Tulokset haulle:
"img"


Viski

Pekka • 11.10.2014, 21.32

On kuulemma tulossa Olut ja Viskiexpo. En taida itse mennä, mutta ajattelin nyt vaan mainita asiasta, jos vaikka olisi muita joita viskit tai muut alkoholijuomat kiinnostavat.

Sociographical Area
Viski.

Viite: Aluehallintovirasto kielsi viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa (hs.fi)

Comments Off

Pupuylläri

Pekka • 29.9.2014, 21.35

Koska sää on upea, päätän tänään kävellä Arabiasta kotiin Taka-Töölöön. Reitti on tuttu, kuuntelen musiikkia ja pohdin. Pohdittavaa on paljon. Ylitän Mäkelänkadun vaihteen vuoksi katutasolla, enkä käytä ylikulkusiltaa. Jatkan kävelyäni Radanrakentajantietä, sen eteläpuolella. Juuri kun olen ratikkapysäkin kohdalla jotain putoaa suoraan eteeni. Se on ehkä noin metrin, puolentoista päässä. Jotain vaaleata pitkänkapeata se oli. Ja siitä lähti maahan osuessaan ääni jota en pysty kuvailemaan, mutta se oli jotenkin ontto, mutta samalla täyteläinen mätkähdys.

Pysähdyn yllättyneenä. Katson maahan. Siinä makaa pieni pitkäkorva. Jänis… ei vaan kani. Ensimmäinen ajatukseni, kun katson pupua, on ihmetys siitä, että kuka heittelee täytettyjä eläimiä maahan. Katson ylös kohti Topparinkujan siltaa. Ei ketään. Ehtivätkö paeta? Katson täytettyä kania ja se liikahtaa. Ei se olekaan täytetty! Se on elävä citypupu, villikani. Ja sitten se alkaa huutaa, tai lähinnä kirkua. Samalla pupu raahaa itseään eteenpäin etutassuilla. Argh, siltä on takatassut murtuneet (oletan). Ehkä kukaan ei sitä heittänyt, ehkä se vain pelästyi jotain, vipelsi pakoon eikä tajunnut olevansa sillalla, joka on varmaan viitisen metriä korkea. Voi ei.

Siinä se kirkuu, pelästyneenä ja loukkaantuneena. Raahautuu poispäin ihmisistä. Mitä voi tehdä? Olenko koskaan kuullut tuommoista ääntä? En varmaankaan. Paikalle tulee pupun putoamisen nähnyt äiti, pienen lapsensa kanssa. Pohdimme mitä pitäisi tehdä. Mitä olisi tapahtunut jos ei olisi ollut yhtään ihmisiä paikalla? Luonto olisi varmaan hoitanut homman jotenkin. En minä osaa tuollaiselta henkeä ottaa. En minäkään, sanoo äiti ja poistuu paikalta lapsensa kanssa. Otan itsekin pari askelta, kuin jatkaakseni matkaani, mutta pysähdyn. Eihän tuota voi tuohon jättää, vaikka luonnossahan yhden epäonni onkin toisen illallinen. Hiljaahan se on nyt, mutta peloissaan ja varmaan tuskissaan.

Vastapäiseltä pysäkiltä paikalle tulee nainen jolla olisi jotain asiaa minulle. Olen juuri soittanut kaverille joka on töissä täällä päin, joten nainen ei ehdi sanoa mitään kun jo kyselen kaverilta josko se osaisi ottaa hengen pupulta. Ei osaa, mutta ehdottaa soittamista 112:een. No miksipä ei, tokaisen ja lopetan puhelun. Nainen toiselta pysäkiltä ehdottaa, että voisi ehkä soittaa jonnekin. Kyllä, vastaan, ja minä soitan.

Naputan kännykään 112. Kerron asiallisesti mitä on tapahtunut ja missä. Sanovat lähettävänsä poliisipartion paikalle. Pitääkö minun jäädä vai voinko lähteä, kysyn. Ihan omantunnon mukaan, vastaavat ja siihen puhelu loppuukin. Voisin lähteä, mutta jään. Jos ei muuten, niin ihan vaan siksi, että katsomaan ettei pupua kiusata ennen poliisin saapumista (joka voi kestää vähän aikaa, sanottiin).

