Tulokset haulle:
"antoi"


Vauhdikastaaa meenooaaa

Pekka • 22.11.2011, 08.32

Sopiva tilannenopeus, eli täyttä vauhtia, tuntui alamäkeä tulevan pyöräilijän strategia olevan kun vastaan, ylämäkeen hitaasti, tuli samaa väylää kaksi polkijaa vierekkäin. Oli selvää, että alamäkeen tuleva oli huomannut mahdollisesti menoansa hidastavat esteet jo kaukaa, koska aloitti kellonsa maanisen kilkuttamisen hyvissä ajoin, kuten kiihdyttämisensäkin. Kilikilikilikilikilikili… kilikilikili… kilikilikili. Kiireettömämmät vastaantulijat eivät ensin tajunneet mistä on kyse. Kilikilikili… kilikili, renkutti yhä vauhdikkaammin alamäkeen polkeva kelloansa. Kilikilikili… kilikilikili. Hitaammat huomasivat vastaantulevan ohjuksen ja antoivat tilaa. Sen sekunnin murto-osan kun nämä kolme kohtasivat, kuulin miten alamäkeen polkeva huusi jotain hitaammilleen – en kuullut mitä, mutta äänensävy oli ärsyyntynyt.


Maanantaipoppia 68

Pekka • 13.6.2011, 09.10

Seitsemänkymmentäluku jatkuu Maanantaipopissa ja vuorossa on The Moody Blues, yhtye joka tunnetaan kappaleista kuten Nights in White Satin ja Melancholy Man, ja josta harvemmin tulee mieleen mitään erityisen villiä ja rokahtavaa.

Siksipä oli erityisen kivaa löytää internetistä bändin seitsemännen levyn, Seventh Soujorn, päätösbiisistä tehty promovideo. Kyseessä on ehkä villeintä ja menevintä The Moody Bluesia koskaan. Erityisen antoisaa videossa on rumpali, joka selvästikin antaa kaikkensa. Noin muutenhan kyseiseltä levyltä nousi pieneksi hitiksi täällä 1980-luvulla kappale For My Lady kun Neumann soololevyllään Albion (1986) julkaisi biisistä suomennetun version nimellä Naiselleni.

Maanantaipoppina The Moody Blues: I’m Just a Singer (In a Rock and Roll Band) (1972)


Katso lisää maanantaipoppia


Ravintolassa

Pekka • 19.4.2011, 12.36

Viereisessä pöydässä mies tilaa lounaan. Itse odottelen omaani saapuvaksi. Silmäilen facebookkia, tirkistän twitteriin. Annos saapuu. Popsin pöperöt pitämättä pahemmin kiirettä. Luen samalla uutisia. Aika kuluu. Lautanen tyhjenee.

Mikä siinä on, että laskua joutuu joskus odottamaan tuskaisen ajan? Sisääntullessa ollaan kyllä heti kysymässä mitä saisi olla ja ennen kuin edes alkusalaatin saa syötyä ollaan jo tuomassa pääruokaa, mutta lautanen tyhjänä voi sitten istua vaikka miten pitkään ennen kuin joku tulee kyselemään notta maistuiko ja saiskos olla jälkkäriä, johon siinä vaiheessa vastaa, että pelkkä lasku riittää jos sen saisi vielä tämän päivän aikana kiitos. Luulisi bisneksen kannalta olevan hyvä myös rahastaa tehokkaasti. Tällainen laskun odottaminen ravintolassa on yllättävän tavallista. Kerrankin istuttiin kolme varttia saamatta salihenkilökuntaa kiinnostumaan rahan vastaanottamisesta. Olisi pitänyt varmaan vaan lähteä. Eipä lähdetty.

Nyt odotin vain viitisen minuuttia.Tarjoilija! Ihan kädellä vaan, melkein huomaamattomasti herätin huomion. Maistuiko? Maistui, kiitos.

Pyytäessäni laskua, viereisen pöydän mies pyysi samaan aikaan valitusta. Tarjoilija näytti hämmentyneeltä. Valitusta? Mies selittää, ettei saanut mitä tilasi. Oli kuitenkin syönyt melkein kaikki lihapullat, sanomatta mitään. Ei päästänyt suustaan ääntä kun ei saanutkaan tilaamaansa kalaa annoksen tullessa pöytään. Olivat ystävällisiä ravintolassa, antoivat alennusta ja ilmaiset kahvit miehelle.


