skrubu

Vai että Facebook ei vakuuta suomalaista shoppailijaa?

Eniten nojataan keskustelupalstoihin ja hintavertailusivustoihin, kun taas Facebookista, tai MySpacesta ei juuri etsitä tukea ostopäätökselle. Sama pätee blogeihin.

Yllätys? No ei. Ajatelkaa asiaa näin. Jos on hakemassa tukea ostopäätökselleen niin kuinka usein sitä törmää Facebookkiin tai MySpaceen? Toisinaan? Aika harvoin? Ei todellakaan, vaan todella harvoin. Ne kun eivät vaan ole sellaisia palveluita joista löytyy sisältöä joka avittaa ostopäätöksen tekemistä. Ei sillä ole mitään väliä onko Facebook esiintynyt paljon mediassa tai ei.

Ei kai kukaan käy urheilutapahtumissa hakemassa tukea ostopäätökseensä, vaikka urheilu onkin ollut viimeaikoina paljon esillä mediassa? Entä minkä johtopäätöksen siitä voi vetää?

Ja mitä blogeihin tulee… no, siitä kirjoitinkin jo alkuvuodesta.

(Kauppalehden palvelusta löytyy muuten alkuperäinen lehdistötiedote.)

Tiedotusvälineet kohisevat oikeuksiensa rajoittamisesta. Nyt siis tapetilla on se, että Kiina kuitenkin rajoittaa journalistien pääsyä verkkoon, vai miten se nyt oli.

Kansainvälinen olympiakomitea (eikö sana komitea kuulosta aina jotenkin vanhanaikaiselta ja jäykältä?) ja olympiaisännät ovat perustaneet työryhmän pohtimaan verkon rajoituksia. Miten lie käy työryhmän kun pöydän yhdellä puolella istuu maailman johtava internet-sensuroija ja toisella sananvapautta rajoittava komitea? Olympiakomitea on nimittäin jo Sydneyn kesäolympialaisista lähtien kieltänyt urheilijoilta kirjoittamaan kokemuksistaan nettiin.

Itse oletan, että työryhmä pääsee lopputulokseen joka tyydyttää sponsoreita ja riippumatta lopputuloksesta joutuvat tiedotusvälineet tyytymään osaansa olympiabisneksen ekosysteemissä.

Älkää toki ymmärtäkö tätä väärin. Mielestäni Helsingin Jäätelötehtaan sitruunajäätelö on todella hyvää ja tuotteen hinta on mielestäni kohdallaan. Eikä se, ettei tötterön päälle kasattu jäätelö ole pallo (kuten hinnasto väittää) haittaa esteettistä silmääni ollenkaan. Se on niin hyvää, että ne harvat kerrat (kerran pari vuodessa) kun ostan jäätelön (kuten tällaisina lämpiminä kesäpäivinä) suosin ehdottomasti kyseistä mukavan keltaista sitruunajäätelöä.

Mutta.

Mielestäni tämä ns. pallo (kts. kuva) on nautinnon kannalta aivan liian iso. Jo ennen kuin on saanut ostoksena maksettua, valuu tötterön laitaa pitkin sulaa jäätelöä. Joten kun tötterön ottaa käteensä on jo osa nautinnosta pilalla kun on jäätelöä käsissä. Yltiöpäisen valumisen estämiseksi on kiireesti käytävä jäätelömassan kimppuun ja nuoltava sulanein osa pois. Jäätelömöykyn muodosta johtuen piilee tässä suuri vaara saada keltaisia läikkiä paidalle, eikä sellainen ole omiaan lisäämään nautintoa. Eikä myöskään kiire ole nautinnollista.

Voisin tietenkin ostaa jäätelöni muovikupissa, mutta se ei suinkaan lisää nautintoa ja siitä tulee turhaa roskaa. Klassinen vohveli on se minkä minä haluan.

Määrän ja nautinnon välinen suhde on hyvin delikaatti (ja tietenkin myös todella subjektiivinen). Ei likaa eikä liian vähän, vaan sopivasti. Vertaan janoon: Janoiselle tippa vettä ei ole nautinto, tynnyrillinen vettä on aivan liikaa, mutta lasi tai kaksi on nautinnollista, ehkä jopa taivaallista.

Pääsisiköhän hätäisyydestä ja sottaisuudesta jos saisi ostettua puoleen hintaan puolikkaan pallon? Pitääpä kysyä seuraavan kerran kun tekee mieli jäätelöä.

***

Kas, avauduin samasta asiasta noin vuosi sitten lokala.orgissa kun mokasin ostamalla kaksi palloa (onneksi en sentään ostanut kolmea palloa [huomatkaa epänautinnolliset jäätelötipat kuvassa olevan miehen hanskalla]).