Pupu näyttää hetken rauhalliselta, mutta heti kun joku kävelee ohi, se raahautuu kohti ratikkakiskoja. Voi ei. Mitä jos sieltä tulee ratikka? Jää vielä sen alle. Ja ratikkahan sieltä tulee, tosin Mäkelänkadun suunnasta eikä pupu onneksi ole niillä kiskoilla. Ratikasta nousee kaksi miestä pitsat mukana ja huomaavat pupun. Yksi käy nostamassa pupun sivuun raiteilta. Minulla ei ole kokemusta nostella eläimiä. En minä olisi osannut tai uskaltanut. Jatkoivat sitten matkaa.

Siinä minä sitten katselen pupua ja ohi kulkevia ihmisiä, poliisia odotellen. Aikaa kuluu, tosin en tiedä paljonko. Kyllä sitä on urbaani nörtti jotenkin avuton tällaisissa tilanteissa. Tällä puolella olevalle pysäkille on kerääntynyt hiukan ihmisiä. Joku sieltä pohtii ääneen, että pupulle pitäisi tehdä jotain, katsoen minua, tyyppiä joka on seissyt siinä jo pidemmän tovin. Huikkaan vastaukseksi, että poliisit ovat tulossa. Koska ne tulevat, tiedustelee joku nainen. Nyt, vastaan ja osoitan kohti poliisimaijaa, jonka huomaan juuri samalla hetkellä liukuvan paikalle Radanrakentajantietä Ratamestarinkadun suunnasta.

Niin sitten poliisit nostavat pupun autoonsa. Vaihdamme pari sanaa ja juuri kun poliisi lähtee, paikalle pelmahtaa kolme alakoululaista, tyttö ja pari poikaa. Miks ne vei sen, ihmettelee tyttö ja kysyy varmaan tusinan muutakin kysymystä, ennen kuin ehdin vastaamaan. Kerron miten pupu putosi ja mursi koipensa. Miten se sitten muka liikku, ihmetteli tyttö. Etutassuilla. Mihin poliisit sen vei, kysyy yksi pojista. Eiköhän ne vie sen lopetettavaksi, vastaan. Poika on hetken hiljaa, kysyy sitten: Ai putkaan? Nyt minä olen hetken hiljaa, kunnes vastaan: Ei kun hautausmaalle. Poika ei sano mitään, mutta ilmeestä päätelleen aivokoneisto raksuttaa ylikierroksilla.

On aika poistua. Kävellessäni tapahtumapaikalta kuulen, miten tyttö kertoo, tai lähinnä huutaa innoissaan tapahtumista kaverilleen joka seisoo Topparinkujan sillalla. Laitan musiikin takaisin korviin, mutta mitä ikinä pohdinkaan ennen kuin pupu putosi nenäni eteen, sitä en enää pohdi. Nyt mielessä on pupu ja tapahtumat. Se ääni, joka siitä lähti kun se osui maahan ja miten aika kulki mielestäni oudosti. Miten avuton sitä voikaan olla, ja miten kuvittelin pupun ensin olevan täytetyn. Miten jotain pitäisi tehdä, miten paikalta voi lähteä. Miten innostuneita lapset olivat.

Sociographical Area
Tästä hiukan vasemmalle se tapahtui. Kuva kesältä 2013.

Päivitys 30.9.2014: Kommentissa Twitterin kautta ihmeteltiin, miksei kenellekään tullut mieleen soittaa eläinsairaalaan. Että eihän ihmisiäkään lopeteta jos jalat menee poikki.

Siinäpä se, ettei oikein tiennyt mitä pitää tehdä, vastasin. Ja koska täällä blogin puolella on enemmän tilaa kirjoittaa kuin Twitterissä, jatkan: No ei lopeteta ihmisiä ei. Minun oletukseni murtuneista takajaloista on kuitenkin tehty pitkän matka päästä ja ilman minkäänlaista hoiva-alan osaamista (ja aika heikoin biologian tuntemuksin) ottamatta kantaa siihen mitä muuta voi pupussa hajota kun se noin korkealta tippuu. Mihin eläinsairaalaan pitäisi soittaa? En minä osaa nimetä yhtäkään. Jollain suureläinklinikalla olen ollut 1990-luvulla joskus valokuvaamassa hevosta leikkauspöydällä. Enkä minä muuten tiedä mihin poliisit pupun vei. Ehkä sitä ei viety lopetettavaksi, vaikka niin itse uskoin. Hyvin helläkätisesti kyllä pupua käsittelivät.

