skrubu

Käydessäni syksyllä 2010 Espoon modernin taiteen museossa (EMMA) katsomassa Jorma Purasen osittain retrospektiivisen näyttelyn, reagoin siihen miten monien kuvien pinta toimivat kuin peili. En nähnyt kuvaa näkemättä siinä itseäni, näin sen mitä katsoin, sen miltä se kaikki oikeasti näytti. Peilikuvastani tuli osa Purasen kuvamaailmaa, mutta vain minulle. Minä näin itseni ja vastapäiselle seinälle ripustetut teokset.

Olin törmännyt tähän oman heijastuksensa näkemiseen taidenäyttelyssä aikaisemminkin, mutta jotenkin Purasen teosten jälkeen jäin pohtimaan asiaa ja ryhdyin työstämään ideaa omakuvasarjasta jossa minä olen heijastuksena, osana työtä, kuitenkin itsenäni, katsojana.

Valokuvauksen aloitin maaliskuussa 2011 dokumentoiden itseäni katsomassa muiden teoksia. Koska monetkaan galleriat ja museot eivät salli valokuvausa tiloissaan jouduin ottamaan kuvani salaa ja näin päädyin käyttämään kuvauskalustona puhelintani joka on hiljainen ja huomaamaton. Laitevalinta toi kuviin myös teknisen kontrastin heijastuspintana käytetyn teoksen ja omakuvani välille tehden lopputuloksesta selkeästi oman kokonaisuutensa: Kuvani ovat tietoisesti kiireenoloisesti sommiteltuja katsomistapahtuman rekisteröintejä, olematta reproduktioita katsotusta, omakuvia jossa katsojasta ja näyttelytilasta tulee osa kokonaisuutta katsotun teoksen kanssa. Kyseessä on sen visualisointi mitä silmät näyttelyssä rekisteröivät, ei tulkinta siitä millaiseksi aivot asian muistoihin muuntavat.

Vuoden kun olin kuvannut, kasasin kuvat yksiin kansiin: A Eulogy to the Looking.

Sitten odottelin melkein vuoden ennen kuin julkaisin tämän kirjan. Mietin, että jos tänä vuonna saisi julkaistua neljä kirjaa, yhden kvartaalissa niiku, niin tämä voisi olla ensimmäinen. Katotaan miten käy.

Blurbista

Kävin tänään ensimmäistä kertaa koskaan Heurekassa. Sinne minut houkutteli Body Worlds -näyttely, jossa esillä on plastinoituja ruumiita ja ruumiinosia. Jännää ja hiukan groteskiakin. Samalla tuli tarkasettua mitä muuta Heurekassa oli tarjolla. Ja olihan siellä vaikka mitä. Hauska paikka. Kas kun en ole siellä aikaisemmin käynyt.

Näyttelyssä valokuvaaminen on kielletty.

Todella hyvin menestyneitä ihmisiä yhdistää se että he ovat usein jättäneet opinnot kesken. Merkki rohkeudesta.
–
@MikaelJungner 7:28 PM – 16 Feb 13

Tämä Mikael Jungnerin eilinen twiittaus ei jättänyt minua rauhaan millään. Siinä on minusta useampi ajatusvirhe tai puute. Avaan tähän jotain mietteitäni asiasta.

Ensimmäinen reaktioni oli se, että miten menestys tai kuten Jungner kirjoittaa ”todella hyvin menestynyt” määritellään? Voiko sitä määritellä? Jungner, oletan, viittaa sellaisiin hyvin tunnettuihin sankaritarinoihin kuten Steve Jobs tai Bill Gates. Nämä kaksi, keskimäärin puolikuolleet, äärimmäistä tapausta ovat juurikin äärimmäisiä tapauksia, poikkeuksia. Tottahan sitä on kiva itseään heihin peilata, koska se tuntuu omassa egossa varmasti hyvältä mutta on oikeasti itsensä huijaamista.

Menestyneeksi, omalla tavallaan, voidaan laskea varmaan Björn Wahlroos. Mutta hän taas ei sovi Jungnerin ajatusmaailmaan, koska Wahlroos ei jättänyt opintojaan kesken. Ja kesken jääneet opinnothan ei sellaisenaan vielä johda todella hyvään menestykseen, ainakaan esimerkiksi tämän maan kouluampujien kohdalla. Joita on sanottu usein yhdistävän tietynlaiset tietokonepelit.

