Tulokset haulle:
"img"


Hölttöä ja kortti

Pekka • 14.5.2015, 19.43

Ismo Höltön valokuvia on näytillä Ateneumissa. Paljon upeita kuvia. Loistavaa ajankuvaa. Menkää katsomaan.

Siinä kun ihailin kuvia, ajattelin samalla, ettei nykyään ehkä voi ottaa ihmisistä kuvia tuolla tavalla. Kaupungissa. Tai ehkä voi, kiellettyähän se ei ole, mutta ihmiset ovat tietoisempia valokuvauksesta ja valokuvasta. Ja valokuvien julkaisemisesta. Ovat varovaisempia. Ainakaan ei voi räpsiä kuvia satunnaisista lapsista kadulla samalla tavalla. Kun jo pelkästään itsensä kuvaamisestakin voi joutua huonoon valoon internetseissä. Sillä tavalla ennen oli ehkä parempi. Ehkä.

Ja sitten Museokortti. Hiukan ehkä hämää se, että mainostamassaan listassa niistä lähes 200 museosta johon kortti käy on mukana myös ilmaisia museoita. Mutta ei se hämännyt niin, ettenkö hankkinut korttia. Nyt olen höylännyt kortilla jo kolmet sisäänpääsyt. Säästöä ei ole vielä kertynyt. Olen tätä kirjoittaessani 19 monikansallista miinuksella, mutta parin näyttelyn jälkeen olenkin jo plussan puolella. Neljäs näyttely tulee olemaan toinen käynti katsomassa Höltön kuvia, because I can.

Letku
LETKU. Muoviletku, metallinen teline ja hana. Sara Hildénin taidemuseon miestenhuone.

Comments Off on Hölttöä ja kortti

Pukumiehiä

Pekka • 24.4.2015, 18.25

Joskus 90-luvun alkupuolella käytiin valokuvaopiskelijoina katsastamassa Robert Mapplethorpen valokuvia Turun taidemuseossa. Niistä huokui jotain erilaista, jotain todellisuudesta poikkeavaa. Outoakin osittain. En kokenut kuvia kielletyiksi mitenkään, vaikka useat kuvista eivät välttämättä olleet ihan arkista peruskauraa. En muista siellä silloin olleen mitään varoituksia alastomuudesta tai halaamisesta. Ja olivathan ne kuvat toki teknisesti hienoja. Sillä tavalla vaikuttavia kyllä. Siihen aikaan kun kiinnosti ehkä tekniikka enemmän kuin se, mitä kuvat sanovat. Eikä silloin ollut internettiä (jonka kautta nykyään tursuaa silmille niin teknisesti kuin sisällöllisesti mitä moninaisempaa kuvamateriaalia). Se oli vaan erilaista aikaa kuin nyt.

Nyt Mapplethorpen kuvia on Kiasmassa. Ne eivät kuitenkaan samalla tavalla vaikuta. Kuvat eivät ole muuttuneet, minä olen ja maailma on. Ehkä odotusarvoni ennen näyttelyä olivat koholla (tarvitseeko sellaiseen lääkkeitä?). Yhä ovat monet valokuvista toki teknisesti hyviä, vaikka nyt näen niissä aivan liikaa 80-luvun otetta. Niissä on samaa kuin osassa 80-luvun musiikista, jossa 80-luku ei tehnyt hyvää. Genesiksen Abacab on 80-luvun syntetisaattorihuuman pahasti tahrima levy (vaikka pohjalta löytyy, kun jaksaa pintaa syvemmältä kaivaa, ihan hyviä kappaleita). Eikä esimerkiksi Rushkaan sen paremmin osannut suojautua 80-luvulta. Ei 80-luvussa kaikki ollut pahaa, eikä aikakausi vaikuttanut niinkään sisältöön, vaan tapaan esittää ja kertoa, mutta se ei vaan sopinut jokaiselle. Ei musiikissa, eikä valokuvissa. Ja ne Mapplethorpen kukat… Ovatko ne oikeasti niin kiinnostavia? Ovatko? Vai ovatko ne vain ylitulkittuja ja täyteen tulkintoja tungettuja, ihan kivoja tavallisia eikä erityisen erikoisia kukkakuvia? Ovatko?

