skrubu

För inte alltför länge sedan råkade jag få på något i min Ixus 850 IS som syntes på bildskärmen som AFL och AEL. Efter lite sökande, testande och diskussion blev det klart att jag i misstag hittat både Auto Exposure och Auto Focus Lock. Helt behändigt, i princip (har inte kommit ännu på hur man kopplar av funktionerna – förutom genom att stänga av kameran) för situationer där man vill snabba upp själva fotograferingen (mindre skärpande och funderande), men kräver att man kommer ihåg en hel del, eftersom det inget på själva kameran står.

Idag fick jag höra av en kollega att kameran erbjuder möjligheten filma video med 60 bilder per sekund (max. 1 minut). Efter frenetiskt sökande både på nätet och i kamerans användargränssnitt hittade jag funktionen. Helt kul, men vet inte riktigt vad jag skulle behöva den till, åtminstone inte till att analysera golfsvingar, vilket verkar vara ett av försäljningsargumenten.

Tyvärr i mitt sökande idag råkade jag också notera att för en mindre peng än vad jag betalade för min kamera, får man nu, inte ens ett år senare, en 12,1 megapixlars Ixus. Suck.

Helsingissä, Eerikinkadulla ihan Yrjönkadun risteyksessä klo 11.02 kameran mukaan (klo 11 kännykän mukaan). Valokuvatorstain 57. haaste: digitaalinen kuvapeitto.

Sain haasteen. Seitsemän asiaa itsestäni. Minä, mikä ihana syy kirjoittaa. Aikaisemman päätökseni mukaan en haasta muita, mutta kaikki jotka tuntevat tarvetta kirjoittaa itsestään seitsemän asiaa saavat toki niin tehdä.

1. En ole koskaan käynyt, tai tuntenut suurta kiinnostusta käydä katsomassa Second Lifeä, mutta Samin kuvaus lisäsi kiinnostustani hieman: ”Käytiin juuri äsken Second Lifessä. Ruotsin suurlähetystössä oli kaksi henkilöä, suurlähettiläällä oli kädessä konekivääri ja aulan katossa lenteli alaston mustaihoinen. About kaikki muut paikalla olleet pelasivat Easy money -hedelmäpeliä. Vaikuttavaa.”
2. Olen viimeaikoina tuntenut suurta himoa cashew-pähkinöihin, mutta himo on laantumassa.
3. Marginaalissa olleen muumitestin mukaan olen entien Niisku (kolmantena oli Muumipappa, toista en muista).
4. Osaan ’pomputella’ rintalihaksiani samalla tavalla kuin lihaskimput elokuvissa ja mainoksissa. Kuvasin siitä kännykän kameralla todisteaineistoa, mutta siitä tuli jotenkin niin härskin näköistä videokamaa etten julkaise sitä. Teidän on vaan uskottava sanaani.
5. En osaa nostaa vain yhtä kulmakarvaa kerrallaan, olen kateellinen kaikille jotka osaavat.
6. Olen hirveän huono pitämään yhteyttä kavereihin, sukulaisiin ja kaikkiin niihin joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä.
7. Lopuksi, inspiroituneena ampiaisesta joka juuri lensi ikkunastani sisään: Pyydystin pienenä ampiaisen filmipurkkiin. Jätin purkin yhteen monista laatikostoistani moneksi viikoksi ja kun taas löysin purkin avasin kannen. Haju joka lähti puolittain nesteeksi muuttuneesta ampparista sai minut melkein oksentamaan. Pelästyin ja laiton nopeasti filmipurkin kannen paikoilleen juuri kun äitini astui huoneeseeni. Olin varmaan hirveän syyllisen näköinen ja äitini tivasi mitä pahaa olin tehnyt. En koskaan kehdannut tunnustaa, asia nolotti minua niin hirveästi.

PS. Ankkalapiossa on hieno seiska.

Ajattelin hehkuttaa hiukan. Kävin katsomassa Kaupunginmuseon ja Rikosmuseon valokuvanäyttelyn Rikospaikka: Helsinki Sederholmin talossa.

Vallan mainio ja monipuolinen näyttely 1920-40-lukujen Helsingistä rikospoliisin kameran silmin. On henkirikoksia, viinan salakuljetusta ja onnettomuuksia, mutta myös dokumentoituna poliisin työtapojen muutos noina aikoina.