Mihin siis olisi pitänyt soittaa, mitä tehdä? Etsin verkosta vastausta ja löysin Helsingin uutisten artikkelin Eläinten pelastukseen oma puhelinnumero (10.9.2012). Ahaa! Yleiseen hätänumeroon 112 pitäisi soittaa vain jos tilanteessa on kyseessä isot eläimet tai ihmisetkin ovat vaarassa (tätä ei 112:sta minulle kerrottu). Pienempien eläinten ahdinkoa hoitaa Helsingissä kaupungin pelastuslaitoksen eläinpelastus, joka on tavoitettavissa pelastuslaitoksen tilannekeskuksen kautta, puh. (09) 310 30151.

Numero on nyt minulla kännykässä. Samoin eläinpelastuksen verkko-osoite, sillä sivulla on linkkejä lisätietoon. Näin sitä oppii.


Palluroita kartalla

Pekka • 20.9.2014, 19.30

Pohdin miltä näyttäisi jos tekisi animaation siitä, miten kuvani (osa, ei kaikki) Flickrissä jakautuvat kartalla (ei sillä kartalla jota kaikki pääsevät katselemaan, vaan järjestelytyökalun kartalla). Animaation siksi, että Flickr ei näytä kaikkien kuvien paikkatietoja yhdellä ruudulla, vaan jakaa ne useammalle sivulle jollain aika- ja määrälogiikalla – minun tapauksessa siitä tulee kymmenen ruudullista palluroita kartalla.

Tältä se sitten näyttää.

Flickr-kuvat kartalla, animaatio
Kliketi-klik-klik.

Comments Off

Listakamaa 5

Pekka • 12.9.2014, 12.25

Tämä on jatkoa noin vuosi sitten tekemälleni listaukselle.

Tässä Flickrin intrestingness-kaavan mukaan kymmenen kiinnostavinta kuvaani:

High Water

City Lights 77

Structures 61

City Lights 70-71

Detrition

Fixed

Structures 52

'Tis The Season Of The Shopping Mall Lights

City Lights 52

Urban Tree


Ja tässä kymmenen eniten katsomiskertoja kerännyttä kuvaa:

Detrition

Structures 61

Bike, bike and bike

Fixed

City Lights 77

Early Evening Darkness

Amputee

Urban Tree

Stillleben

Books


Oma top10 kesä-, heinä- ja elokuun kuvista voisi ehkä olla tämä:

Helsinki Cup 2014 (1)

Nubes 1

Atoms

And A Bit Of Hard Red

Wonder Garden 1

Spring

At The End Of The Day

Surréal

Situ 4

Voluptuous Vegetation


Vuoden kuluttua nämäkin listat näyttävät erilaisilta.


Leijanlennätyshyräily

Pekka • 20.8.2014, 13.28

Tähän aikaan vuodesta monien mielessä flow on festivaali (ja niinhän se onkin), mutta tässä tekstissä flow on sen hassun nimisen sedän määrittelemä tekemisen tila, jossa on niin uppoutunut tavoitteisiin, että aika unohtuu – motivaatio, vaikeusaste ja omat kyvyt ovat harmoniassa.

On elokuun viimeinen päivä vuonna 2013. Rannalla on tuulista mutta aurinkoista ja lämmintä. Loistavat olosuhteet leijan lennättämiseen. Kun alkuinnostus on hiipunut ja leijoja lennätetty jo jonkin aikaa useamman ihmisen voimalla, alkaa olla aika valmistautua muuhun. Ruokaa pitää tehdä, iltaa varten valmistua, ja etenkin aikuiset tarvitsevat aina vähän löhö- ja höpöttelyaikaa. Mutta rannalle tuuleen jää yhdeksänvuotias poika jonka leija on niin korkealla kuin mitä siimaa sallii. Erilaisin vedoin ja käsiliikkein leija leikkii tuulessa kuin se olisi elävä. Poika hyräilee. Ensin melodiatonta sävelmää ilman rakennetta, myöhemmin hyräilyyn ilmestyy osia Porilaisten marssista. Pojan koko keskittyminen on leijassa. Hyräily on kuin viesti siitä, että nyt ollaan asian ytimessä, tässä on hyvä olla – tässä ja nyt on flow.