Koska itse en osaa määritellä mitä menestynyt tai todella hyvin menestynyt tarkoittaa, jatkan Jungnerin twiitin ehkä suurimpaan dilemmaan. Mihin faktaan Jungnerin väite perustuu? Nyt pitäisi hiukan nähdä jotain lukuja, että voisi varmentaa väitteessä olevan mitään pohjaa. Koska Jungner Twitterissä itse penää muilta faktapohjaista argumentaatiota, voin olettaa ettei Jungner itsekään tyhjästä keksi asioita. Joten on siis oletettavaa, että häneltä löytyy vankkaa tietoa siitä moniko on jättänyt opinnot kesken ja moniko heistä on todella hyvin menestynyt. Samoin pitäisi, jotta voisi tehdä vertailevaa tutkimusta, tietää moniko todella hyvin menestynyt ei ole jättänyt opintojaan kesken.

Niin, ja mitkä opinnot? Oletan, ettei peruskoulu kelpaa vaan joku ylempi aste on kyseessä. Entä onko kyseessä opinnot jotka olisivat tukeneet tulevaa uraa vai joilla ei ollut suoraa yhteyttä siihen missä menestyy todella hyvin. Millainen korrelaatio löytyy siitä, että jättää kesken opinnot assyriologiassa ja menestyy todella hyvin pikaruokabisneksessä?

Ehkä mitään korrelaatiota ei löydy. Ehkä opintojen keskeyttäminen ei ole mitenkään tärkeä tai vaikuttava asia, vaan vain pieni yksityiskohta. Ehkä jopa mitätön yksityiskohta joka halutaan nostaa tärkeäksi asiaksi, että on ihan itse kuulkaa omin pikku kätösin luonut itselleen uransa. Vähän samalla tavalla kuin lapset ilmoittavat ylpeänä ja kovaan ääneen kun ovat ihan itse oppineet tai osanneet tehdä jotain: ”kattokaa, mä osaan ajaa ilman käsiä” tai ”äiti, mä kävin kakalla ihan itse”.

Opintojen kesken jättäminen ei ole syy menestykseen, kuten ei menestyksen esteenä ei ole opintojen suorittaminen. Me opimme kaikki eri tavoin. Joillekin sopii se, että opiskellaan siihen tarkoitetussa laitoksessa siellä opettajina toimivien avustuksella. Toiset taas tarvitsevat oppiakseen toisenlaista ympäristöä ja toisenlaisia ihmisiä. Yhdet oppivat ajattelemalla, toiset tekemällä. Ja on asioita joita ei voi oppia koulussa tai joita ei missään oppilaitoksessa opeteta. Pelkkä opintojen kesken jättäminen ei siis kerro mitään menestyksestä jos ei samalla oteta lukuun sitä missä ja miten on menestynyt.

Menestys on seurausta jaksamisesta, tekemisestä, tahdosta, sattumasta, päämäärätietoisuudesta, sisusta, ajasta, paikasta, muista ihmisistä ja lukemattomasta määrästä muita muuttujia joissa oppilaitokset ovat tai eivät ole osana.

Hiukan tähän suuntaan Jungner viittaa vastatessaan yhteen twiittinsä aiheuttamaan reaktioon ruusuisella ja ehkä jopa hiukan deterministisellä tavalla joka suorastaan tihkuu amerikkalaisen unelman perusteita ja kapeakatseista elokuvatodellisuutta:

@teemutjk Se menestys tullee siitä rohkeudesta luopua valmiiksipureskellusta urasta ja päätöksestä kulkea omaa polkua.
–
@MikaelJungner 8:10 PM – 16 Feb 13

Hohhoijaa ja joopa joo. Ei Jungner täysin väärässä ole, mutta menestys voi yhtä hyvin tulla siitä, että joku muu muuttaa sitä polkua jolla itse kulkee – ehkä vahingossa, ehkä tietoisesti, ehkä siksi ettei itse uskalla.

Yhtenä menestyksen muuttujana on rohkeus, mutta sekään ei ole kuin yksi muuttuja monien joukossa. Pelko saa myös asioita tapahtumaan, siinä missä pakko tai rohkeus. Eikä sillä ole väliä onko se joka aiheuttaa polun vaihdoksen opettajan pätevyyden hankkinut henkilö, naapurin räkänokka josta on tullut kaveri tai vaikka se taksikuski joka ajaa kolarin juuri kun sinä olet kyydissä.

Eikä ole ollenkaan selvää, että menestyy siinä mitä lähtee hakemaan vaan jossain ihan muussa (esimerkiksi, että lähtee kohti assyriologiaa mutta menestyykin lihapiirakoilla).

