Tulokset haulle:
"img"


Kieseistä ja talsijoista

Pekka • 12.12.2014, 11.27

Yle Uutisten politiikan toimittaja ja TV1:n Ykkösaamun juontaja Jari Korkki näköjään kulkee jalan ainakin osittain samoilla huudeilla kuin minä ja on blogauttanut tekemistään huomioistaan liikenteestä. Minäkin olen blogissani pohtinut liikennettä jalankulkijan näkökulmasta, esim. kommunikoinnista.

Olen Korkin kanssa samaa mieltä Mechelininkadun liikenteestä. Se on joskus aika hurjaa, pelottavaakin. Etenkin kadun loppupäässä, kun jalankulkijoille tarjotaan vihreätä valoa, kannattaa kyllä aina ensin katsoa vasemmalle ja oikealle, että tuleeko sieltä vielä joku ylikiireinen rallikuskigeenein varustettu kaasuttelija, ennen kuin uskaltaa laittaa jalkaa suojatielle. Suojatie ei oikein ole nimensä mukainen.

Sen sijaan en ole Korkin kanssa ihan samaa mieltä siitä, miten huonosti autoilijat pysähtyvät suojatien eteen kun ei ole liikennevaloja ohjaamassa sitä, miten vapaasti autoilijat voivat katujen savannilla kirmata. Kyllä ne pysähtyvät, jopa Mannerheimintiellä. Niin mennessä ratikkapysäkille, kuin sieltä tullessa. Olen ollut jopa sellaisen ratikan kyydissä, jonka kuski pysähtyy antamaan jalankulkijalle tilaa ylittää Mansku suojatietä pitkin Kivelänkadun kohdalla.

Mutta aina ei pysähdytä, eivätkä kaikki pysähdy (eivät punaisen valon palaessakaan), ja sehän tekeekin tästä jalankulkijalle hiukan kinkkisen. Mistään kun ei oikein selkeästi käy ilmi, josko ratin takana istuu takakireä autoilun ylijumala jolle jalankulkijat ovat kuin hyönteisiä, vai kokonaisuutta ymmärtävä ja pelisilmää omaava autoilija jolle jarrun painaminen muun liikenteen seassa ei ole noloa tai häpeällistä. Siksipä sitä on jalankulkijana hiukan varovainen ja valikoiden astuu lihoinensa ja luinensa liike-energian, metallin ja kumin sekaan.

Olen huomannut, että useimmin tietä antaa autoilija, jonka moottoriajoneuvosta ei käy ilmi onko kyseessä työkseen ajava (paitsi jos kuskin paikalla on seniorikansalainen). Jos auton katolla on valo, kannattaa olla hiukan varovainen, etenkin jos valo on keltainen (oli se päällä tai ei). Vilkkuva valo katolla on usein merkki siitä, ettei jalankulkijan kannata edes yrittää ylittää tietä ajoneuvon edestä. Eikä ole täysin ennenkuulumatonta, että linja- tai kuorma-auton kuski antaisi jalankulkijan ylittää tien.

Sanoisin kuitenkin, ilman mitään tutkittua tietoa tukenani, ihan fiilispohjalta, että tilanne on kuitenkin nyt parempi kuin mitä se oli kymmenen vuotta sitten (vaikka se toki on osittain hanurista). Muutos on hidasta. Ei kai edes jalankulkijat voi vaatia ihmisten liikennekäyttäytymisen muuttuvan yhdessä yössä. Tokihan länsinaapurissa siirryttiin oikeanpuoliseen liikenteeseen tietyllä kellonlyömällä, mutta siinä olikin lähinnä kyse siitä, että autoilijoiden oli otettava huomioon toiset autoilijat, muuten voi tulla lommo metalliin. Suojatien kohdalle pysähtymisessä on kyseessä on eri tavoin liikenteessä liikkuvien tasa-arvoisuuden hyväksyminen, ja se on moninkertaisesti vaikeampi asia. Tasa-arvoasiat asiat tuntuvat etenevän tässä maassa pienin askelin, kuin jalankulkijat autoliikenteen seassa.

Monivalotus kaupunkiliikenteestä.
Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä.