Mutta kyllähän vielä joistain kuvista löytyy muutakin kuin aikaa huonosti kestänyttä 80-luvun tunnelmaa. Yksi kuva joka on hämännyt, ehkä, tai… ehkä jotenkin häirinnyt tai jotain, on Man in Polyester Suit. Ja siinä kuvassa näkyvät kädet. Etenkin vasen käsi. Miksi se on noin? Onko mies menossa johonkin? Onko malli juuri nostamassa kättään? Miksi? Kuvassa on liikkeen tai jonkun tapahtuman epätäydellisyys, keskeneräisyys. Semmoinen valokuvalle tyypillinen ”on kuin olisi, muttei ole ja sekunnin murto-osan pituinen samplaus saa asiat näyttämään ihan erilaiselta kuin ne oikeasti ovat” -fiilis. Visuaalisesti tarkka, mutta silti epätäydellinen tulkinnan suhteen. Se siis ei häiritse huonolla tavalla, vaan hyvällä tavalla. Sellaisella tavalla, joka aiheuttaa synapsien välille sähköä.

Sitten asiasta toiseen. Tai ei ehkä niin toiseen. Istuttiin jengillä ravintola Vlatavassa, ennen Steven Wilsonin konserttia tässä äskettäin (loistava on kyseisen herran viimeisin musikaalinen teos). Mmm… makkaraa ja olutta (oli makkaraviikot). Ikkunasta näkyi Sokos ja Postitalo. Postitalon seinässä roikkui H&M:n mainos, jossa pukuun sonnistautuneen miehen käsien asento ja näkökulmasta johtuva pään puuttuminen toi mieleen Mapplethorpen kuvan Man in Polyester Suit.

h&m mapplethorpe
Näin sen näin.


Jos metsään haluat mennä nyt

Pekka • 18.4.2015, 11.46

metsäanimaatio


Eräs kahvitauko

Pekka • 11.3.2015, 16.49

alkuiltapäivä
kahvit arabiassa
jännän äärellä

Jännän äärellä


Täällä tulevaisuuden alla

Pekka • 22.2.2015, 13.00

Koska elämme ajassa josta monet huutelevat, että tämä on nyt sitä tulevaisuutta, niin ajattelin kertoa teille millaista on täällä tulevaisuudessa. Minä nimittäin asensin puhelimeeni VR:n älypuhelinapplikaation VR Mobile.

Syitä applikaation asentamiseen oli kolme. Ensimmäinen syy oli se, että vaikka olin sisäänkirjautuneena VR:n verkkokauppaan selaimen kautta, en löytänyt niitä 15 euron matkoja joita mainostivat (ehkä en vaan osannut). Ajattelin, että josko applikaatiolla tämä onnistuisi paremmin. Toinen syy oli se, että koska kuitenkin ajelen junilla aina silloin tällöin, olisi applikaatio ehkä helpompi käyttää kuin VR:n mobiiliverkkosivut (jotka, täytyy tunnustaa, toimivat yllättävän hyvin). Kolmas syy oli se, että applikaatiolla pystyy ostamaan lipun paikallisjunaan, joka, siis se lippu ei juna, virallisesti on nimeltään vyöhykelippu (ja jonka ostaminen jostain käsittämättömästä syystä ei onnistu nettisivujen kautta).

VR mobiilinetti
Vyöhykelippuja saa kännykkäapplikaatiosta.

Vad tror du att det hände sen?

No, hyvää applikaatiossa on se, että se asentui ongelmitta. Ohjelma myös käynnistyi, joka on ehdottomasti plussaa. Kuten on myös se, että sisäänkirjautuminen onnistui.

Sitten.

Jostain syystä applikaatio puhuu vain englishiä, vaikka miten tiedoissani lukee, että prefereeraan finnishiä. Which is hiukan outoa, when you think of the kohderyhmä joka is probably mostly suomalaisia. Pieni juttu, mutta jos esimerkiksi ei pärjäisi englanniksi, ei applikaatiosta olisi minulle iloa, vain surua.

Sitten naputtelen hakuun lähtöruudun ja kohteen, jotta voin tarkistaa löytyykö niitä halpoja matkoja. Sormeilen hellästi Timetable and fares -painiketta ja… error: Web page not available. Sivua ei löydy. Yritän eri päivillä ja eri reiteillä. Virhe. Virhe. Virhe. Haku ei toimi. Virhe aina vaan.

Vr Mobile - haku ei toimi
Ei toimi haku.

Jos minun ei tarvitsisi matkustaa junalla minnekään, enkä tarvitsi lippua tai juna-aikatauluja voisi VR:n applikaatio olla ihan kiva. Nyt siitä ei ole mitään iloa, vain surua.