Kaikki tekee sitä, koska se on helppoa

Pekka • 17.3.2011, 14.47

Seikkailin jokin aika sitten länsinaapurimme valokuva-aiheisissa blogeissa ja törmäsin tekstiin, jossa bloginpitäjä kertoo pohtineensa miksi jotkut kuvaajat toistuvasti onnistuvat tuottamaan hyviä kuvia*). Vastaukseksi hän toteaa, että hyvillä kuvaajilla on jotain kerrottavaa ja ovat miettineet mitä haluavat kuvillaan kertoa.

För fotografi är ju en slags kommunikation – ett visuellt språk.

Joakim K E Johansson

Hauska nähdä, että tällainen perustavaa laatua oleva asia huomataan. Uskallan olla samaa mieltä, mutta en kuinkaan tarkentamatta asiaa: Valokuva on kommunikaatiota, mutta ei kuvan ottaminen vaan sen esittäminen. Ja kuten kommunikoinnissa noin yleensä se, että miettii mitä haluaa sanoa, miten sen sanoo ja kenelle viestinsä suuntaa (eikä vaan räkäise julki sitä mitä sylki suuhun tuo) parantaa viestin mahdollisuutta tulla ymmärretyksi.

Bloginpitäjän tarkoittama toistuva onnistuminen on, oletan, usein myös sitä, että kuvaa paljon, eli kerää materiaalia josta voi valita mitä julkaisee ja kun julkaisee, tekee sen tiedostaen niin, että kuvilla on jokin päämäärä ja/tai tarkoitus. Harvassa ovat ne valokuvaajat jotka jokaisella otoksellaan onnistuvat.

Tosin, nykyään on parikymmentä tusinassa niitä, jotka julkaisevat kuviaan asiaa sen enempää ajatellen. Ihmisillä on hyvin alhainen julkaisukynnys ja se näkyy kuvatulvana moninaisissa verkkopalveluissa joihin voi kuvia laittaa näytille.

Samaa on tapahtunut aikaisemmin

Tilanne valokuvan suhteen on nykyään vähän sama kuin missä typografia ja taittaminen oli kun PageMaker ja vastaavat graafisen alan ohjelmat yleistyivät (tuolla jossain 1990-luvun alkupuolella) jokajampan softaksi. Silloin tuntui siltä, että yhtäkkiä melkein kaikista on tullut (hyvin vaihtelevanlaatuisia) taittajia ja graafikoita. Nyt tuntuu siltä, että melkein jokainen ottaa kuvia. Ja kyllä, melkein kaikkihan sitä tekee (on tehnyt jo pitkän aikaa).

Se, että työkalut on ja niitä käytetään, ei tarkoita vielä, että se mitä tuottaa puhuttelee ketään muuta kuin tekijää itseään. Onnistumisen ilolla ja tekijän ylpeydellä luomuksestaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä luomus kommunikoi muille.

Julkaisuohjelmien kohdalla tämän huomasi siitä, miten kun graafinen kieli puuttui tai oli heikkoa (eli typografian perussäännöt, tilan käyttö tai esimerkiksi jo vain ymmärrys kirjasintyypeistä) on lopputulos vaikeaselkoinen, ehkä mahdoton ymmärtää, mahdollisesti jopa luotaantyöntävä ja epäonnistuu tehtävässään olla kertova tai kommunikoiva (eli epäonnistuu olennaisessa). Asiaa voisi verrata siihen, että joku kiinan kieltä osaamaton improvisoisi kirjoitusmerkkejä lonkalta kuvitellen tekevänsä jotain ymmärrettävää.

Mutta

Julkaisuohjelmat ja niiden käyttö ei sellaisenaan, vaikka joskus siltä tuntuu, aiheuttanut sitä visuaalisen oksennuksen tulvaa joka tuntui hyökkäävän päälle milloin mistäkin. Täytyy muistaa, että silloin kun erinäiset julkaisu- ja grafiikkaohjelmat yleistyivät kotikoneisiin, ei netti, sellaisena kun me sen nyt tunnemme, ollut erityisen visuaalinen tai edes yleisesti tunnettu saatikka käytetty viestintäkanava. Levitäkseen yleiseen tietoisuuteen oli digitaalisten luomusten siirryttävä tietokoneelta fyysisen maailman puolelle ja siinä päätekijä oli tulostin, eli printteri.