Joskus niihin aikoihin kun opiskelin valokuvausta pohjanmaalla, koululla pidettiin kilpailu: tee minuutin pituinen video. Vuotta en tarkkaan muista, mutta jos sanon 1993, niin se lienee aika oikein. Työstin tuolloin videoprojektia joka ei hirveästi innostanut, ja lainasin siitä hiukan tavaraa tähän omaan taidepläjäykseeni, joka oli oikeastaan vain koulun Betamax editointilaitteiston testaamista.

Löysin tämän videon (ja jokusen muunkin) yhdestä monista laatikoistani tässä päivänä eräänä.

Musiikki on täysin ilman lupaa varastettu loistavalta Fläskkvartettenilta. Jäänkin odottelemaan yhteydenottoa heidän levy-yhtiön juristilta tämän videon julkistamisen jälkeen.

Päivitys: Päätin korjata tuon luvattoman musiikin tekemällä uuden soundtrackin.

Hitaasti mutta verkkaisesti edistyvä kaikenlaista roinaa sisältävien laatikoiden läpikäynti jatkui tänään ponnettomasti. Tai no, sain minä pari laatikkoa käytyä läpi. Ehkä saan projektin valmiiksi ennen loman loppua.

Toisesta läpikäydystä laatikosta löytyi Shellin lasten passi vuodelta 1970. Muistan nähneeni kyseisen passin aikaisemminkin tavaroiden seassa, mutta siitä on varmaan lähemmäs kymmenen vuotta aikaa.

Jäin selailemaan tuoa pirteän keltaista, mutta hiukan kulunutta vihkosta täynnä leimoja. Jos sen olisi palauttanut johonkin Shellin osoitteeseen vuoden 1970 loppuun mennessä, olisi ollut mukana arvonnassa: 10 paria luistimia pojille ja 10 tytöille. Selvästikään passiani ei koskaan palautettu. En tiedä miksi. Eikä minulla siitä oikeastaan ole mitään muutakaan muistikuvaa. Olin tuolloin 93 cm (passin tietojen mukaan) – liian lyhyt muistaakseni mitään.

Mutta leimoja siihen on näköjään tullut kerättyä. Niin kotikylästä kuin muualtakin. Taidettiin olla kesällä matkalla jossain päin Suomea. Autolla, kuten perheellämme tapana oli. Olikohan meillä silloin se punainen Fiat 600 menopelinä?

Kaikkea sitä säästääkin.

Hyvä niin.

Pitääpä vielä tässä palata vuoteen 1969 ja Tiedonportaat-sarjaan. Tällä kertaa kyseessä ei ole mainosjournalisti vaan toinen kohta lehdistöopin osiosta.

Vehmas kirjoittaa lehdistön synnystä ja siiten miten sen ”tehtäväksi tuli olla »neljäs valtiomahti», vallanpitäjien toiminnan kritikoitsija ja yhteiskunnan kaikkien tarpeiden ja mielipiteiden esille tuoja” ja listaa sitten vielä muita lehdistön tehtäviä kuten esimerkiksi nopea uutisvälitys, opastaminen ja viihdyttäminen. Tätä seuraava lause herätti mielenkiintoni.

Millä tahansa mielipiteellä ja tiedolla mistä tahansa tapahtumasta on julkitulon oikeus, ja sanoman on ainakin mahdollisuutena oltava kaikkien ulottuvilla.
–
Professori Raino Vehmas
Tiedonportaat, osa 7: Lehdistöoppi, Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

Jäin pohtimaan tuota, lukiessani vielä edellistä seuraavaa lausetta: ”Parhaiten tätä palvelee kilpaileva, taloudellisesti riippumaton eli itsensä kannattava lehdistö”.

Emmekö me tällä hetkellä juuri ole tilanteessa jossa kuka tahansa voi tuoda julki mitä mielipiteitä ja tietoa tahansa niin, että se on kenen vaan ulottuvilla, ainakin mahdollisuutena? Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan tarjoa lehdistö, eikä muukaan massamedia, vaan sen tekee blogit, sosiaaliset saitit, keskustelupalstat ja vaikkapa videopalvelut joiden jakelun mahdollistaa internet.

Olisiko kuitenkin niin, että se mikä neljäkymmentä vuotta sitten nähtiin massamedian tehtävänä, ei vain kerta kaikkiaan voi toteutua keskitetyn yksisuuntaisen viestinnän keinoin? Että tarvitaan kaksisuuntainen kanava ja keskittämätön (tai ainakin osittain keskittämätön) rakenne, jotta päästään siihen mihin aikanaan tähdättiin?

Ilman radiota, lehdistöä ja televisiota meillä ei olisi massamediaa. Kyseiset tahot ovat yhtä kuin massamedia ja ne tuottavat itse itsensä. Ja ehkä juuri siksi, että massamedia on vakiintunut ja itsestään (ja itselleen) selvä asia, on internet niin vaikeasti ymmärrettävä kokonaisuus joka saatetaan kokea uhkana, eikä mahdollisuutena muovata omaa toimialaa johonkin uuteen. Epämukavuusalueelle ei mennä ennen kuin on ihan pakko.