VR Mobile ei toimi. Ei kaukojunille, ei lähijunille. Tämän lisäksi applikaatio kaatui jossain vaiheessa kun siinä yritin hakea timetableja ja fareseita. Unexpected error, tai jotain (ihan kuin tällainen error joskus olisi expected). Kun sitten käynnistin applikaation uudestaan, avautui se sivulle jossa oli iso painike joka ilmoitti Tech support. Minä tietenkin sitä painamaan, että jos vaikka voisi jollekin ilmoittaa miten susi tämä applikaatio on. Arvatkaa toimiko? No it didn’t. Applikaatio avasi selaimen ja haki siihen virheen 404, sivua ei löydy.

VR Mobile - Tech support
Tech support ei ole tavoitettavissa.

Thank you VR.

Tällainen on se tulevaisuus jossa elämme ja siksi siteraan tähän loppuun Sean Conneryn roolihahmoa Zed, elokuvasta Zardoz: I have seen the future, and it doesn’t work.

Uninstall.

Comments Off on Täällä tulevaisuuden alla

Juu en

Pekka • 19.2.2015, 09.58

Kävelin Töölönlahden länsirantaa kohti keskustaa. Katselin miten poljettavien pyörien jalanjäljet näyttivät jotenkin mukavilta, siinä kun olivat kaistallaan juosseet. Päätin ottaa kuvan näkemästäni, kännykällä. Nuori nainen, hymy kasvoillaan, pysähtyi kohdalleni juuri kun sommittelin maisemaa pienelle ruudulle ja kysyi todella pirteästi: – Otako selfietä? Käännyin katsomaan kysyjää, hölmistyneenä.

(Ettämitäettä, häh? Näinkö ihmiset ovat niin median selfiepaukutuksessa menneet sekaisin, että kuvittelevat kaiken kännykuvaamisen olevan omakuvien ottamista?)

– En, vastasin ja käännyin takaisin jatkaakseni ympäristöni rekisteröintiä.

Nainen sanoi vielä jotain siinä jatkaessaan matkaa, mutta en kuullut mitä, sillä siinä kuvatessani, ja kävellessäni myös, kuuntelin podcastia (ohjelmaa jonka tämän kertaisessa jaksossa kerrottiin erään pelin loppumisesta – mainio jakso). Huomasin olevani jotenkin ärsyyntynyt. Olipa hölmö kysymys, oli ajatukseni. Myöhemmin, kun olin pohtinut tätä pientä kohtaamista, huomasin olevani lähinnä huvittuneen hämmentynyt: miksi ylipäänsä kysyä?

Juu ei todellakaan mikään selfie
Ei mikään selfie ei.


Hakaneuloja munkin lihassa

Pekka • 1.2.2015, 11.02

(Tekstissä esiintyvä tänään ei ole tänään suhteessa siihen päivään jolloin tämä teksti on julkaistu, vaan se viittaa päivään jolloin kuvailemani tapahtuma tapahtui. Aloitin tekstini kirjoittamisen nimittäin samana päivänä, jatkaen, korjaillen ja muokaten sitä sitten myöhemmin. Olisin toki voinut kirjoittaa jutun toiseen aikamuotoon, mutta päätin sen sijaan kirjoittaa tähän alkuun todella pitkän turhan selvityksen siitä mihin viittaan sanalla tänään. Olin oikeasti ajatellut laittaa tämän selityksen sulkeisiin sanan Tänään jälkeen, mutta siirsin tämän tähän alkuun kuitenkin.)

Tänään olen pitkin päivää pyrkinyt mielessäni ratkomaan pulmaa, joka ei ehkä ole vaivannut ihmiskuntaa satojen vuosien ajan: Miten roikottaa berliininmunkki mahdollisimman siisti diskopallomoottorista? Kuka tahansa saa sen väkivalloin paikalleen, mutta nondestruktiivisen, siistin ja ennen kaikkea tasapainoisen tuloksen saavuttamiseksi joutuu näkemään paljonkin vaivaa. Pohdittuani asiaa pitkin päivää ostin hiukan erilaisia tarvikkeita (neuloja lähinnä) ja berliininmunkin.

Berliininmunkki on yllättävän painava, huomasin tutkiessani sitä tarkemmin. Ja sitä on käsiteltävä hyvin varovasti, ettei se litisty, kolhiinnu tai sen sokerikuorrutus lohkea tai muuten irtoa.

Aloitin projektin kaivertamalla munkin pohjaan kuopan. Tämän tein kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että poistamalla massaa munkki tietenkin kevenee. Toinen oli se, että kuopan reunoihin saa upotettua jotain, josta munkkia voi roikottaa niin, että sen saa tasapainoon ja suoraan. Ja kas, sieltähän löytyi myös hilloa, nam.

