut kaiken olevan väärin ja haukkunut amatöörit maanrakoon. Joukossa on kyllä jokunen nasta pointti, pari hyvää oivallusta ja kasapäin todella huonoja vertauksia, mutta odotan yhä saavani jonkinlaisia ehdotuksia siihen mitä asialle voisi tehdä.

Vaikka en jaa Keenin näkökulmaa, on todella hienoa kuulla argumentointia Wikinomics/Long Tail/Web 2.0 -ajattelua vastaan. Sellainen avartaa näkökulmia ja ehkä siitä jotain jopa oppii (vaikka sen miten joku muu voi ajatella asioita).

Toinen asia jota olen miettinyt kuunnellessani Keeniä, on ajatus jota luonnostelin mutta jota en ole vienyt loppuun asti. Mietin sitä, että voisiko internetin kehitystä jollain tavalla verrata esimerkiksi jonkun tietokoneohjelman kehitykseen. Keen nimittäin toteaa ettei näppäimistö ja internetyhteys tee kenestäkään journalistia, ja tottahan se on. Vastaavaa toistettiin kun Photoshop oli niin nuori ettei layereita oltu vielä keksitty (”Ei Photoshop kenestäkään kuvankäsittelijää tee”). Samaa toistettiin myös kun taitto-ohjelmat olivat uutta kuuminta hottia (”Ei PageMaker kenestäkään taittajaa tee”). Ja tottahan sekin on.

En tiedä onko niin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että internetissä eletään nyt samaa vaihetta kuin missä Photoshop oli silloin kun lensflare, emboss ja muut efektit olivat todella suosittuja. Efektejä efektien vuoksi koska tekniikka mahdollisti sen. Se oli uutta, erikoista ja ennen kaikkea todella monen käytettävissä. Ja niitä käytettiin. Samalla tavalla ovat blogit, web2.0 ja kaikki se joka Keenin mielestä on haukkumisen arvoista uutta, erikoista ja todella monen käytettävissä. Photoshopin osalta tilanne on rauhoittui, tai ehkä uskaltaisin sanoa normalisoitui kun ihmiset saivat tarpeekseen efekteistä. Internet sen sijaan on mielestäni yhä efektihuumassa: ihmiset eivät ole vielä saaneet tarpeekseen.

Takaisin Keeniin. Tai no, mitäpä tässä nyt oikeastaan sen enempää mielipiteitä tuulettamaan ennen kuin amatöörien kultti on tullut kitkerään loppuunsa. Aika jännittävää tavallaan: Paljastaako loput kirjasta jotain uutta ja erikoista, kertooko Keen miten jalot amatöörit saa ruotuunsa entä onko kirjassa loppuhuipennusta?

Niin, ja kannattaa lukea mitä Vaiheinen on kirjoittanut Keenistä: Pelon kasvot.

Henkilön, tämän tarinan päähenkilö, kutsukaamme häntä nimellä herra P, tekee mieli kirjaa – äänikirjaa. Hän on äskettäin tutustunut kuunneltavien kirjojen maailmaan ja huomannut sen itselleen sopivaksi. Herra P:n on omasta mielestään vaikea löytää aikaa kirjan lukemiseen, mutta kuunneltava kirja, jolla voi täyttää (työ-)matkojen tyhjyyteen tuijottelut ja jota voi kuunnella pitkillä kävelylenkeillä viikonloppuisin, tuntuu hyvältä.

Ensimmäinen äänikirja oli herra P:lle mukava yllätys: se ei vain ollut kohtuuhintainen, vaan myös hyvä. Kirja, jota päähenkilö mielellään suosittelee muillekin luettavaksi, kertoi inspiroivan ja mielenkiintoisen kertomuksen siitä miten kuluttamisen ja tuottamisen perinteiset hierarkiat murenevat tuoden muutoksia liiketoimintatapoihin. Herra P löysi kirjan ensin Amerikasta, mutta päätyi sattumalta ostamaan sen työpöydällään olevasta i-lähikaupasta, sillä hintaero ei ollut merkittävä, vaikka hiukan kalliimpi olikin. Se, että asiat ovat kalliimpia kotona kuin ulkomailla on ajatus johon herra P oli tottunut jo kauan sitten, vaikka se aina yhtä paljon harmittikin. Periferiassa asuminen opettaa, ajatteli tarinan päähenkilö.