Mainitsen hyräilystä, koska se oli mielestäni mainio asia, jutellessani aikuisten kesken ja saan kuulla, että pojalla on tapana hyräillä ollessaan keskittynyt tekemään asioita. Tiedän itsestäni saman. Vaikka minä en aina hyräile, joskus viheltelen ja tosinaan varmaan laulankin. Eikä se aina ole välttämättä flow-tilaa, vaan muuten vaan tekemistä joka on jollain tavalla hyvällä tasolla.

Jäin äskettäin pohtimaan tätä keskittyneen tekemisen ääniraitaa. Jäin pohtimaan sitä hymyilemisen näkökulmasta. Hymyileminenhän on merkki siitä, että on tyytyväinen tai iloinen. Siis sellainen hymyileminen joka tuntuu silmien ympärillä ja erilaisissa pään lihaksissa poskista korvien taakse. Shawn Achorin mainitsee kirjassaan The Happiness Advantage että hymy myös toimii toisin päin. Kun hymyilee (kunnolla, kaikilla lihaksilla ja myös silmillä, ei vain teennäisesti suulla) saa se olon tuntumaan paremmalta. Olen kokeillut tätä useasti, esimerkiksi lenkkeillessä, ja se toimii. Ei se ihmeitä tee, mutta kun väsyttää, niin kunnon hymy keventää oloa.

Entä mitä hymyllä on hyräilyn kanssa tekemistä? Ei sellaisenaan mitään, mutta mietin sitä, että jos hymyileminen kerran toimii myös toisinpäin, niin voiko olla, että hyräilykin toimii samoin? Että hyräilemällä voisi auttaa itsensä flow-tilaan? Tarkemmin sanoen pohdin sitä, että minä kuuntelen paljon musiikkia valokuvatessani ja olen huomannut, että musiikki vaikuttaa kuvaamiseeni. En ole synesteetikko, en muunna musiikkia kuviksi, mutta musiikki vaikuttaa johonkin tunnelmaan, olotilaan tai ympäristön kokemiseen joka puolestaan vaikuttaa kuvien ottamiseen. Samoin kuvia käsitellessä huomaan musiikin vaikuttavan tekemiseeni.

Opinnäytteessäni pohdin josko musiikki luo kuviini ja tekstiini tunnetta. Ehkä, oletettavasti.

(Musiikki, kun olen sitä tarkemmin pohtinut, toimii kuin elokuvamusiikki, soundtrack. Se luo tunnelmaa ja tunnetta, mutta se tekee sen siihen kuvaan jonka näen, siihen joka minulla on päässä, tehdessäni. Se ei luo sitä tunnetta ja tunnelmaa kuvaan jonka otan [valokuvatessa] tai tekstiin jota kirjoitan. Voi olla, ja varmaan onkin niin, että osa tunnelmasta välittyy kuvaan tai tekstiin. Joskus kuitenkin tunnelma löytyy vasta kun kuvaa tai tekstiä työstää, eikä se välttämättä ole se sama tunnelma joka oli silloin kun kuvan otti tai tekstin kirjoitti. Etenkin olen huomannut tämän kuvissa, ja nimenomaan sellaisissa joiden olemus löytyy ja herää henkiin vasta kun niitä hioo ja puunaa kuvankäsittelyohjelmalla.)

Mutta musiikki toimii varmaankin valmiina hyräilynä (esihyräilynä?) joka auttaa keskittymään havainnointiin ja tekemiseen. Tunne tulee varmasti myös tekemisestä, ei vain musiikista. Samoin kuin hyräily tulee tekemisen ja olemisen miellyttävästä tasapainosta.