Jos omia kyhäelmiä ei olisi saanut levitettyä muiden nähtäväksi, ei julkaisuohjelmienkaan suosio olisi perusjamppojen parissa kasvanut. Tulostaminen halpeni koko ajan, laatu parani ja ennen kaikkea, tulostaminen oli helppoa, kohtalaisen halpaa ja paperille ilmestyi se mitä ruudulla näkyi. (Katsokaa, tein tämmöisen! Onpas se hieno. No niin on, mä printtaan näitä sata ja teippaan näitä kaikkialle.)

Nyt kun internet, yhteysnopeudet, näytöt, päätelaitteet, kamerat ja vaikka mitkä ovat kehittyneet, leviää valokuva kuin graafiset pläjäykset 90-luvulla, kuitenkin toki aivan eri laajuudella ja vauhdilla. Kehitys on kehittynyt. Kyse ei siis ole siitä, että kaikki (tai lähes kaikki) ottavat valokuvia, vaan siitä, että niitä voi jakaa tehokkaammin kuin aikaisemmin, täysin tai lähes ilmaiseksi. Samalla tietenkin kameroita ja ohjelmistoja kehitetään tukemaan kuvien jakamista. (Otin kuvan ja julkaisen sen koko maailman nähtäväksi parilla klikkauksella, onpas tämä helppoa – ai, joku tykkäsi kuvasta! Otanpa sata lisää ja julkaisen ne kaikki.)

Halpaa ja helppoa

Kameroiden tai kuvien ottajien määrä ei ole saanut aikaan sitä kuvatulvaa joka aiheuttaa leipänsä valokuvauksesta saavien parissa ahdistusta, vaan kuvien julkaisemisen helppous. Enää ei tarvitse yrittää saada kuviaan näkyville ammattilaisten kontrolloiman median kautta, vaan jokainen voi julkaista teoksiaan ihan itse, eikä se rasita lompakkoa.

Se, ymmärtävätkö kuvien julkaisijat mitä tai miten kommunikoivat kuvillaan on sitten toinen juttu. Tai ymmärtävätkö ne jotka kuvan näkevät, mitä kuvat viestittävät? Näillä asioilla joilla, sanoisin, pystyy erottamaan, tai ainakin joiden avulla pitäisi pystyä erottaa ammattilaiset harrastajista, ei kuitenkaan ole mitään väliä. Kuvia otetaan, julkaistaan ja katsotaan kaikesta tuosta analyyttisestä puolesta riippumatta. Miksi?

Arvaukseni on, että kuvia julkaistaan välittämättä siitä, mitä tai miten ne kommunikoivat koska kuvan julkaiseminen ei vain ole helppoa vaan paljon helpompaa kuin kirjoittaa samasta asiasta jokunen lause tai edes paria sanaa. Omalla puhelimella voin alle kymmenellä näpäytyksellä ottaa ja julkistaa kuvan joka kertoo esimerkiksi tämän: ”pyöreä pöytä, kannettava tietokone (näyttäisi olevan Applen laite), punainen kukka pullossa näytön takana, koneen vieressä oikealla puolella tyhjä lasi ja lusikka (latte?), tuskin on kotona otettu vaan varmaan jossain kahvilassa ja onpas kiva retroefekti joka luo trendikästä tunnelmaa”. Kirjoittaen tuo vaati 285 merkkiä (sis. välilyönnit) eikä se luo lähellekään samaa fiilistä, tai edes välitä kaikkea sitä informaatiota, kuin mihin kuvalla pääsee, vaikka ei ymmärtäisi kuvaamisesta tai kuvatulkinnasta yhtään mitään. Tuhat sanaa on loppujen lopuksi aika vähän, ja niiden käyttö vaatii paljon osaamista.

Kehitys ja muutos

En usko sen olleen sattumaa, että samoihin aikoihin kun tulostimet ja julkaisuohjelmat antoivat jokajampalle mahdollisuuden luoda omiaan, tapahtumahorisonttiin ilmestyi myös David Carsonin taitot tai Neville Brodyn fontit. Se oli ajassa.