Niin ja vielä loppuun se, että vaikka se Ruotsin liikenteen puolen vaihto tapahtui nopeasti, oli se ajatuksena lähtenyt liikkeelle ensimmäisen kerran jo noin neljäkymmentä vuotta aikaisemmin ja sinä aikana tunteet lienee kuohahdelleet useasti niin puolesta kuin vastaan.


Valopalluroita pimeässä

Pekka • 9.12.2014, 09.39

Valopalluroita gif-animaationa

Comments Off

ark. lyh. käyt.

Pekka • 14.11.2014, 20.28

Mukavaa on se, että Kielitoimiston sanakirja on vapaasti saatavilla interneteissä. Kuitenkin sitä vaan ihmettelen, että eikö olisi mahdollista kirjoittaa auki tyypillisiä sanakirjojen lyhenteitä, jotka joskus ovat perin kryptisiä tällaiselle tavalliselle tallaajalle?

Vaikka ark. tav. lienee tullut lyh. käyt. sanakirjoissa, on se kuitenkin paperin fyysisten tilarajoitusten tuoma erit. kirjoitusasu. Kun sanakirja on selaimessa, ei tilarajoitetta ole samalla tavalla, eikä täten myöskään tarvetta lyhentää sanoja. Silti lyhenteitä käytetään verkossakin.

Mutta olisihan se on mukavampi, ja selkeämpi, esimerkiksi lukea ”liha- tai hillotäytteinen piirakka” kuin ”liha- t. hillotäytteinen” tai vaikka ”viittaamassa johonkin yhteisesti tai yleisesti tunnettuun.” kuin ”viittaamassa jhk yhteisesti t. yleisesti tunnettuun.”, vai mitä?

Samalla tietenkin voisi jotenkin selkokielisesti ilmoittaa mitä esimerkiksi sanan ”heppa” kohdalla 9*B tarkoittaa. Minä en ainakaan hiffaa. Aika viilee juttu, ajattelin ensin, kun pienenä ruudulla näin 1*C ja kuvittelin siinä lukevan 1°C.

Kielitoimiston sanakirjasta sana heppa
Kuka ahmii sokeria ja himoitsee apetta?

Niin ja miksi sanojen selityksiin ei voi linkittää mitenkään helposti? Mutta muuten, ihanaa.


Muokattu 25.11.2014: Linkki sanaan juttu lisätty ja tekstiä sen mukaisesti muutettu, sekä lopussa linkityksen mahdottomuus muutettu muotoon ”mitenkään helposti”.

Comments Off

Viski

Pekka • 11.10.2014, 21.32

On kuulemma tulossa Olut ja Viskiexpo. En taida itse mennä, mutta ajattelin nyt vaan mainita asiasta, jos vaikka olisi muita joita viskit tai muut alkoholijuomat kiinnostavat.

Sociographical Area
Viski.

Viite: Aluehallintovirasto kielsi viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa (hs.fi)

Comments Off

Pupuylläri

Pekka • 29.9.2014, 21.35

Koska sää on upea, päätän tänään kävellä Arabiasta kotiin Taka-Töölöön. Reitti on tuttu, kuuntelen musiikkia ja pohdin. Pohdittavaa on paljon. Ylitän Mäkelänkadun vaihteen vuoksi katutasolla, enkä käytä ylikulkusiltaa. Jatkan kävelyäni Radanrakentajantietä, sen eteläpuolella. Juuri kun olen ratikkapysäkin kohdalla jotain putoaa suoraan eteeni. Se on ehkä noin metrin, puolentoista päässä. Jotain vaaleata pitkänkapeata se oli. Ja siitä lähti maahan osuessaan ääni jota en pysty kuvailemaan, mutta se oli jotenkin ontto, mutta samalla täyteläinen mätkähdys.

