Ai niin, tänäänhän on Flickrin hyväenteinen 888-päivä.
Päivitys: Olin mieleni kamerassa aamulla nähnyt ryhmäkuvan töistä, kuvan jossa on ihmisiä, tiiltä ja eteläamerikkalaisia pipoja. Siitä tulikin sitten jotain ihan muuta.
84117 askelta
2080 grammaa pyykkiä
1000+ lukematonta juttua Google Readerissa
477 kuvaa kameralla (ennen karsimista)
34 kuvaa kännykällä
5 aikuista ja 1 sylilapsi
3 hotelliaamiaista (sis. pekoni)
2 meriaamiaista (sis. pekoni)
1 pari uusia sandaaleja
0 kolikkoa ulkomaan valuuttaa
Eli terveisiä Sweedenistä. Tarkemmin sanoen kuningaskunnan pääkaupungista. Tukkiholma näyttäytyi oikein aurinkoisena ja mukavana kaupunkina. Kunhan ehdin, kirjoittelen hiukan kokemuksista ja laitan kuviakin näytille.
- Excuse me, I’m a tourist in this city, where can I buy souvenirs? You know, Helsinki souvenirs.
Yllätyin. Miksi minulta tällaista kysyttiin? Siinä minä seisoin, reppu selässä ja kamera olkapäältä roikkuen, Mantan ja Espan puiston välissä odottamassa punaisen ukon muuttumista vihreäksi. Näytinkö turistilta? Ehkä. Yritin keksiä mihin ohjaisin turistiksi ilmoittautuneen ja tämän kaverit. En keksinyt mitään. Punainen ukko muuttui vihreäksi.
- I don’t know I’ve never bought any souvenirs in this town, sanoin.
Osoitin turistille Pohjoisesplanadia: Kävelkää sitä pitkin, josko vaikka tulisi jotain vastaan. Vihreä ukko oli taas muuttunut punaiseksi. Tarkistin varmuuden varalta vielä taskuni. Taisivat oikeasti olla turisteja, mitään ei minulta hävinnyt. Vasta myöhemmin keksin, että Senaatintorin laidallahan on turstirysiä. Äh. Ja tänäänhän torilla olisi ollut eksoottista Pohjois-Karjalaa tarjolla.
Tennarissa oli tarjolla Anton Corbijnin retrospektiivi. Pidin. Kuvat olivat minun makuuni. Katselin myös yhden dokkarin. Vaikuttaa hauskalta hepulta.
Samin jutun – Kasvata blogisi lukijamääriä – inspiroimana siirsin skrubun syötelinkin ylös oikealle ja samalla lisäsin Add to Any -hilavitkuttimen. Saa nähdä josko nuo mitenkään vaikuttavat tilaajamääriin.
Laiskuutta! Laiskuuttahan se on, ajattelin yhtenä päivänä töissä kun dokumentoin erästä käyttöliittymää. Ai mikä, kysytte? Käyttöliittymä, tiedättehän se laitteen, ohjelmiston tai… äh. Siis mikä laiskuus? No, tietenkin käyttäjä.
Viimeisimmän purkaukseni jälkeen on asia jäänyt kellumaan ajatuksieni pinnalle kuin öljy Suomenlahden laineilla, sillä erotuksella että omani ei ehkä ollut vain tahallista, vaan myös toivottua.
Huomasin nimittäin, että kun aktiivisesti pyrin olemaan kirjoittamatta termiä käyttäjä, jouduin käyttöliittymän ohella miettimään ihmistä ja tämän päämääriä – sitä mitä käyttöliittymän avulla pitäisi saada aikaiseksi: lukea, katsoa, kuunnella, pelata, ostaa…
Se oli hyvin opettavaista (vaikkakin ehkä hiukan tavallista työläämpää). Ihminen muuttui bulkkikamasta, geneerisestä käyttäjästä, henkilöksi jolla on päämäärä ja käyttöliittymän olemassaolon oikeutus oli olla väline päämäärän savuttamiselle. Näinhän sen pitääkin olla: ”keitän kahvia” ei ”käytän kahvinkeitintä”, ”otan kuvan” ei ”käytän kameraa” tai ”kirjoitan blogijuttua” ei ”käytän blogisoftaa, selainta, hiirtä ja näppäimistöä”.