Musiikin avulla pääsen irti niin ympäristön mahdollisesti häiritsevistä elementeistä, mutta se auttaa myös keskittymään. Ilmaisin opinnäytteessäni asian näin:

Jos ajattelen asiaa psykologi Daniel Kahnemanin termein (Thinking, Fast and Slow, 2011), on kuin musiikki pitäisi ajatteluni nopeamman, emotionaalisemman ja intuitiivisemman osan (järjestelmä 1) työllistettynä tai tyydytettynä niin, että järjestelmällisempi, hitaampi ja loogisempi osa (järjestelmä 2) saa työrauhan. Musiikki toimii siis osalle ajatustoimintaani kuin takapenkillä automatkalla lapsia viihdyttävä Muumi-animaatio – se ylläpitää mahdollisuuden älylliseen keskusteluun ohjaamossa, reissulla kohti tavoitetta.

Uppoutuminen musiikkiin, kun tekee jotain missä tekemisen päämäärä, oma osaaminen ja haasteet ovat kohdallaan, auttaa uppoutumaan tekemiseen. Sitä tavallaan lipsahtaa yhdestä keskittyneisyyden tilasta toiseen. Vähän samalla tavalla kuin tunteiden kautta, kun antaa tunteiden viedä, voi päästä myös tasapainoiseen tekemisen tilaan. En tiedä kutsusinko sitä flow-tilaksi, mutta ainakin se tuntuu hyvin samanlaiselta.

Tätä siis pohdin, koska toisinaan nyt vaan pohdin asioita. Tarkoitukseni ei ole päästä mihinkään lopputulokseen, vaan pohdin, koska pohdin.

Leija taivaalla.
Dumdidumdidaadaa.

Comments Off

Käännettyjä sääntöjä

Pekka • 15.8.2014, 11.16

Inspiroiduin kääntämään Neil Gaimanin kahdeksan kirjoittamisen sääntöä niin suomeksi kuin valokuvaukseen sopivaksi. Miksi? Koska kirjoittamisessa valokuvaamisessa on mielestäni paljon samaa.

  1. Ota kuvia.
  2. Ota paljon kuvia – toinen toisensa jälkeen. Hae oikea kuvakulma ja kuvaa.
  3. Tee kuvat valmiiksi. Mitä tahansa sinun pitää tehdä saadaksesi kuvasi valmiiksi, tee se valmiiksi.
  4. Siirrä kuvasi sivuun. Katso kuviasi kuin et olisi nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Näytä kuviasi kavereille joiden mielipiteitä arvostat ja jotka pitävät siitä mistä kuvasi kertovat.
  5. Muista: kun ihmiset kertovat, että jokin on väärin tai se ei toimi heille, he ovat lähes aina oikeassa. Kun he kertovat tasan mikä heidän mielestään on väärin ja miten sen voisi korjata, he ovat lähes aina väärässä.
  6. Korjaa se, mikä ei toimi. Muista, että ennemmin tai myöhemmin, ennen kuin yksikään kuva saavuttaa täydellisyyden, sinun on päästettävä irti siitä mitä olet nyt tekemässä ja ryhdyttävä ottamaan seuraavia kuvia. Täydellisyys on kuin taivaanrantaa jahtaisi. Pysy liikkeellä.
  7. Naura omille vitseillesi.
  8. Valokuvaamisen pääsääntö on, että jos teet sitä tarpeeksi itsevarmasti ja itseluottamuksella, saat tehdä mitä haluat. (Tuo saattaa olla niin elämisen kuin valokuvaamisen sääntö, mutta se on varmasti totta valokuvaamisen suhteen.) Ota siis kuvasi niin kuin niiden tarvitsee tulla otetuiksi. Kuvaa rehellisesti ja kerro niillä tarinaa niin hyvin kuin osaat. En ole varma onko muita sääntöjä, ainakaan sellaisia joilla on väliä.

Hiekkaiset jalat rantahiekassa
Tassut tukevasti rantahiekassa.

Comments Off

Testataan kokeilua, kokeillaan testausta

Pekka • 4.8.2014, 10.52

Jos kokeilu on ketterä tapa testata, niin voisiko ajatella, että testaaminen on ketterä tapa kokeilla? Tätä pohdin lukiessani hs.fi:stä pääkirjoitusta, joka ei ollut jonkun anonyymin kirjoittama: Kokeilu on ketterä tapa testata uudistuksia.