Eikä myöskään ole ennenkuulumatonta se, että vitkastelulla ja jahkailulla pääsee kiinni menestykseen. Eikä sekään, että menestyksen jälkeen palaa opintojen pariin, koska joskus teoria on hyvä oppia käytännön jälkeen.

Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta jos nyt kuitenkin jatkan yhden kappaleen verran vielä.

Jos oikein haluaa nipottaa, niin Jungner sanoo twiitissään ”he ovat usein jättäneet opinnot kesken”. Eli todella hyvin menestyneet eivät ole vain kerran tai kahdesti jättäneet opinnot kesken vaan usein. Monta kertaa aloittaneet ja kesken jättäneet. Tätä Jungner tuskin kuitenkaan tarkoittaa (vaan sitä, että todella hyvin menestyneitä ihmisiä usein yhdistää opintojen keskeyttäminen), mutta tästähän käy ilmi ettei viestin sisältöä juurikaan ole pohdittu vaan on ennemminkin nopea letkautus, eräänlainen aivopieru joka on helppo ottaa totuutena ja jonka voi helposti kuvitella tekstinä jonkun aurinkolaskukuvan päällä.

–
Edit 17.04: korjasin jutussa Jungnerin nimen, josta epähuomiossa oli jäänyt yksi ännä puuttumaan.

Martti Jämsän valokuvat Virka Galleriassa saivat minut tänään oikein hyvälle tuulelle. Hienoa ympäristön tarkkailua ja ainakin minun makuuni sopivaa huumoria. Näyttely jatkuu 28.3. asti.

Hyvä näyttely.

Toinen erittäin piristävä näyttely oli Lasten kaupunki Sederholmin talossa. Tällainen nostalgikko kuin minä sai hyvän annoksen mennyttä maailmaa näyttelystä. Tämän lisäksi hienoa on se, että näyttelyssä saa koskea tavaroihin (ei ihan kaikkiin mutta moniin) ja näyttelyssä olikin hyvä meininki kun vaahtosammuttimen kokoiset tyypit saivat temmeltää ja säätää.

Mainio näyttely.

Näiden kahden näyttelyn jälkeen kävin katsomassa miltä näyttivät tyhjät öiset metroasemat jotka ovat esillä Kaisaniemen metroasemalla. Ihan mielenkiintoisilta näyttivät.

Kostea metro.

Päätin kyldyyrirundini Kiasmaan jonne minut houkutteli Jouko Lehtolan valokuvat. Kovaa kamaa oli, huh. Samalla katsastin Dan Perjovschin piirustusinstallaation josta en oikein osaa sanoa pidinkö vai oliko se vähän heppoinen esitys.

Kiasmasta nähtynä.

Mainostan tässä paria hyvää näyttelyä. Menkää ja katsokaa!

Galleria Kalleria 14.2.2013 asti – Boys Will Be Boys on seitsemän visuaalisen alan ammattilaisen yhteisnäyttely, jossa on esillä tekijöiden lapsuuden aikaisia piirustuksia ja veistoksia, sekä tämän päivän versiot näistä teoksista. Hauska ja mielenkiintoinen.

BWBB-näyttelyn avajaisissa. Valokuvaaja: Timo Sulkamo.

Galleria Huuto 10.2.2012 asti – Kia Oraman valokuvanäyttely Anni, osa 1 kertoo talon tarinaa. Siitä, miten asiat muuttuvat asukkaan vanhetessa ja pois muuttaessa. Siitä, mitä talolle tapahtuu asukkaan kuollessa ja kun talosta huolehtiminen siirtyy sukulaisille. Tyylikäs ja tunnelmallinen.

Kia Orama, Galleria Huuto.

Ja tapahtui niinä päivinä, niinä tammikuun puolenvälin päivinä vuonna 2013, että ei koko kansa, vaan ihan minä vain jouduin puhelinsoiton kohteeksi. Numero näkyi puhelimen ruudulla, mutta en tunnistanut sitä. Puhelinmyyjäksi epäilin ja niinhän se oli. Ei ollut kuitenkaan sellainen tavallinen Mitätahansascheibeä™ puhelimen kautta tarjoava torikaupustelija, vaan pankista soitettiin. En muista mitä yrittivät myydä, mutta siinä lyhyen jutustelun aikana kävi ilmi, että minulla on tässä kyseisessä pankissa rahaa tilillä. Hämmentävää, koska olin varma, että ei ole. Että olin lopettanut tilini jo 1998.