Käyttäminen liitetään usein negatiiviseen yhteyteen. Usein kuulee, että joku ei halua tehdä jotain koska ei osaa käyttää jotain laitetta tai ohjelmaa. Lopputulokseen pääseminen on positiivinen asia, käyttäminen ei niinkään. Äitini esimerkiksi puhuu mielellään puhelimessa ja on tyytyväinen kun saa langan päähän tavoittelemansa ihmisen. Mutta kännykkää hän vierastaa koska ”ei osaa sellaista käyttää”. Lankapuhelin on puheluita varten, kännykkä on vain vaikea käyttää. Hän ei koskaan sano käyttävänsä lankapuhelinta, vaan puhelimella soitetaan tai puhelimessa puhutaan tai puhelimeen vastataan.
Käyttäjät käyttävät käyttöliittymiä. Yksilöt haluavat päästä tavoittelemaansa lopputulokseen. Käyttöliittymän käyttäminen ei tuota onnistumisen tunnetta. Tahdottuun lopputulokseen pääseminen sen sijaan kyllä.
Jos minulla olisi rahaa tehdä hulluja, todella isoja juttuja, olisin valmis rahoittamaan hanketta jossa ensin hankittaisiin lisenssioikeudet Polaroidin-filmin valmistukseen (via). Sen jälkeen neuvoteltaisiin Lomografisen seuran kanssa yhteistyöstä, niin että saataisiin markkinoille uusia nastoja pikafilmillä toimivia kameroita.
Kun sitten filmitehdas jossain puksuttaisi maailmalle pikafilmiä ja Instant Lomot leviäisivät ympäri palloamme, ei rahantuloa voisi estää. Eläisimme keskellä analogisen pikavalokuvauksen renesanssia.
Mutta kun ei vaan ole sitä fyrkkaa hulluihin tosi isoihin juttuihin.
Vaan jos kuitenkin olisi, niin voisi olla kiva olla mukana sellaisessa hankkeessa jossa digikameran sisään viritetään pieni, mutta hyvälaatuinen, tulostin jolla voisi tehdä lennossa vaikka pieniä tarroja tai ison postimerkin kokoisia kaverikuvia… häh? Äh, meni jo.
Tiedättekö sen kun katselee netissä valokuvia ja sitten niiden vieressä lukee millä polttovälillä, aukolla, valotusajalla ja sen semmoisella on saatu aikaan se lopputulos joka näytetään? Tottakai tiedätte. Ne sellaiset jutut ovat ärsyttäneet minua jo pitkään, ja ärsyttävät vieläkin.
En ole aikaisemmin oikein kyennyt tarkentamaan mistä tämä ärtymys johtuu. Olen opiskellut valokuvausta ja tiedän mikä rooli tekniikalla on kuvaamisessa, joten tavallaan jopa ymmärrän ne sellaiset ei rajausta tai ISO 200 -jutut. Mutta viime syksynä sain kiinni ajatuksesta jota olen kehittänyt (hehe) tässä jonkin aikaa. Rupesin ymmärtämään mistä on kyse ja mikä minua ärsyttää.
Tajusin että valokuvauksella on kahdet kasvot. Se on kuvan ottamista (rekisteröintiä) mutta myös kuvan esittämistä (kommunikointia). Ja siinäpä onkin koko jutun ydin, sillä nämä kaksi asiaa ovat niin erilaisia ettei niitä pidä sekoittaa. Antakaas kun selitän.
Otitko valokuvia? Tuttu kysymys. Kuvia otetaan. Se on sämpläystä, ajan ja paikan rekisteröintiä. Skannausta tavallaan. Kuvan ottaminen, itse valokuvaaminen, eli valon avulla piirtäminen, on yhden ihmisen kokemus. Vain se joka ottaa kuvaa kokee kuvaamisen. Kuvaaja on se joka käyttää laitetta jolla rekisteröidään, eikä kuvaajan ja laitteen väliin pääse kukaan. Tapahtuma on oikeasti perin tekninen, mutta mitä paremmin hallitsee tekniikan, sen enemmän voi antaa tunteiden päästä valloilleen: keskittyä oman näkemyksensä rekisteröintiin.