Pysähdyn yllättyneenä. Katson maahan. Siinä makaa pieni pitkäkorva. Jänis… ei vaan kani. Ensimmäinen ajatukseni, kun katson pupua, on ihmetys siitä, että kuka heittelee täytettyjä eläimiä maahan. Katson ylös kohti Topparinkujan siltaa. Ei ketään. Ehtivätkö paeta? Katson täytettyä kania ja se liikahtaa. Ei se olekaan täytetty! Se on elävä citypupu, villikani. Ja sitten se alkaa huutaa, tai lähinnä kirkua. Samalla pupu raahaa itseään eteenpäin etutassuilla. Argh, siltä on takatassut murtuneet (oletan). Ehkä kukaan ei sitä heittänyt, ehkä se vain pelästyi jotain, vipelsi pakoon eikä tajunnut olevansa sillalla, joka on varmaan viitisen metriä korkea. Voi ei.

Siinä se kirkuu, pelästyneenä ja loukkaantuneena. Raahautuu poispäin ihmisistä. Mitä voi tehdä? Olenko koskaan kuullut tuommoista ääntä? En varmaankaan. Paikalle tulee pupun putoamisen nähnyt äiti, pienen lapsensa kanssa. Pohdimme mitä pitäisi tehdä. Mitä olisi tapahtunut jos ei olisi ollut yhtään ihmisiä paikalla? Luonto olisi varmaan hoitanut homman jotenkin. En minä osaa tuollaiselta henkeä ottaa. En minäkään, sanoo äiti ja poistuu paikalta lapsensa kanssa. Otan itsekin pari askelta, kuin jatkaakseni matkaani, mutta pysähdyn. Eihän tuota voi tuohon jättää, vaikka luonnossahan yhden epäonni onkin toisen illallinen. Hiljaahan se on nyt, mutta peloissaan ja varmaan tuskissaan.

Vastapäiseltä pysäkiltä paikalle tulee nainen jolla olisi jotain asiaa minulle. Olen juuri soittanut kaverille joka on töissä täällä päin, joten nainen ei ehdi sanoa mitään kun jo kyselen kaverilta josko se osaisi ottaa hengen pupulta. Ei osaa, mutta ehdottaa soittamista 112:een. No miksipä ei, tokaisen ja lopetan puhelun. Nainen toiselta pysäkiltä ehdottaa, että voisi ehkä soittaa jonnekin. Kyllä, vastaan, ja minä soitan.

Naputan kännykään 112. Kerron asiallisesti mitä on tapahtunut ja missä. Sanovat lähettävänsä poliisipartion paikalle. Pitääkö minun jäädä vai voinko lähteä, kysyn. Ihan omantunnon mukaan, vastaavat ja siihen puhelu loppuukin. Voisin lähteä, mutta jään. Jos ei muuten, niin ihan vaan siksi, että katsomaan ettei pupua kiusata ennen poliisin saapumista (joka voi kestää vähän aikaa, sanottiin).

Pupu näyttää hetken rauhalliselta, mutta heti kun joku kävelee ohi, se raahautuu kohti ratikkakiskoja. Voi ei. Mitä jos sieltä tulee ratikka? Jää vielä sen alle. Ja ratikkahan sieltä tulee, tosin Mäkelänkadun suunnasta eikä pupu onneksi ole niillä kiskoilla. Ratikasta nousee kaksi miestä pitsat mukana ja huomaavat pupun. Yksi käy nostamassa pupun sivuun raiteilta. Minulla ei ole kokemusta nostella eläimiä. En minä olisi osannut tai uskaltanut. Jatkoivat sitten matkaa.

Siinä minä sitten katselen pupua ja ohi kulkevia ihmisiä, poliisia odotellen. Aikaa kuluu, tosin en tiedä paljonko. Kyllä sitä on urbaani nörtti jotenkin avuton tällaisissa tilanteissa. Tällä puolella olevalle pysäkille on kerääntynyt hiukan ihmisiä. Joku sieltä pohtii ääneen, että pupulle pitäisi tehdä jotain, katsoen minua, tyyppiä joka on seissyt siinä jo pidemmän tovin. Huikkaan vastaukseksi, että poliisit ovat tulossa. Koska ne tulevat, tiedustelee joku nainen. Nyt, vastaan ja osoitan kohti poliisimaijaa, jonka huomaan juuri samalla hetkellä liukuvan paikalle Radanrakentajantietä Ratamestarinkadun suunnasta.