Herra P:n teki siis mieli sivistää itseään lisää. Huumaantuneena ensimmäisestä onnistuneesta ja positiivisesta äänikirjakokemuksestaan suuntaa hän etsimään itselleen toista sopivaa kirjaa ja päätyy nopeasti valitsemaan sellaisen, jonka aihepiiri tavallaan sivuaa vastaavaa kuin edellisenkin, mutta toisesta näkökulmasta. Useamman näkökulman ymmärtäminen on herra P:n mielestä hyvä asia.

Niinpä herra P piipahtaa Amerikassa tarkistamassa kirjan olemassaolon äänimuodossa ja siirtyy taas työpöytänsä i-lähikauppaan ostohousut jalassa, suorastaan kiimassa päästä kuuntelemaan mieleistään aihetta.

Vaan siinä missä ensimmäinen kerta oli Herra P:lle kaikin tavoin hyvä kokemus, ei toinen kykene samaan. Päähenkilön näkökulmasta toista kertaa ei voi kuvailla pettymyksenä: se ei ole tarpeeksi voimakas ilmaisu. Miten Periferian kansalaisia voidaan riistää näin ennennäkemättömällä tavalla? Herra P huutaa tuskaansa ympäröivään tyhjyyteen. Kuuroille korville.

Tämän tarinan luonteeseen ei kuulu toistaa kaikkia niitä herkkiä mieliä armottomasti säpäleiksi raastavia vulgäärejä ilmaisuja joita päähenkilö todistetusti sylki suustaan löytäessään haluamansa kirjan i-lähikaupan hyllystä. Tyydymme toteamaan, että herra P oli tavattoman pettynyt ja ilmaisi sen monimuotoisesti ja äänekkäästi.

Tarinan päähenkilö nimittäin huomaa, että siinä missä ensimmäisen kirjan hintaero Amerikan ja i-lähikaupan välillä ei tunnu pahalta, on toisen hinta tasolla jota tuskin edes Suomen Selityksen selittäjä/förklarare Kekki kykenisi selittämään. Hinta on niin kova ettei sitä voi tajuta. Herra P tuntee päänsä halkeavan ja järjen pakenevan aivomassansa uumenista.

Peläten aivovauriota herra P vetäytyy nopeasti pois i-lähikaupasta paha maku suussaan ja päättää lähteä seikkailemaan.

Kierrettyään Euroopassa, omassa (tarinoiden mukaan osittain yhdistyneessä) kotimaaosassaan, aikansa, päätyy tarinan päähenkilö Brittein saarivaltakuntaan, jossa himoitsemansa äänikirja on tarjolla järkeenkäypään hintaan – maksaen vain puolet siitä mitä i-lähikaupassa. Herra P tekee ostopäätöksen, ja siirtää haluamansa äänikirjan ostoskoriinsa.

Kuvitelkaa, että herra P on siirtynyt kassalle, ottanut kirjan käteensä ja kertoo kaikki henkilökohtaiset tietonsa kassalle saadakseen luvan ostaa kirjan. Kun ostolupa on saatu, antaa tarinan päähenkilö, kassan sitä pyytäessä, luottokorttitietonsa, jotta raha voi vaihtaa omistajaa samalla kun tuotekin. Kuvitelkaa, miten herra P, luotettuaan kauppaan koko sydämellään ja luottokorttitiedoillaan, hämmästyy, rahan ja tuotteen ollessa aika vaihtaa omistajaa, kun kauppa yllättäen kertookin ettei se tee kyseistä vaihtoa. Se ei vaan käy. Kauppa ei myy tätä nimenomaista tuotettaan Periferiaan. Kelpaisiko joku muu, kauppa kysyy. Se tuntuu hyvin retoriselta kysymykseltä.