Hankkimani isot hakaneulat (55 mm) osoittautuivat juuri sopiviksi tätä projektia varten. Aluksi kuvittelin, että voisin painaa neulan munkin pehmeään lihaan ja homma toimisi. Munkki oli kuitenkin yhä, kaivertamisenkin jälkeen, liian painava sekä liian pehmeä, että pelkkä neula pysyisi siinä mihin sen on pistänyt. Sitten tajusin, että saadakseen enemmän pysyvyyttä, on hakaneulan oltava suljettu. Niinpä painoin hellän väkivaltaisesti kahdet hakaneulat, joihin jo olin sitonut langan, munkkiin tekemäni kuopan rasvaisiin sisälaitoihin. Näin sain munkin roikkumaan diskopallomoottorista, ja hiukan virittelemällä lankaa yllättävän suoraan myös (joka on siis toivottavaa).

Jokusen kerran jouduin korjaamaan yhden hakaneulan paikkaa, koska munkin pehmeä seinämä ei kestänyt painovoimaa. Langan siirtelyäkin tapahtui, koska hakaneulan siirto muutti tasapainoa. Mutta periaatteessa siinä se oli. Pyörivä berliininmunkki. Jos joudun joskus uudelleen tilanteeseen jossa pitää tehdä jotain vastaavaa, saattaisin hyvinkin kovertaa munkkiin kuopan hiukan toisella tavalla, jotta neulat (joiden ei tarvitse olla neuloja) saisi luotettavammin pysymään paikallaan. Epäilen myös, että olisi helpompi virittää berliininmunkki pyörimään pyörivältä alustalta (esim. vaikka vinyylisoittimen levylautaselta) jonkun tötsän (esim. tyhjä vessapaperirulla) päässä, kuin roikottaa paakkelsia diskopallomoottorista, mutta minun tapauksessani ei ollut muuta moottorivaihtoehtoa.

Nyt ehkä joku miettii, että miksi kukaan haluaisi roikottaa munkkia diskopallomoottorista. Ja minähän selitän, koska kysymykseen löytyy ihan looginen vastaus. Jos haluaa valokuvata diskopallomoottorin pyörittämän berliininmunkin, ei ole juurikaan muita mahdollisuuksia kuin toteuttaa visio konkreettisesti tai feikata se. En halunnut feikata. Siksi.

berliininmunkki, kuoppa ja hakaneula
Hakaneuloja munkin lihassa.

Comments Off on Hakaneuloja munkin lihassa

Häpeäpaalu ja muuta pohdintaa

Pekka • 23.1.2015, 10.46

Olen tässä jo jonkin aikaa pohtinut, että pitäisikö lopettaa kuvablogi itsenäisenä entiteettinä ja yhdistää se tähän blogiin. En ole asialle mitään tehnyt, mutta pohdinta on mielessä aina silloin tällöin.

Tänään ajatus taas popsahti esiin, kun pohdin josko pitäisi polkaista pystyyn uusi blogi. Tämän uuden blogin teema olisi häpeäpaalu. Heittäisin sinne ruutukaappauksia verkkopalveluista jotka käyttävät julkaisemiani kuvia vastoin sitä CC-lisenssiä jonka alaisena kuvat on julkaistu. Kuten esimerkiksi tässä eilen huomaamani Nya Dagbladet, joka yhteydenoton jälkeen poisti artikkelistaan kuvan, mutta pysyttelee tietenkin muuten hiljaa (kuten niin moni muu johon olen ollut yhteydessä). Tai Finnbayn härski vedätys, josta kirjoitin kesäkuussa 2014.

nya dagbladet missbrukar by-nc-sa cc-licensen
Nya Dagbladet bryr sig skit i licenser.

Sitten pohdin, että jos yhdistäisi häpeäpaalun, kuvablogin ja tämän blogin, niin kaikki olisi yhdessä paikassa. Olisi paljon sisältöä, massaa jolla ehkä olisi vetovoimaa. Mutta ehkä se samalla olisi liian poukkoileva, liikaa kaikenlaista. Siksi pohdin, että mitä jos tekisikin häpeäpaalusta tumblr-sivuston, niin näkyvyys (tai mahdollisuus näkyvyyteen) olisi ehkä parempi, etenkin jos kielenä olisi englanti.

Oikeasti en oikein vieläkään tiedä miten tämän tekisin. Pitää pohtia lisää.