Ihmiset ovat aina kertoneet tarinoita: luolan suulla, seuraintalolla, kirjoissa, lehdissä, äänilevyillä, kännykässä ja pikaviestimissä. Ihmiset ovat myös aina tykänneet kuulla (nähdä, lukea) tarinoita: fiktiota, faktaa, arjesta ja juhlasta. Massamedia tarjoaa mahdollisuuden kertoa samaa tarinaa samaan aikaan todella monille, massalle. Mutta kertojina on massamedian keskitetyn luonteen mukaisesti todella harva yksilö.

Neljässäkymmenessä vuodessa massamedian yleisö on muuttunut tietoisemmaksi ja aktiivisemmaksi. Kun internet tarjoaa maailman monipuolisimman katalogin siitä, mitä kaikkea ei vaan voisi olla vaan myös on tarjolla, ei ihmisille enää kelpaa se mitä yksisuuntaisesti tuputetaan tarjolle massamedian suljetuista piireistä: on oltava enemmän vaihtoehtoja. Ei siksi, että valitseminen sinänsä olisi päämäärä vaan siksi, että ihmiset tuntevat vahvemmin olevansa yksilöitä joilla on yksilölliset tarpeet ja mieltymykset.

Jos ihmiset eivät halua olla massaa, miten käy massalle suunnatun median? Jääkö keskitetty malli keskittämättömän jalkoihin kun kaikilla (tai ainakin todella monella) on tarinoita kerrottavaksi sekä (periaatteessa) ilmainen koko maailman kattava jakelukanava käytössään?

Siinä minä olin, koneeni ääressä keskellä yötä. Olin juuri siirtänyt näpsyblogin puolelle sellaiset 67 kuvaa vuodelta 2006 joista suurin osa oli ennen julkaisematonta kuvamateriaalia. Sormenpäät jomottivat. Ajattelin: katsokaa kuvalinkki! Ajattelin myös: jos nyt vaikka nukkumaan. Televisiossa pyöri jokin japanilainen jota en juurikaan seurannut. Ehkä minä tästä sitten tuonne säng

Koska edellinen kirjoitukseni vei vain 13 vuotta ajassa taaksepäin, siirryn nyt hiukan kauemmaksi.

Selailin vuoden 1969 Tiedonportaat-kirjasarjan osaa jossa käsiteltiin lehdistöoppia. Sieltä bongasin tiedonvälityksen teoriasta kohdan jossa journalistien ja mainostyöläisten rajaa ei periaatteessa ole. Joukkotiedottaja on joukkotiedottaja on joukkotiedottaja (lihavointi omani):

[tiedonvälityksen] teorian tehtävänä on koota hankittu tai vasta hankittu tieto aukottomaksi kokonaisuudeksi sekä paljastaa muuten havaitsematta jääviä yhteyksiä, ja auttaa laatimaan ennusteita erilaisten tehtävien toimenpiteiden tai monien kehityskulkujen yhteistuloksena syntyvien asetelmien vaikutuksista. Näin teoria palvelee joukkotiedottajien – journalistien, propagandistien, PR-miesten, puhujien – tarpeita.

Esimerkin tällaisesta teorian käytännön sovellutuksesta tarjoaa mainonta. Kun tutkimus oli paljastanut, etteivät ihmiset bensiiniä ostaessaan ostakaan tätä tai tuota polttoainetta, vaan voiman tuntoa, työnsä taitava mainosjournalisti sovitti havainnon iskulauseeksi: »Pane tiikeri tankkiin!» Tuloksena oli yksi kaikkien aikojen tehokkaimpia mainoskampanjoita. Vähemmän näyttävää, mutta taloudellisesti ja journalistisesti yhtä merkittävää joukkotiedotustutkimusta ja sen sovellutusta harjoitetaan nykyään kaikkialla. Eräissä aikakauslehdissä kirjoitukset muovataan tarkoin siihen kieliasuun joka on luettavuustutkimuksissa sanoman perille viemisen kannalta todettu parhaaksi.
–
Professori Raino Vehmas
Tiedonportaat, osa 7: Lehdistöoppi, Werner Söderström Osakeyhtiö 1969

Mainosjournalisti… ja, että yhtä merkittävää taloudellisesti ja journalistisesti kuin mainonta on kirjoitusten muokkaaminen ymmärrettäviksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tänä päivänä ei yhtä helposti piirretä yhtäkuin-merkkiä eri massamediaa tuottavien ammattiryhmien välille.

Googlatessani Raino Vehmasta, löysin YLEn Elävästä arkistosta mielenkiintoisen ohjelman vuodelta 1974 – Viestinnän valta, vastuu ja valvonta – jossa Vehmas, Aamulehden päätoimittajan ominaisuudessa, on haastateltavana jokusen muun ohella.

Menneisyyttä on kiva kaivella.