Siinä herra P sitten istuu, kalpeana työpöydän loisteessa. Ei äänikirjaa. Luottokorttitiedot kaupassa joka ei myy, mutta joka ei kertonut asiasta vasta kuin sekuntia ennen kuitin kirjoittamista. Ärtymys, musta läpinäkymätön elämäniloa syövyttävä usva, valtaa päähenkilön mielen.

On ehkä parasta ettei herra P:n reaktiota tässä edes yritetä kuvailla. Voimme vain todeta ettei se ollut mukavaa kenellekään.

Tarinaa voisi toki jatkaa vielä mutta lienee paras lopettaa kohtaukseen jossa järjenvalo vielä on erotettavissa epätoivon kuilun partaalta – hetkeen jossa kävelty polku erottuu usvasta. Näin on vielä mahdollista palata sinne missä aurinko paistaa, linnut laulavat ja elämä on mukavaa. Palata sinne missä voi hengittää rauhallisesti.

Kyllähän herra P tietää, että äänikirjan saisi noukittua itselleen ilmaiseksi, aika helpostikin, mutta kuten kirjan tekijä itsekin toteaa, on vain kohtuullista, että kirjan kustantanut taho saa korvauksen.

Saamansa ajatus digitaalisesta äänikirjadivarista hymyilyttää herra P:tä. Absurdi ajatus. Ääntä rajoitetaan voimallisesti, kun taas painetulla sanalla ei ole vastaavia rajoituksia. Homma ei toimisi.

(Näin jutun loppuun on mainittava, että Brittein äänkirjakaupan asiakaspalvelu, huonon kokemuksen jälkeen, oli nopeata ja asiallista, onnistuen kumoamaan osan pahoista ajatuksista päähenkilön mielestä.)

Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.

En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.

Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.

Kuvan ottaminen

Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.

Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.

Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.

Kuvan esittäminen

Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.

Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.

Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.

Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).

Rekisteröinti vs. kommunikointi

Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.

Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.

Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.

Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.

Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.

Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.

Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.

Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.

(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)

Päivän blogiuutinen ei ole aiheuttanut mitään suurta kohua blogeissa. Tai ainakaan minä en ole mitään suurempaa huomanut. Taitaa olla nyt hiljaisempaa kuin silloin kun Blogilista viimeksi vaihtoi omistajaa.

Itselläni ensimmäinen ajatus uutisen nähtyäni oli: oho! Toinen ajatus oli: miksi vasta nyt? Kolmas ajatus oli sitten: älkää nyt vaan mokatko tätä.

Olen jo pitkään ihmetellyt miksi meillä ei ole täällä mitään sellaista sisältölähtöistä blogipalvelua joita naapurissa on parikin. Sieltä löytyy esimerkiksi Knuff.se, jossa uutisten ohella näytetään tietoa esimerkiksi mistä kirjoista (jotka saitilla esitetään kansineen ja hintoineen), Wikipedia-linkeistä ja tai vaikka elokuviin liittyvästä blogeissa kirjoitetaan. Aivan mahtavaa. Toinen vahvasti sisältölähtöinen palvelu on Bloggportalen (nykyinen omistaja Aftonbladet Nya Medier) joka tarjoaa niin bloginäkökulman vakiintuneen median uutisiin kuin myös seuraa mitkä blogikirjoitukset aiheuttavat eniten kommentointia. Bloggportalenissa on myös mm. mahdollisuus seurata blogikeskustelua kartan kautta, jos paikallisuus kiinnostaa.

Näiden lisäksi Sveamamman blogiskeneä voi seurata useammastakin tagilistauspalvelusta (kuten bloggar.se), ainakin yhdestä toisesta kartasta kuin myös vaikka kuvien kautta.

Meillä on vain yksi (hiukan) sisältöpainotteinen blogipalvelu, Blogispotti, ja yksi listaus, Blogilista.