Kävin sitten pankin konttorissa höpöttämässä virkailijan kanssa. Kyllä, tili on olemassa, siellä on noin satasen verran rahaa. Tilin tyhjentämiseen tarvitaan pankkikirja. Jos ei pankkikirjaa löydy, saa rahat jollain toisellakin systeemillä tililtä, mutta se maksaa 50 euroa. Tunsin itseni yllättäen hyvin motivoiduksi.

Niinpä sitten ryhdyin kaivelemaan laatikoitani löytääkseni pankkikirjan tilille jonka olemassaoloa en muistanut. Olin täysin varma, että muistin miten vuonna 1998 pankkikirja rei’itettiin (on muuten hassu sana tuo rei’ittäminen). Aivan varma. Siinä laatikoita tonkiessani löysin yllätykseni pari muuta asiaa jotka kumosivat sen mitä olin pitänyt totena.

Vanhoista koulukuvista näen, etten saanutkaan silmälaseja ala-asteen toisella luokalla, kuten olen kaikille aina kertonut, koska olen ollut asiasta täysin varma, vaan näköjään vasta viidennellä. Sori kaikki, en ole tiennyt huijaavani.

Löydän kirjeen jonka olemassaolon olen unohtanut. Olen elänyt siinä kuvitelmassa, että kun hain opiskelemaan valokuvausta Svenska Konstskolan i Nykarleby:hyn 1991, en ollut kuullutkaan koko koulusta. Tämä löytämäni kirje kumoaa totuuteni. Olen näköjään pari vuotta aikaisemmin, oletettavasti juuri armeijasta päästyäni, hakenut kyseiseen kouluun taidelinjalle. Kirje on koulun rehtorilta ja siinä ilmoitetaan, ettei lähettämieni töiden laatu ole riittävä. Täysin olen tämän unohtanut.

Miten voi näin täydellisesti unohtaa asioita? Mitä muuta olen unohtanut? Kuka minä oikeastaan olen jos se mitä tiedän varmasti ei olekaan niin? Inspiroiduin tästä sanailemaan hiukan.

Onko tietoinen menneisyytensä rungosta,
tukevasta varresta ja oksien moninaisuudesta,
vai näkeekö sen päälle piirtyneen kuvan,
rungon taakseen peittävän lavasteen?

Senkö peilaamme muihin?

Kasvaako tietoisuus ajatusten harhaan,
rakentaako itsensä sokeuden sumuun,
vain itselleen hyväksytyin osin
kuvitellen näkevänsä oikean lehvistön?

Sekö tekee meistä meidät?

Ymmärtääkö sen edes olevan lavasteen,
että ei näekään vuosien rakennetta?
Osaako erottaa luomansa pinnan
siitä, jonka päälle se on pingotettu?

Haluaako? Tarvitseeko?

Löysin etsimäni pankkikirjan. Se ei ollut laatikoissa joita kävin läpi, vaan tavallaan ihan loogisessa paikassa, siellä minne sen olin laittanut kun viimeksi käytin sitä – kuusi vuotta sen jälkeen kun mitä olin aikaisemmin ollut varma tilin lopettamisesta.

Pankkikirjaa plärätessäni muistin sitten miten olin käyttänyt pankkikirjallista tiliä pitkään jemmatilinä johon helposti pystyi siirtämään rahaa, mutta josta nostaminen ei ollut niin helppoa: pankissa käyminen on yhtä jonottamisen tuskaa. Lopetin tilin aktiivisen käytön kun pankista rupesi tulvimaan ärsyttäviä viestejä joiden sisältö oli lähinnä se, että pankkikirja on vanhanaikainen ja, että pankkikortti on jo keksitty. Silloin olen nostanut hiukan isomman summan rahaa ja tilille jäi hilut pohjalle. Samalla olen varmaan pyyhkinyt muistini.

Nostin rahat. Lopetin tilin. Pankkikirjaan lyötiin reiät, ihan oikeasti tällä kertaa. (Tosin, löysin kyllä laatikoistani vanhan pankkikirjan jossa jo oli reiät ja se oli niiltä ajoilta jossa kuvitelmani elivät.)

Kaikkea sitä ajan mittaan. Vaikkei muistakaan.

Paljonkohan muut unohtavat ja ovat omasta fiktiostaan varmoja? (Paljon ja siksi kirjavinkki: The Invisible Gorilla).

Analogiaikaan ei aina mennyt kuin Strömsössä.

Piti tällaistakin monivalotusjuttua kokeilla.

Vähän kuin 3D