Niin sitten poliisit nostavat pupun autoonsa. Vaihdamme pari sanaa ja juuri kun poliisi lähtee, paikalle pelmahtaa kolme alakoululaista, tyttö ja pari poikaa. Miks ne vei sen, ihmettelee tyttö ja kysyy varmaan tusinan muutakin kysymystä, ennen kuin ehdin vastaamaan. Kerron miten pupu putosi ja mursi koipensa. Miten se sitten muka liikku, ihmetteli tyttö. Etutassuilla. Mihin poliisit sen vei, kysyy yksi pojista. Eiköhän ne vie sen lopetettavaksi, vastaan. Poika on hetken hiljaa, kysyy sitten: Ai putkaan? Nyt minä olen hetken hiljaa, kunnes vastaan: Ei kun hautausmaalle. Poika ei sano mitään, mutta ilmeestä päätelleen aivokoneisto raksuttaa ylikierroksilla.

On aika poistua. Kävellessäni tapahtumapaikalta kuulen, miten tyttö kertoo, tai lähinnä huutaa innoissaan tapahtumista kaverilleen joka seisoo Topparinkujan sillalla. Laitan musiikin takaisin korviin, mutta mitä ikinä pohdinkaan ennen kuin pupu putosi nenäni eteen, sitä en enää pohdi. Nyt mielessä on pupu ja tapahtumat. Se ääni, joka siitä lähti kun se osui maahan ja miten aika kulki mielestäni oudosti. Miten avuton sitä voikaan olla, ja miten kuvittelin pupun ensin olevan täytetyn. Miten jotain pitäisi tehdä, miten paikalta voi lähteä. Miten innostuneita lapset olivat.

Sociographical Area
Tästä hiukan vasemmalle se tapahtui. Kuva kesältä 2013.

Päivitys 30.9.2014: Kommentissa Twitterin kautta ihmeteltiin, miksei kenellekään tullut mieleen soittaa eläinsairaalaan. Että eihän ihmisiäkään lopeteta jos jalat menee poikki.

Siinäpä se, ettei oikein tiennyt mitä pitää tehdä, vastasin. Ja koska täällä blogin puolella on enemmän tilaa kirjoittaa kuin Twitterissä, jatkan: No ei lopeteta ihmisiä ei. Minun oletukseni murtuneista takajaloista on kuitenkin tehty pitkän matka päästä ja ilman minkäänlaista hoiva-alan osaamista (ja aika heikoin biologian tuntemuksin) ottamatta kantaa siihen mitä muuta voi pupussa hajota kun se noin korkealta tippuu. Mihin eläinsairaalaan pitäisi soittaa? En minä osaa nimetä yhtäkään. Jollain suureläinklinikalla olen ollut 1990-luvulla joskus valokuvaamassa hevosta leikkauspöydällä. Enkä minä muuten tiedä mihin poliisit pupun vei. Ehkä sitä ei viety lopetettavaksi, vaikka niin itse uskoin. Hyvin helläkätisesti kyllä pupua käsittelivät.

Mihin siis olisi pitänyt soittaa, mitä tehdä? Etsin verkosta vastausta ja löysin Helsingin uutisten artikkelin Eläinten pelastukseen oma puhelinnumero (10.9.2012). Ahaa! Yleiseen hätänumeroon 112 pitäisi soittaa vain jos tilanteessa on kyseessä isot eläimet tai ihmisetkin ovat vaarassa (tätä ei 112:sta minulle kerrottu). Pienempien eläinten ahdinkoa hoitaa Helsingissä kaupungin pelastuslaitoksen eläinpelastus, joka on tavoitettavissa pelastuslaitoksen tilannekeskuksen kautta, puh. (09) 310 30151.

Numero on nyt minulla kännykässä. Samoin eläinpelastuksen verkko-osoite, sillä sivulla on linkkejä lisätietoon. Näin sitä oppii.


Palluroita kartalla

Pekka • 20.9.2014, 19.30

Pohdin miltä näyttäisi jos tekisi animaation siitä, miten kuvani (osa, ei kaikki) Flickrissä jakautuvat kartalla (ei sillä kartalla jota kaikki pääsevät katselemaan, vaan järjestelytyökalun kartalla). Animaation siksi, että Flickr ei näytä kaikkien kuvien paikkatietoja yhdellä ruudulla, vaan jakaa ne useammalle sivulle jollain aika- ja määrälogiikalla – minun tapauksessa siitä tulee kymmenen ruudullista palluroita kartalla.