Uskon… ei, väitän, että samaa tapahtuu tällä hetkellä valokuvauksessa. Kuitenkin 90-luvun menoon verrattuna aivan eri laajuudella sekä taajuudella, koska internet mahdollistaa globaalin kommunikoinnin ilman pienen ammattilaisryhmän ohjausta tai säännöstelyä. Siinä missä 90-luvulla jokajampan teokset tuskin tulivat näkyville monellekaan ammattilaiselle (tai erityisen laajassa skaalassa myöskään toisinpäin) olemme tilanteessa missä työt ja luovuus vapaasti niin ruokkii muutosta kuin myös saa ravintonsa siitä, riippumatta tekijän osaamisen tasosta. Muutos ei kuitenkaan synny yksinomaan kuvatulvasta, kuten muutos 90-luvulla ei syntynyt jokajampan tulostamista tekeleistä, vaan kuvatulva on merkki muutoksesta.

Valokuvan kehitys on aina tapahtunut siellä, missä ihmiset ja kuvat voivat kommunikoida vapaasti. Ennen se vei vuosia, koska kommunikointi ja oli hitaampaa, ja kontrolloidumpaa. Sitä tapahtui kerhoissa, opinahjoissa, vedosten, kirjojen ja muiden painotuotteiden sekä näyttelyiden kautta. Nyt se on villiä ja vapaata, digitaalista, eroten menneistä ajoista siinä, ettei ole vain yhtä tai paria harvaa visionääriä, vaan muutos on monien käsissä. Eikä tämä menossa oleva kehitys näy perinteisissä kanavissa täysin vasta kuin pitkän ajan kulutta, koska perinteinen ei kykene pysymään vauhdissa mukana.

Kun vuosien kuluttua tästä ajasta kirjoitetaan, keksii joku tällekin fänsin termin ja oli se nyt mikä sitten onkaan tahdon huomauttaa, että tässä ajassa perinteisemmän, hitaamman kehityksen kannattajat maalasivat vastaavia uhkakuvia kuin taidemaalarit valokuvan keksimisen aikaan (uusi asia tappaa kaiken sen johon on jo totuttu ja siksi maailma periaatteessa tuhoutuu), vaikka tietenkinkin jälkikäteenhän on huomattu, että niin taidemaalaus kuin valokuvaus hyötyivät toistensa olemassaolosta.

Tietokone, kukka ja kahvilasi
Tuhat sanaa, ainakin.


*) ”hyvä” tässä tapauksessa tarkoittaa yleistajuisesti ja subjektiivisesti koettuna kuvaa joka ei resonoi negatiivisesti katsojansa mielessä, ottamatta kantaa siihen, että onko hyvää tai huonoa kuvaa oikeastaan edes olemassa.


Maanantaipoppia 34

Pekka • 18.10.2010, 09.10

Norjalainen poppibändi a-ha, joka löi itsensä läpi vuonna 1984 biisillä Take on Me (tässä on tietenkin linkitettävä John Nackin juttuun: The short film that gave birth to A-Ha’s “Take On Me”), on ilmoittanut hajoavansa viimeisimmän kiertueensa jälkeen: Finaalikeikka tulee olemaan Oslossa joulukuun neljäs (tässä palautettakoon muistiin australialainen bändi Crowded House joka antoi jäähyväiskeikkansa vuonna 1996, 11 vuotta syntymänsä jälkeen, mutta joka yllättäen tänä vuonna taas on keikkaillut).

Monia hyviä biisejä ovat norjalaisheput tehtialleet vuosien mittaan. Paljon huonojakin, mutta rapatessahan kuuluu roiskua. On tehtävä virheitä jotta oppii välttämään niitä.

Oma suosikkini bändin ekalta levyltä lienee (jostain syystä) The Sun Always Shines on T.V.


A-Ha – The Sun Always Shines On TV
Uploaded by zocomoro. – Explore more music videos.


Katso lisää maanantaipoppia


Maanantaipoppia 23

Pekka • 2.8.2010, 09.09

Koska ei kahta ilman kolmatta, jatkuu maanantaipoppi kotimaisissa merkeissä tänäänkin (edelliset: Ragnar Hare ja Paul Oxley’s Unit).

Vuonna 1980 perustettu yhtye Broadcast julkaisi kolmannen levynsä vuonna 1983, antoi sille nimeksi Who’s Got the Ball ja siltä soi tänään nimibiisi.


Katso lisää maanantaipoppia


Hitaasti taiteesta

Pekka • 20.4.2010, 09.53

Osallistuin viime lauantaina Vehmas Assemblyn Ateneumissa järjestämään hitaan taiteen päivään. Tämä oli osa Slow Art Day 2010 -tapahtumaa.