Näen blogilistan omistajanvaihdoksen hyvänä asiana kahdesta syystä.

Yksi. Toivon että Sanoma Digital saa aikaiseksi järkevän ja monipuolisen palvelun. Esikuvia länsinaapurista löytyy monia, siitä vaan rohkeasti lainamaan. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan. Huonoa kopiota ei kuitenkaan kannata tehdä.

Kaksi. Voi hyvinkin olla että Sanoman hankinta johtaa uusiin, jostain aivan muualta esiin tupsahtaviin blogipalveluihin. Toivon että pääsemme jonkinlaiseen kilpailutilanteeseen. Ehkä joku muu julkaisija hankkii Blogispotin? Toisiko Aftonbladet Bloggportalenin Suomeen? Ehkä joku jossain jo kehittelee jotain omaa viritystä? Toivottavasti – se olisi vallan mainiota.

Sitä minä vaan ihmettelen ettei tällaista liikettä ole meillä tapahtunut aikaisemmin? Syttyikö jossain valo? Onko blogien määrä ylittänyt jonkun krittisen pisteen? Missä syy?

On minulla mukava määrä negatiivisiakin ajatuksia, kauhukuvia siitä miten kaikki voikin mennä ihan… mutta jos nyt tällä kertaa kuitenkin positiivisen kautta. Positiivisen!

Sanoman veto on hyvä juttu!

Viikon sitaatti lienee tässä (via).

Toiminnanjohtaja Antti Kotilaisen mielestä jokaisella netin käyttäjällä pitäisi olla staattinen numero, joka automaattisesti näkyisi operaattorille silloin, kun asiakas syyllistyisi laittomaan tekoon.
–
Turun Sanomat Tekijänoikeusala haluaa määrätä operaattorit valvomaan kotikoneita

Hälytys! internetkäyttäjä 531354-543B-2A on juuri nyt syyllistymässä laittoman tiedoston siirtoon! Kaikki yksiköt heti liikkeelle!

Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry:n (TTVK) idea tuo mieleen visioita dystopioista joita monissa tieteiselokuvissakin on käsitelty. Milloin ehdotetaan sitä, että laittomat teot ennakoidaan?

Jotenkin tuntuu siltä että TTVK:n idea generoi enemmän kysymyksiä ja uhkakuvia kuin vastauksia ja ratkaisuja.

Mistä nuo netin käyttäjien staattisen numerot tulevat? Kuka niitä hallinnoi? Onko kyseessä eräänlainen internetlisenssi (tuleeko se maksulliseksi, verotetaanko sitäkin väliaikaisesti)? Miten nettiin kirjautuminen hoidetaan, tuleeko internetistä suljettu kuin hotellien langaton verkko? Miten erotetaan ihmisten ja ohjelmien generoima liikenne toisistaan? Miten tunnistetaan ”laiton teko”?

Entä millä paikataan se myynnin väheneminen, joka syntyy siitä että vaikeutetaan ostamista?

Eikö olisi hedelmällisempää muuttaa ajatusmalleja niin, että TTVK (ja yhdistyksen jäsenet) ryhtyisivät hyödyntämään netin suomia mahdollisuuksia kaupantekoon, eikä vain uhkailla, rajoittaa ja kiusata kuluttajia siksi, että nämä ovat siirtyneet reilusti 2000 -luvun puolelle.

Eikö olisi kannattavampaa helpottaa ja tukea kaupantekoa?

Joskus kuulin vitsin joka meni jotenkin tähän tyyliin:
- Mitä asiakas sanoo juuri valmistuneelle insinöörille?
- No?
- Juustohampurilainen kokiksella, kiitos.

Tuo aika huono vitsi (ja voi hyvinkin olla ettei se ihan noin mennyt) tuli mieleen kun huomasin, että kaupungin mauttomimpien hampurilaisten myyjä, Kampin Scanburger, tarjoaa nykyään mahdollisuutta tilata purtavat etukäteen tekstiviestillä.