Tältä se sitten näyttää.

Flickr-kuvat kartalla, animaatio
Kliketi-klik-klik.

Comments Off

Listakamaa 5

Pekka • 12.9.2014, 12.25

Tämä on jatkoa noin vuosi sitten tekemälleni listaukselle.

Tässä Flickrin intrestingness-kaavan mukaan kymmenen kiinnostavinta kuvaani:

High Water

City Lights 77

Structures 61

City Lights 70-71

Detrition

Fixed

Structures 52

'Tis The Season Of The Shopping Mall Lights

City Lights 52

Urban Tree


Ja tässä kymmenen eniten katsomiskertoja kerännyttä kuvaa:

Detrition

Structures 61

Bike, bike and bike

Fixed

City Lights 77

Early Evening Darkness

Amputee

Urban Tree

Stillleben

Books


Oma top10 kesä-, heinä- ja elokuun kuvista voisi ehkä olla tämä:

Helsinki Cup 2014 (1)

Nubes 1

Atoms

And A Bit Of Hard Red

Wonder Garden 1

Spring

At The End Of The Day

Surréal

Situ 4

Voluptuous Vegetation


Vuoden kuluttua nämäkin listat näyttävät erilaisilta.


Leijanlennätyshyräily

Pekka • 20.8.2014, 13.28

Tähän aikaan vuodesta monien mielessä flow on festivaali (ja niinhän se onkin), mutta tässä tekstissä flow on sen hassun nimisen sedän määrittelemä tekemisen tila, jossa on niin uppoutunut tavoitteisiin, että aika unohtuu – motivaatio, vaikeusaste ja omat kyvyt ovat harmoniassa.

On elokuun viimeinen päivä vuonna 2013. Rannalla on tuulista mutta aurinkoista ja lämmintä. Loistavat olosuhteet leijan lennättämiseen. Kun alkuinnostus on hiipunut ja leijoja lennätetty jo jonkin aikaa useamman ihmisen voimalla, alkaa olla aika valmistautua muuhun. Ruokaa pitää tehdä, iltaa varten valmistua, ja etenkin aikuiset tarvitsevat aina vähän löhö- ja höpöttelyaikaa. Mutta rannalle tuuleen jää yhdeksänvuotias poika jonka leija on niin korkealla kuin mitä siimaa sallii. Erilaisin vedoin ja käsiliikkein leija leikkii tuulessa kuin se olisi elävä. Poika hyräilee. Ensin melodiatonta sävelmää ilman rakennetta, myöhemmin hyräilyyn ilmestyy osia Porilaisten marssista. Pojan koko keskittyminen on leijassa. Hyräily on kuin viesti siitä, että nyt ollaan asian ytimessä, tässä on hyvä olla – tässä ja nyt on flow.

Mainitsen hyräilystä, koska se oli mielestäni mainio asia, jutellessani aikuisten kesken ja saan kuulla, että pojalla on tapana hyräillä ollessaan keskittynyt tekemään asioita. Tiedän itsestäni saman. Vaikka minä en aina hyräile, joskus viheltelen ja tosinaan varmaan laulankin. Eikä se aina ole välttämättä flow-tilaa, vaan muuten vaan tekemistä joka on jollain tavalla hyvällä tasolla.

Jäin äskettäin pohtimaan tätä keskittyneen tekemisen ääniraitaa. Jäin pohtimaan sitä hymyilemisen näkökulmasta. Hymyileminenhän on merkki siitä, että on tyytyväinen tai iloinen. Siis sellainen hymyileminen joka tuntuu silmien ympärillä ja erilaisissa pään lihaksissa poskista korvien taakse. Shawn Achorin mainitsee kirjassaan The Happiness Advantage että hymy myös toimii toisin päin. Kun hymyilee (kunnolla, kaikilla lihaksilla ja myös silmillä, ei vain teennäisesti suulla) saa se olon tuntumaan paremmalta. Olen kokeillut tätä useasti, esimerkiksi lenkkeillessä, ja se toimii. Ei se ihmeitä tee, mutta kun väsyttää, niin kunnon hymy keventää oloa.