Valitsin yhden teoksen jota katsoin pitkään ja hartaasti. Se oli Ateneumin tekemältä esimerkkilistalta minulle täysin tuntematon teos jonka valitsin puhtaasti nimen perusteella: Kevätpäivä Töölössä, Anton Lindforss 1918 (maalauksesta ei löydy edes postimerkin kokoista kuvaa netistä, mikä sinänsä on harmi). Halusin valita teoksen satunnaisesti, pidän satunnaisuudesta. Olisin tietenkin voinut kävellä pitkin näyttelyä ja jäädä katsomaan teosta joka puhuttelee minua, mutta uskoin satunnaisuuden ja teoksen tuntemattomuuden (minulle) olevan antoisampaa koska se on haastavampaa (se usein on).

En tiedä kauanko katsoin teosta mutta arvioisin, että varmasti yli kaksikymmentä mutta alle kolmekymmentä minuuttia. Aika pitkä aika kuitenkin. Alla jokunen huomio tuolta ajalta.

Katsoin aluksi kokonaisuutta. Ekspressionistinen öljymaalaus. Aika ruraalin oloinen maisema, mutta niin kai Töölö tuolloin oli. Kuvassa ei ollut mitään tiettyä pääkohdetta vaikka jokunen rakennus siinä olikin. Se oli piha ja kuvassa tärkeintä oli tunne keväästä. Se välittyi.

Katsoin kehyksiä. Niistä oli ajan mittaan irronut joitain yksityskohtia. Sitten teoksen värejä, sävyjä ja muotoja. Siristelin silmiäni ja hahmotin taivaan pilvet, yhden yksinäisen puun. Mutta mitä taustalla oli? En tiedä. Ehkä rakennus. Oliko maassa lunta? Onko sillä väliä?

Keskityin yksityiskohtiin. Öljyvärin vaihtelevaan paksuuteen. Jossain tuskin jäänyt edes kankaaseen kiinni, toisaalta jossain uskomattoman paksu kerros. Kuvittelin maalarin kädenliikkeet. Hidasta, nopeata. Hyvin tarkan oloista. Pohjamaalaus vaikutti epätasaiselta, vai olikohan se kangas? Sitten huomasin ikääntymisen merkit: Murtumat öljyväripinnassa. Ohuet pystyviivat.

Katselin ja tutkin kunnes kolme havaintoa sai minut havahtumaan siitä tosiasiasta, etten enää kyennyt (jaksanut?) saamaan kuvasta enempää irti. Ensin tajusin näkeväni asiaankuulumattomia muotoja maaluksessa: Repe Sorsan, jotain joilla oli koiran muoto, käärmeenkin. Toiseksi tajusin näkeväni kasvoja, se on selvä merkki väsymyksestä ja mielen turtumisesta. Kolmas vinkki oli se, kun mietin mitä taulusta saisi irti jos sen kääntäisi ylösalaisin.

En juurikaan muista missään vaiheessa miettineeni taiteilijan motivaatiota ikuistaa juuri tämä maisema tai analysoida maisemaa miettien taulun merkitystä. En yleensä ajattele sellaisia asioita.

Sen sijaan huomasin huomioivani aika paljon ympärilläni tapahtuvaa.

Mielenkiintoisin havainto lienee se, että ihmiset käyttivät näköpiirissäni olevien teosten nimilappujen lukemiseen yleensä pidemmän ajan kuin mitä he keskittyvät katsomaan itse teosta. Se on mielestäni hassua.

Huomasin myös, että kun pysyt pitkään paikallasi, ihmiset törmäävät sinuun. Toimivatko ihmiset siis niin, etteivät oleta museossa kenenkään jäävän paikalleen pitkäksi aikaa? Olinko muuttunut näkymättömäksi? Tässä ympäristössä se, että jää tuijottamaan jotain ei kerää ympärille ryhmää joka jää tuijottamaan samaa asiaa, kadulla asia on eri.

Kävelin lopuksi koko Onerva-näyttelyn läpi ja katsastin myös Caj Bremerin valokuvat. Tässä hitaan taiteen tapahtumassa olisi pitänyt oikeastaan vaan keskittyä kahteen tauluun eikä katsella muita. Voisin vedota oikeuteeni tehdä luovia muutoksia sääntöihin, mutta oikeastihan olin maksanut sisäänpääsyn, niin ajattelin siinä samalla katsoa mitä kaikkea muuta Ateneum tarjoaa.