Toki testaaminen ja kokeileminen voidaan ymmärtää eri asioiksi. Testaaminen voi hyvinkin olla tieteellinen tapa lähestyä tiedon keräämistä jonkinlaisesta tekemisestä. Kalustevalmistaja testaa miten monta istumista pehmeä löhötuoli kestää käyttämällä istumista simuloivaa laitetta, joka ei väsy ja joka istuu aina samalla voimalla. Myös lääkkeitä testataan ja se on hyvinkin kontrolloitua (yleensä, kai, ja toivottavasti).

Kokeilu on taas sanana paljon arkisempi. Kokeillaan varpaalla vettä, että uskaltaako mennä uimaan. Kokeillaan uutta einestä tai käydään kokeilemassa Pertsan uutta autoa mökkitiellä, saunan ja parin kaljan jälkeen.

Testaaminen ja kokeilu ovat myös synonyymejä. Kun testaan, kokeilen. Kun kokeilen, niin testaan. Tämä on se miten minä sanat ymmärrän. Sama sana, eri muoto. Niinpä lukemani pääkirjoituksen otsikko sanoo minulle, että kokeilu on ketterä tapa kokeilla. Tai, että testaaminen on ketterä tapa testata. Hiukan tautologinen tapa ilmaista asia.

Testaaminen tai kokeilu ei ole ketterä, vaan ainoa tapa saada tietoa siitä miten jokin teoria tai ajatus toimii oikeasti. Testaaminen on konkretiaa. Jos ei kokeilla, voidaan vain olettaa, arvata tai teorisoida (tämä on yksi asioista joista Nassim Nicholas Taleb kertoo kirjassaan Antifragile). Tekeminen (testaaminen, kokeilu) on ainoa tapa tuottaa jotain uutta, kuten esimerkiksi innovaatiota. Kokeilemisen ketteryys lienee siitä kiinni, miten testaaminen toteutetaan. Ketteryys on nyt in. Se on prosessi.

Epäonnistuminen on, kuten pääkirjoituksessa todetaan, loistava tulos. Se ei vain kerro mikä ei toimi, vaan se on informaatiota. Se on juurikin sitä informaatiota, jota ei voi saada olettamalla, arvaamalla tai teorisoimalla. Epäonnistumisen kautta voidaan parantaa niin teoriaa kuin konkretiaa. Epäonnistuminen oppimisprosessi ja sellaisena hyvin tärkeä, vaikkakin usein sitä vältetään. Sitä vältetään koska se voi tuntua nololta (sitä ymmärretä hyödyllisenä informaationa) tai koska ei haluta muutosta. Sitä vältetään myös siksi, että epäonnistumiseen ei budjetoida varoja. On onnistuttava ja on onnistuttava aina vaan pienemmällä budjetilla, koska se mikä on tärkeätä on säästäminen.

Moni tärkeä uudistus (tai keksintö) on syntynyt epäonnistumisen kautta. Montako epäonnistunutta sähkölamppua edelsi sitä joka sitten onnistui? Oli päämäärä ja iso määrä epäonnistumisia jotka kertoivat sen mikä ei toimi. Sellainen on hyvää tietoa. Tiede toimii usein juuri tällä tavalla. Kokeillaan, epäonnistutaan, muutetaan koetta kontrolloidusti hiukan, kokeillaan, epäonnistutaan, muutetaan koetta kontrolloidusti hiukan ja tätä toistetaan kunnes lopuksi saadaan onnistunut tulos ja nauretaan matkalla Nobel-illalliselta hotelliin.