Entä mitä hymyllä on hyräilyn kanssa tekemistä? Ei sellaisenaan mitään, mutta mietin sitä, että jos hymyileminen kerran toimii myös toisinpäin, niin voiko olla, että hyräilykin toimii samoin? Että hyräilemällä voisi auttaa itsensä flow-tilaan? Tarkemmin sanoen pohdin sitä, että minä kuuntelen paljon musiikkia valokuvatessani ja olen huomannut, että musiikki vaikuttaa kuvaamiseeni. En ole synesteetikko, en muunna musiikkia kuviksi, mutta musiikki vaikuttaa johonkin tunnelmaan, olotilaan tai ympäristön kokemiseen joka puolestaan vaikuttaa kuvien ottamiseen. Samoin kuvia käsitellessä huomaan musiikin vaikuttavan tekemiseeni.

Opinnäytteessäni pohdin josko musiikki luo kuviini ja tekstiini tunnetta. Ehkä, oletettavasti.

(Musiikki, kun olen sitä tarkemmin pohtinut, toimii kuin elokuvamusiikki, soundtrack. Se luo tunnelmaa ja tunnetta, mutta se tekee sen siihen kuvaan jonka näen, siihen joka minulla on päässä, tehdessäni. Se ei luo sitä tunnetta ja tunnelmaa kuvaan jonka otan [valokuvatessa] tai tekstiin jota kirjoitan. Voi olla, ja varmaan onkin niin, että osa tunnelmasta välittyy kuvaan tai tekstiin. Joskus kuitenkin tunnelma löytyy vasta kun kuvaa tai tekstiä työstää, eikä se välttämättä ole se sama tunnelma joka oli silloin kun kuvan otti tai tekstin kirjoitti. Etenkin olen huomannut tämän kuvissa, ja nimenomaan sellaisissa joiden olemus löytyy ja herää henkiin vasta kun niitä hioo ja puunaa kuvankäsittelyohjelmalla.)

Mutta musiikki toimii varmaankin valmiina hyräilynä (esihyräilynä?) joka auttaa keskittymään havainnointiin ja tekemiseen. Tunne tulee varmasti myös tekemisestä, ei vain musiikista. Samoin kuin hyräily tulee tekemisen ja olemisen miellyttävästä tasapainosta.

Musiikin avulla pääsen irti niin ympäristön mahdollisesti häiritsevistä elementeistä, mutta se auttaa myös keskittymään. Ilmaisin opinnäytteessäni asian näin:

Jos ajattelen asiaa psykologi Daniel Kahnemanin termein (Thinking, Fast and Slow, 2011), on kuin musiikki pitäisi ajatteluni nopeamman, emotionaalisemman ja intuitiivisemman osan (järjestelmä 1) työllistettynä tai tyydytettynä niin, että järjestelmällisempi, hitaampi ja loogisempi osa (järjestelmä 2) saa työrauhan. Musiikki toimii siis osalle ajatustoimintaani kuin takapenkillä automatkalla lapsia viihdyttävä Muumi-animaatio – se ylläpitää mahdollisuuden älylliseen keskusteluun ohjaamossa, reissulla kohti tavoitetta.

Uppoutuminen musiikkiin, kun tekee jotain missä tekemisen päämäärä, oma osaaminen ja haasteet ovat kohdallaan, auttaa uppoutumaan tekemiseen. Sitä tavallaan lipsahtaa yhdestä keskittyneisyyden tilasta toiseen. Vähän samalla tavalla kuin tunteiden kautta, kun antaa tunteiden viedä, voi päästä myös tasapainoiseen tekemisen tilaan. En tiedä kutsusinko sitä flow-tilaksi, mutta ainakin se tuntuu hyvin samanlaiselta.

Tätä siis pohdin, koska toisinaan nyt vaan pohdin asioita. Tarkoitukseni ei ole päästä mihinkään lopputulokseen, vaan pohdin, koska pohdin.

Leija taivaalla.
Dumdidumdidaadaa.

Comments Off