Vaan… mikä siinä on että tekstiviestitilauksissa pitää aina lähettää jotain kryptisiä koodeja? HKL onnistui lyhentämään kännykkälipun koodin A641 hiukan kätevämpään A1:een, mutta että se olisi esimerkiksi selkokielisesti lippu lienee aivan mahdoton ajatus.

Scanburgerilla tekstiviestitilaus tehdään HKL:n koodikieltä monimutkaisemmalla systeemillä, esimerkkinä mainoksessa on tämä: sbk a2 k1 m. Joka tietenkin tarkoittaa että tilataan mukaanotettavaksi juustohampurilaisateria kokiksella.

Aivan mielettömän kryptistä! Mikäköhän insinööri tuonkin on keksinyt? Ja miksi pitää käyttää jotain menukoodia (mainoksessa käytetään myös kirjoitusasuja menu-koodi ja menu koodi)? Tietenkin siksi, että viestin ottaa vastaan ohjelma eikä ihminen, ja lyhyitä käteviä koodeja mahtuu tekstiviestin 160 merkkiin useampiakin. Selkeätä tai helppoahan tuo ei kuitenkaan ole. Eikä erityisen käyttäjäystävällistä.

Mainoksessa mainitaan että viestin pitää alkaa koodilla sbk (varmaan tarkoittaen Scanburger Kamppi). Tekstissä kerrotaan myös, että jos tilauksen haluaa ottaa mukaan pitää loppuun laittaa m. Paitsi jos haluaa haluaa noutaa tilauksen johonkin tiettyyn aikaan (eikä 20 min tilauksenteon jälkeen) laitetaan loppuun aika, esim. 1h tai 14.30.

Toinen esimerkki mainoksessa kertoo, että menukoodin perään voi laittaa vapaata tekstiä, näin: sbk s2 täytteet kana, katkarapu.

Missään ei tosin kerrota mitä s2 tarkoittaa ja miksi siihen saa kaksi täytettä. Missään ei myöskään ole mitään muita menukoodeja (tai juomakoodeja) kerrottu, ei mainoksessa eikä firman saitilla, ja tämä tekee tilaamisesta perin hankalaa. Jopa ehkä mahdotonta.

Missään ei myöskään mainita mitä tilaaminen maksaa. Oletan, että normaalin tekstiviestihinnan (tilaushan maksetaan noudettaessa kassalle), vaan eikös tuommoinen asia pitäisi aina kuitenkin mainita?

Jotenkin tuntuu siltä ettei tällaisesta tilaussysteemistä tule HKL:n kännykkälipun kaltaista sukseeta.

- Mitä asiakas tilaa Scanburgerilta?
- No?
- sbk a2 k1.
- Syötkö täällä?
- Eiku m.

Päivitys (3.9.2007): ovat näköjään saaneet koodit uudistuneelle saitilleen.

Tämä viikon Vitosessa ensimmäinen kysymys jatkaa viime viikon aikakauslehtiteemaa ja loput hmm… ensimmäisen kysymyksen ajatusta. Tavallaan. Kuvasta kiitämme navelfluffin llaurénia.

1. Mitä teet vanhoilla aikakauslehdillä (annatko pois, säästätkö niitä, vietkö ehkä landelle pikkulan viihdykkeeksi vai jotain muuta)?
2. Onko sinulla bioroskista ja käytätkö sitä (miksi)?
3. Kierrätätkö kaiken minkä voi kierrättää (miksi)?
4. Vaikuttavatko vihreät arvot hankintoihisi ja tekemisiisi (miksi)?
5. Katsoitko telkusta viime viikolla elokuvan Epämiellyttävä totuus (jos katsoit: mitäs pidit, jos et: miksi et)?

Voit vaikuttaa Viikkovitoseen lähettämällä kysymysvinkkejä tai esimerkiksi julkaistavia kuvia vitosista (150 x 150 px: jpg, gif, png — ei animaatiota) osoitteeseen vitosvinkki (ättä) skrubu. Net. Viikkovitonen myös RSS -syötteenä.