Tietenkin, on niitä jotka väittävät kuvan ottamisen olevan parhaimmillaan sosiaalisen tapahtuman. Uskallan olla eri mieltä. Kuvatuksi tuleminen voi kyllä olla sosiaalista (esimerkiksi juhlissa tai miksei esim. myös studiossa) mutta itse ottamisprosessi on kuvaajan kokemus. Kukaan muu, paitsi kuvaaja itse, ei tiedä millainen otettu kuva on.
Sitä paitsi kuvan ottaminen ei vielä oikeastaan todista että rekisteröinti on oikeasti tapahtunut. Kuvan ottamisen voi todentaa vain se, että on jotain näytettävää.
Otitko kuvia? Näytä! Siinä missä kuvien ottaminen (ns. kameran takana seisominen) on yhden henkilön kokemus, on kuvien näyttäminen oikeasti sosiaalinen tapahtuma. Se on jakamista ja tarinan kerrontaa eli kommunikointia.
Nykyään kuvia näytetään paljon digitaalisesti (esim. Flickr), mutta tarve siirtää digikuvia paperille syntyy sosiaalisesta tarpeesta. On eri asia katsella kuvaa ruudulta, kuin koskettaa oikeata esinettä, esimerkiksi valokuvaa tai valokuva-albumia. Fyysinen esine tekee jakamisesta konkreettisempaa ja samalla ehkä myös tunnerikkaampaa.
Mutta, ja tämä mielestäni on tärkeätä, kuvien katsomisessa ei haluta nähdä kuvaustapahtumaa, vaan se mitä kuvattiin. Poikkeuksiakin on, ja opiskellessa kuvaamisen jaloa taitoa on tietenkin luonnollista että tekniikka kiinnostaa, mutta muuten kuvan katsoja haluaa nähdä mitä kuvassa on (sisältö, viesti ehkä tarina), ei sitä miten se kuvattiin. Tämä on pidettävä mielessä kun kuvia näytetään.
Siksi minua ärsyttää tekniikkalöpinä kun katson kuvia. Minua ei kiinnosta oliko se Nikon, 300 millinen putki ja puolentoista sekunnin valotus. Minua ei myöskään vähimmässä määrin kiinnosta onko kuvaa rajattu tai käsitelty. Minua kiinnostaa kuva: se mitä kuvassa on ja mitä sillä yritetään kertoa ja miten minä sen ymmärrän. Kaikki muu on turhaa. Jos se ei ole kuvassa, älä selitä – anna kuvan selittää (ja siksi olen myös sitä mieltä että kuvia pitää käsitellä).
Asia on verrattavissa mielestäni kynään, paperiin ja kirjoittamisen.
Esimerkkinä runo. Kirjoittaminen on yksilölaji. Se on vahvasti tekninen tapahtuma: käden liike, kielioppi, ajatus ja kokonaisuus. Mutta pääasiana ei ole tekniikka vaan lopputulos: teksti joka kommunikoi lukijalleen kirjoittajan ajatuksen.
Eikä kirjoittamistakaan voi todentaa jos kirjoittaa vain pöytälaatikkoon eikä runojaan ei jaa muiden kanssa (onko sitä siis silloin tapahtunut?). Jakaminen on sosiaalinen tapahtuma.
Kuvitelkaa, että jonkun julkaistun runon vieressä olisi tieto siitä että se on kirjoitettu Parker Frontier CT -kynällä 180 gramman off-white ingressipaperille. Ja että runoa kirjoittaessa ikkunan ohi lensi pulu, vaikka sitä ei runossa mainitakaan. Kirjoittamisen jälkeen runoa käsiteltiin digitaalisesti Wordissa, mutta vain sävyiltään, mitään manipulaatiota ei tehty.