Jotkut epäonnistumiset ovat vahinkoja, jotain odottamatonta tapahtuu. Sattumalta petrimaljaan kasvaakin hometta – onneksi Fleming ei heittänyt sitä pois. Sattuma on on epäonnistumisen tavoin hyvä asia. Se tuo prosessiin tuoreita muuttujia, yllätyksiä jotka joko ohjaavat kohti toivottua päämäärää tai pois siitä. Sattumaa ei voi suunnitella, mutta sattumalle voi antaa tilaa ja mahdollisuuden. Usein kuitenkin sattuman muokkaamaa lopputulosta ei ymmärretä tulkita informaationa, vaan se hylätään epäonnistumisena. Se on sama asia kuin ottaa valokuvan, eikä otettu kuva kameran näytöllä vastaa sitä mielikuvaa joka kuvaa otettaessa oli. Tällöin painetaan nopeasti deleteä ja kiroillaan, että joko ollaan huonoja valokuvaajia tai kamera on skeida. Otettu ja poistettu kuva olisi voinut kuitenkin olla ihan hyvä, ellei jopa loistava jos kuvaaja ottaisi hiukan etäisyyttä kuvaamisen ja lopputuloksen välille. Kun pääsee henkisesti irti siitä mihin oli pyrkimässä ja katsoo lopputulosta uusin silmin, voi paremmin havaita mitä saikaan aikaiseksi. Liian hätäinen henkilö joka haluaa euron, mutta saakin satasen, heittää satasen pois, koska se ei vastaa tavoitetta. On opittava huomaamaan millaisen tuloksen saa, eikä vaan katsoa sokeasti kohti tavoiteltua päämäärää (reflektio).

Mutta satasta ei saa jos vain teorisoi. Ei saa euroakaan. Toisaalta ei iske kättänsä kakkaankaan. Epäonnistumisia ei synny jos vain olettaa. Ajattelemalla ei keräänny konkretian tuomaa informaatiota. Ja tämä lienee pääkirjoituksen kantava ajatus. Minua vaan jotenkin hämäsi se, miten artikkelissa käytetään sanoja kokeilu ja testaus.

Vahinkolaukaus
Aulanko, vahinkolaukaus.

Comments Off

Älä soita

Pekka • 7.7.2014, 16.54

Jotenkin tuntuu siltä, että terveysaseman verkkosivuilla oleva ohje on tarkoitettu vitsiksi.

Soitathan heti aamusta, jos tarvitset hoitoa samana päivänä
Miksen mä soita?

Miksi? Siksi että:

Terveysasemalle soitettaessa heti klo 8.00 aamulla, kun asema herää asiakaspalvelumoodiin, ei yhtäkään hoitajaa ole vapaana vaan sitä ohjautuu automaattivaihteessa takaisinsoittoon (joka on periaatteessa ihan näppärä juttu). Takaisinsoitto, kun se tapahtuu hiukan alle kahden tunnin odottelun jälkeen, menee poikki. Eikä sieltä kukaan tietenkään soita uudestaan.

Koska soittaminen uudestaan saattaa jälleen ohjata takaisinsoittoon ja parin tunnin odotteluun, on parempi käydä terveysasemalla, oletan. Ja niin se onkin, se käynti kestää vain hiukan yli puolitoista tuntia.

Käyntini jälkeen en ole sen viisaampi oireitteni suhteen. Minulle on tarjottiin vain olettamuksia ja arvauksia. Tietona ja faktana minulle esitettiin listaa lääkäreistä. Näin paljon olisi lääkäreitä (iso taulukko täynnä jotain tekstiä), mutta ne ovat lomalla: vain nämä kaksi ovat paikalla (kaksi taulukon solua joissa on jotain tekstiä). Tiedän nyt enemmän lääkäritilanteesta terveysasemalla, kuin siitä mikä minussa on vikana.

Nyt tiedän myös sen, että jos en halua odottaa aikaa tuonne jonnekin elokuun loppuun tai syyskuun alkuun (eli n. parin kuukauden päähän), kannattaa lampsia terveysasemalle aamulla vähän vaille kahdeksan, ottaa vuoronumero ja heti vastaanoton auetessa pyrkiä varaamaan akuuttiaika. Tämä on se tapa jolla saattaa päästä harvojen töissä olevien lääkäreiden puheille ja sitä kautta mahdollisesti hoitoon. Jos siis sattuu saamaan akuuttiajan. Mutta puhelimella ei kannata yrittää.

Onkos nyt tämä niitä asioita joihin Sote-uudistuksen odotetaan tuovan parannuksia?

Comments Off