Perin rauhoittuneessa mielessäni, kun jätin Ateneumin taakseni, pyöri ajatus siitä, miten vanhoissa valokuvissa Helsinki näyttää jotenkin suurelta, jollain oudolla tavalla. Ehkä se on sitä, ettei kuvissa näkyvä kaupunki ole se sama arkinen paikka johon on tottunut.

Hitaan taiteen päivä oli oikein onnistunut tapahtuma jonka kruunasi hyvä lounas, mukava seura ja miellyttävä lounaskeskustelu hitaasti koetusta taiteesta.


Opiskelutonni

Pekka • 4.3.2010, 10.52

En oikein kykene uskomaan näitä virallisia selityksiä suunnitellulle opintomaksulle. Tai no kyllä sen, että oppilaitokset saisivat lisää rahaa, mutta mikä Paroni von Münchhausen on keksinyt tämän:

Opintomaksuehdotuksen taustalla on aikomus nopeuttaa korkeakouluopintojen suorittamista.

Ilta-Sanomat: Opetusministeriö kaavailee 1000 euron pakollista opintomaksua

Öh?

Se, että jengi on tottunut opiskelupaikan maksavan 0 €/v ja jos hintaa nostetaan niin motivaatio valmistua opiskeluistaan nopeammin vahvistuisi (”Onpas hintavaa, no minä hoidan tuon alta pois nopeammin, että ei tule hirveän kalliiksi”)?

Opiskelupaikka ei ehkä maksa (ei vaadi opiskelijoita rahaa vastineeksi opetuksesta), mutta en usko monenkaan opiskelijan kuvittelevan opiskelun olevan ilmaista. Opiskeleminen maksaa, se maksaa opintolainan, sivuduunin ja kesätyön eikä sekään ei aina riitä.

Jos opintomaksu astuu voimaan ja opintolainan ylärajaa nostetaan opintomaksun verran, siirtyy pankilta lisää rahaa opinahjoille opiskelijoiden kautta, mutta ei sillä ole mitään vaikutusta opiskelumotivaatioon. Ei opiskelija sitä rahaa kuitenkaan koskaan konkreettisesti näe, numeroita paperilla vaan ja lainahan menee takaisinmaksuun vasta kun on työpaikka ja hyvä palkka.

Mieleen tulee esimerkki, Dan Arielyn kirjasta Predicatbly Irrational. Sveitsiläisessä päivähoitopaikassa muistutusten sijaan lapsiensa hakemisesta myöhästeleviä vanhempia päätettin sakottaa. Ajateltiin, että raha olisi vanhemmille insentiivi olla tarkempi. Toisin kävi. Sakotetut vanhemmat myöhästelivät useammin kuin ilman sakkoa. Miksi? Raha sai vanhemmat tuntemaan vähemmän syyllisyyttä (sosiaalista painetta) sillä nyt he mielestään maksoivat lisäpalvelusta. Päiväkoti päätti poistaa sakon, mutta se ei palauttanut tilannetta entiselleen: Koska sosiaalinen paine oli jo poistettu tuomalla raha mukaan yhtälöön ja vanhemmille näin annettu myöhästymiselle selkeä ekonominen arvo, ei sakon poistaminen (hinnan pudottaminen nollaan euroon) tuonut sosiaalista painetta takaisin vaan antoi vanhemmille vaikutelman siitä, että he saavat lisäpalvelun ilmaiseksi (säästivät rahaa).

En tiedä voiko yllä olevaa esimerkkiä soveltaa opiskelumaailmaan (ei varmaan suoraan tuollaisenaan), mutta se on varmaa, että opintomaksu, jos se astuu voimaan, tulee muuttamaan opiskelijan ja oppilaitoksen suhdetta. Jos ei muuten, niin ainakin sen suhteen, että opintomaksu tekee opiskelijoista maksajia. Kun jostain maksaa, odottaa saavansa jotain paljon laadukkaampaa kuin se minkä sai ilmaiseksi, muuten ei ole tyytväinen (”Tästäkö minä maksan tuhat euroa vuodessa?”). Raha antaa maksajalle syyn olla tyytymättömämpi ja tämä tulee näkymään etenkin kiistatilanteissa.