Joku raukka lukee tuon selityksen runon vierestä. Istuu sitten siinä miettimässä, että voiko tällä kynällä kirjoittaa runoja? Tällä toimistolta pöllityllä Bic kuulakärkikynällä. Tällaiselle tavalliselle kopiopaperille? Jos ostaisin kalliimman kynän, kirjoittaisin varmaan parempia tekstejä.
Aivan turhaa spekulointia. Ei sillä ole väliä miten, millä tai mille runo kirjoitettiin. Se millainen runo on, mitä se kertoo ja miten se ymmärretään on tärkeää. Ei oikeastaan mikään muu (jos ei kyseessä ole opetustapahtuma). Runon vieressä oleva tekninen selitys vie pahimmillaan runolta sen kommunikatiivisen voiman, eli tuhoaa luodun lopputuloksen.
Kuvien kanssa on ihan sama juttu. Tekniikka on parhaimmillaan silloin kun sitä näe kuvasta, tai siitä muistuteta kuvan vieressä. Asiahan on sama millä tahansa alalla joka on vahvasti tekninen. Ei pidä kommunikoida tekniikasta, vaan käyttää tekniikkaa hyväkseen kommunikoinnissa.
Siksi minua ärsyttää tekniikkatiedot kuvia katsellessani. Minua ärsyttää se, että kuvan kertovaa roolia häivytetään tekniikan taakse, että sosiaalisessa tapahtumassa alleviivataan kuvan ottajan yksityisiä kokemuksia. Se antaa, minulle ainakin, tunteen siitä että kuvaaja on oikeasti hyvin epävarma roolistaan eikä hallitse valokuvauksen kaikkia osa-alueita. Minua ärsyttää myös se miten usein kuvan näyttämisestä tehdään opetustapahtuma. Katsojat eivät ole oppilaita (ainakaan kaikki) vaan ehkä kollegoita tai jopa faneja – kommunikoikaa sen mukaisesti.
(PS. Tässä muuten ihan tutustumisen arvoinen blogi: Unphotographable.)
Tänään kävin hakemassa kameran huollosta. Ilmoittivat jo perjantaina tekstiviestillä että saa hakea, en ehtinyt silloin.
(Tekstiviestillä ilmoittivat optikoltakin että prillit valmiina. Se on mielestäni hyvää palvelua. Tykkään hyvästä palvelusta.)
Ei mennyt kahta viikkoa, vain yksi. Meni takuuseen. Objektiivi uusittu ja säädetty, kertoo huoltolähete. Roska on poissa. Hyvä niin.
Ehdin jo tottua kamerattomuuteen. Se tuntui aluksi vaikealta (näin kaikkialla paljon kuvattavaa), myöhemmin jopa tavallaan vapauttavalta. Pienellä näpsykameralla tulee helposti otettua liikaa kuvia. Kesän reissultakin on vielä vaikka kuinka paljon kuvaa käsittelemättä. Olen jokusen heittänyt Flickriin – murto-osan. Vielä pitäisi muillekin jotain tehdä. Tarvitsen kameran jolla otan vähemmän kuvia.
Näpsin matkalla kamerahuoltoon yhden kännykkäkuvan. Illalla sitten jo Ixuksellakin yhden suttuisen.
Vein kamerani huoltoon. Siinä oli ärsyttävä roska joko linssistössä tai kennolla. Voi olla huolto menee takuuseen tai sitten ei, eivät osanneet sitä palvelutiskillä JAS-tekniikassa sanoa.
Nyt elän jännityksessä. Joko saan kameran parin viikon odottelun jälkeen roskattomana takaisin, enkä maksa siitä mitään, tai sitten saan sen takaisin roskineen ja maksan siitä ilosta hiukan yli 30 euroa. Jälkimmäinen vaihtoehto on tietenkin halvempi kuin se että esimerkiksi vaihtaisivat linssistön 250 euron hintaan.
Jos ei takuuta olisi ollut, olisin varmaankin lähettänyt kameran DigiProbeen (via).
Viimeisiä kuvia ennen kameran huoltoon lähettämistä oli tämä kakku läksijäisissä.
inläggen