Kuvien kaupunki on osittain tutun näköinen, muuttumaton, sellainen kuin se on nyt, mutta myös erilainen, yksinkertaisempi ja maalaisempi. Kuin vanhoissa suomifilmeissä, mutta julmempi. Täällä ei näy Pekkaa tai Pätkää. Sen sijaan voi nähdä miten asunnot olivat ahtaita ja veri vanhoissa kuvissa mustaa.

Se mitä ei kuvista aina näe, sillä kamera ei tuolloin aina ehtinyt paikalle todistamaan tapahtunutta vaan esimerkiksi vain tapahtumapaikan, löytyy tarinoina kuvien ohessa. Tässä poika jäi auton alle, Jätkäsaari. Täällä tehtiin laittomia sikiönlähdetyksiä.

Eikä muuten ole hinnalla pilattu näyttely: 4 euroa. Auki 2.9.2007 asti.

Kun ilta-aurinko venyttää varjot laihoiksi, elämää pidemmiksi hahmoiksi, täyttyvät puistojen polut hiukan pulleista miehistä. Kävelyä. Hölkkää. Juoksua. Kasvot kuvaavat ennemminkin tuskaa kuin iloa. Laihemmat liikkuvat kevyemmin.

Onko tunti tuhtia tytinää ja töksähtelevää hyllymistä sama kuin tunti sulokasta kiinteätä ja joustavaa liikkumista?

Miltä näyttää nörtti joka juoksee? Kaverin kysymys lounaalla aiheutti paljon hilpeyttä. Kyseessä eivät olleet polkujen tallaajat iltaisin. Kuitenkin kysymys kävi mielessä eräänä iltana. Yritin näyttää oikein kärsivältä. Lähetin kuvan kaverille, vastauksena kysymykseensä, huumorimielellä tietenkin, mutta viesti oli joutunut automaattisesti roskapostilaatikkoon. Mobiiliroskaa, päätti vastaanottava ohjelma.

Näpsimäni kuvat kerääntyvät kovalevylle. En ehdi niille mitään tehdä.

Ajan määrä on vakio. Unen määrä ei niinkään. Kummallekin on annettava periksi. Kaikkea ei vain ehdi. Vaikea jättää vanha tai ottaa kuvioon uusi.

Yritän kuitenkin. Ajattelen että se olisi hyvästä. Oikeasti.

Näpsygallerian kolmas sivu tuli juuri täyteen ja neljännellekin riitti vielä jokunen kuva.

Otsikko on siitä kun olin joskus, aikoja sitten, partioleirillä. Se ei kuitenkaan ollut sama kuin tämä leiri vaan joku, ehkä pari vuotta, sen jälkeen ollut. Eikä se ollut saaristossa vaan missä lie jossain metsässä jonkun pienen järven ääressä.

Tulipa sitten yhtenä iltana, varmaan aika leirin alussa, vatsa kipeäksi, ja samalla tietenkin kauhea koti-ikävä (kyllä, olin ihan mieletön nynny). Niinpä minut sitten kuskattiin seuraavana päivänä kotiin. Kotona tajusin etten ollut ottanut partioleirillä oikeastaan yhtäkään valokuvaa.

En tiedä miten, varmaankin olemalla ihan kauhan ärsyttävä lapsi, jankutin ja itkin vanhemmat ajamaan leiripaikalle. Jos se nyt ei ollut heti seuraavana päivänä siitä kun minut kuljetettiin kotiin, niin ainakin sitä seuraavana. Matkaa oli, muistaakseni, hyvinkin pari-kolme tuntia suuntaansa.

Katselivat leirillä hämmästyneinä kun tulin vanhempien kanssa paikalle.

- Mitä sä täällä teet, etsä ollu kipee?
- No mä tulin vaan vähän kuvaileen…

Nolo hetki. Toisaalta, ei minulla koskaan ollutkaan älykkään tai coolin lapsen mainetta partiopiireissä. Ei mitään menetettävää siis.

En muista mitä kaikkea sitten siellä kuvailin. Ihan kaikkea varmaan.

Yhden kuvan kuitenkin muistan. Se oli otettu hiukan hämärässä. Isä sanoi ettei valo riitä. Minä väitin että kyllä riittää. Näps, otin kuvan. Kun kuvat sitten tulivat kehityksestä (ennen digikautta, ymmärtänette varmaankin) huomasin että ei se valo tietenkään ollut riittänyt ja kuva oli aivan musta, paitsi taivas joka oli tumman sininen.

Muistan kuvan siksi, että silloin tajusin miten eri tavalla kamera ja silmä näkevät asiat.

Verkon kautta tehty hyökkäys tukki useita suomalaisia verkkosivustoja tiistaina.
–
HS.fi: Laaja nettihyökkäys tukki Ylen, Eniron ja Suomi24:n verkkosivustot

En halua mitenkään väheksyä hyökkäyksen vakavuutta sillä, vaikka uutsilähteet eivät asiaa mainitse, kyseessä on yli 2,5 miljoonan viikkokävijän palvelut (lähde TNS Metrix), mutta hyökkäyksestä uutisointi on hiukan… sanoisinko liioiteltua. Uskaltaisinko jopa sanoa sensaatiohakuista? Ehkä en uskalla sanoa sitä. Ajattelen vain, jätän sanomatta ääneen.

Hesarin mukaan siis ”hyökkäys tukki useita suomalaisia verkkosivustoja”. YLE raportoi puolestaan ”Nettihyökkäyksiä useisiin yhtiöihin”.

Katsotaanpas. Kyseessä on kolme palvelua. Verrattuna siihen määrään sivustoja mitä suomessa on (en tiedä paljonko niitä faktisesti on, mutta oletan kolmen olevan aika marginaalinen määrä siinä lössissä) ei kolmen joutuminen hyökkäyksen kohteeksi mielestäni oikein anna perustetta käyttää sanaa ”useita”. Kuten ei myös YLEn ”useisiin yhtiöihin” -otsikointi. Kyseessähän on tasan kaksi yhtiötä, suomi24.fi kun on Eniron palvelu.

Voihan tietenkin olla että hyökkäys kohdistui myös muiden yhtiöiden sivustoihin. Siitä en kuitenkaan tiedä mitään, kun uutiset eivät kerro, mutta otsikothan kyllä antaisivat niin ymmärtää. Teksti ei kuitenkaan.

Eli kahden (2) yhtiön omistamalle kolmelle (3) sivustolle on hyökätty. Ei niinkään useiden yhtiöiden useille sivustoille.

Lopetan tämän todella pitkän, monipuolisen ja laadukkaan kirjoitukseni tähän.

Tai ainakin melkein lopetan. Sillä en malta kuitenkaan olla miettimättä tässä sitä miten valokuvien käsitteleminen on niin kova pala journalismin ammattailaisille, että siihen syyllistynyt valokuvaaja saa pahimmassa tapauksessa potkut jos on sävyttänyt kuvassa taustan väriä lähemmäs sitä mitä se oikeasti kuvaushetkellä oli, mutta jonka kamera oli rekisteröinyt väärin. Sen sijaan se että tekstiä muokataan, jopa väärään suuntaan, ei tunnu hetkauttavan ketään. Se kai on sitä journalistista vapautta.

(Pad four, please)

Istahdan taksiin ja kerron osoitteen minne pitäisi päästä. Varmuudeksi sanon vielä että siellä pitäisi olla erään mainostoimiston pesä.

- Oletko mainosalalla töissä? kysyy pirssikuski kun lähdemme liikkeelle.

Vastaan kieltävästi, mutta kerron että toisinaan töissä tulee vastaan mainoshommiakin.

- Huomasitko mikä mainos on tässä auton kyljessä? utelee kuski.
- No eipä tullut katsottua.

Kuski kertoo mikä se on (mutta eipä jäänyt nimi mieleen) ja kaivaa jostain laatikosta pienen mainoslahjan: yksittäispakkauksessa keksi. Sai kuulemma laatikollisen jaettavaksi.

Kiitän ja laitan keksin taskuun. Eipä ole aikaisemmin näin aktiivista mainostaksia tullut vastaan, ajattelin itsekseni ja kiinnitän huomioni siihen että GPS:n virkaa hoitaa kännykkä. Kysyn kuskilta josko laite on hyvä.

- Tosi hyvä, se jopa kertoo missä on liikennekamerat.

Loppumatka meneekin sitten perin monipuolisen GPS-esittelyn parissa, samalla kun minä jännitän, että riittääkö kuskin mielenkiinto myös ympärillä vilisevään liikenteeseen.

Selkäni takana on pieni vastaanotin josta data siirtyy Bluetoothilla puhelimeen. Kännykässä on erilaisia näyttömoodeja. Ja laite puhuu myös. Vaikka kännykän näyttö on aika pieni on se yllättävän selkeä, näkyy hyvin jopa takapenkille asti. Otan kuvan.

Tulemme matkan päähän, jännitin turhaan. Maksan ja toivotan hyvät päivät.

Aika kivan tuntuinen laite tuommoinen Navicore. Tuli heti himo hankkia. En minä sillä mitään tee, mutta eihän se ole koskaan estänyt haluamasta.