skrubu

Käyttäjä haluaa käyttää verkkopalvelua yhtä paljon kuin esimerkiksi käyttäjä ennen ajanlaskumme alkua halusi käyttää taipuviin materiaaleihin säilöttyä energiaa. Eli ei ollenkaan. Sen sijaan ihminen haluaa hyödyntää verkkopalvelua tai taipuvissa materiaaleissa lymyävää energiaa päämääriensä saavuttamiseen, tarpeittensa tyydyttämiseen.

Kun aikanaan ihmisellä oli tarve esimerkiksi hankkia ravintoa tai poistaa kilpailijoita/vastustajia tieltään oli päämäärään (tarpeen tyydyttämiseen) helpompi päästä hyödyntämällä sopivaa työkalua, esimerkiksi jousta (ja nuolta). Henkilö jolla oli kyseinen väline ei ollut käyttäjä vaan esimerkiksi sotilas tai metsästäjä, eikä motivaatio ollut käyttää jousta jousen käyttämisen vuoksi vaan hyödyntää kyseistä teknologiaa päästäkseen johonkin päämäärään.

Ihmisellä on yhä tarpeita ja päämääriä. Ne voivat olla esimerkiksi kilpailijan/vastustajan poistaminen tieltä tai ruoan hankkiminen. Ne voivat myös olla kuvan ottaminen, informaation löytäminen, ajatusten viestittäminen tai vaikka yhteyden saaminen toisiin ihmisiin. Se ei kuitenkaan tee ihmisestä käyttäjää. Välineitä ei käytetä välineiden käyttämisen vuoksi vaan niitä hyödynnetään tarpeiden tyydyttämiseksi ja päämäärän tavoittamiseksi tai tavoittamisen helpottamiseksi.

Ihminen ei halua käyttää kameraa, hän haluaa ottaa kuvia. Ihminen ei halua käyttää puhelinta, hän haluaa olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Ihminen ei halua käyttää PowerPointtia, hän haluaa viestittää ajatuksiaan.

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän termi ’käyttäjä’ mielestäni viestii ihmisestä alisteisena teknologialle – että koska esimerkiksi on olemassa kamera, on kameralla oltava käyttäjä (hyvin mainos-/markkinointimainen ajattelutapa se, että jollekin kehitetään tarve). Näin ei kuitenkaan ole koska kamera ei ole syntynyt siitä, että sillä pitää olla käyttäjä vaan siitä, että ihmisellä on tarve ja kamera on väline joka mahdollistaa päämäärän saavuttamisen.

Eikä sen tarvitse olla kamera, se on tässä vain yksi esimerkki. Se voi yhtä hyvin olla saha, juna tai verkkopalvelu.

Koska teknologia ei ole syntynyt siksi, että sillä pitää olla käyttäjiä, ei sitä pidä mielestäni sillä ajatuksella myöskään kehittää, eikä sen kehittämisestä kommunikoida asettamalla ihmisen toiminta teknologian määrittelemäksi.

Satuin Digicamera.netin kautta (jota en seuraisi, jos en olisi sille tehnyt syötettä) huomaamaan linkin Digital Photography Schoolin juttuun jossa ihmeteltiin miksi valokuvissa lumi on sinistä (Why Is The Snow In My Pictures So Blue?). Jutussa selityksenä annetaan se, että kamera ei ymmärrä miltä varjossa oleva lumi näyttää.

Blue snow happens when a camera fails to recognize what snow looks like in the shade. Again, different cameras will handle things differently and maybe your camera is spot on, all the time. But maybe you get blue snow.

No höpöhöpö!

Jos kuvassasi, jonka olet ottanut kauniina talvipäivänä ulkona, varjossa oleva lumi näyttää siniseltä, ei kamerassasi ole mitään vikaa – päinvastoin, kamera rekisteröi asiat kuten ne oikeasti ovat, kun taas oma näköelimesi, eli aivot, korjaa huomaamattasi varjon värin vastaamaan mielikuvaasi siitä, että lumi aina on valkoista (paitsi tietenkin keltainen lumi, jota ei pidä syödä).

Kameran, jonka oletan tässä tapauksessa olevan digitaalisen, toiminnan korrektiuden voi tarkistaa valottamalla vertailuksi talvikuvia väridialle analogisella kameralla jossa ei ole muuta elektroniikkaa kuin valotusmittari: Ja kas, varjossa oleva lumi on sinistä myös analogisissa kuvissa.

Kyse on siitä, että varjossa (auringon valon varjossa) oleva lumi on oikeasti sinistä. Miksi? Siksi, että siihen kohtaan johon ei auringon valo lankea, lankeaa joku muu valo, tässä tapauksessa on sininsenä hohtavan taivaan valo.

Varjojen värin voi tarkistaa esimerkiksi lainaamalla paikallisen kaupunginteatterin esiintymislavaa ja valoteknikkoa hetkeksi.

Lavan lattialle levitetään valkoinen lakana jonka jälkeen lava valaistaan yläpuolelta sinisellä valolla ja salin takaa lakanaan suunnatulla kirkkaalla valkoisella valolla. Siihen kohtaan johon valkoinen valo osuu, sinisen sävy vaalenee, ehkä jopa katoaa jos valkoinen on tarpeeksi kirkas: Lakana näyttää valkoiselta. Kun kävelet lakanan ja valkoisen valonlähteen väliin, langettaen lakanaan varjon, ei varjo ole musta, tai edes harmaa: Se on sininen, koska siinä ei näy valkoista valoa vaan lavan yläpuolelta tuleva sininen valo. Jos siitä ottaa kuvan, varjo näyttää siniseltä.

Sinisen taivaan alla varjossa olevat pinnat sävyttyvät sinisiksi riippumatta minkä värisiä pinnat ovat. Valkoisella sinisyys näkyy selkeästi, muun värisillä pinnoilla ei ehkä niinkään, mutta siniseksi ne varjot sävyttyvät kuitenkin.

Digital Photography Schoolin jutussa käydään läpi miten kuvan voi korjata niin, että se näyttää samalta kuin miten aivomme tulkitsevat näkemämme, eli näytetään miten kuvan, joka vastaa todellisuutta, voi muokata epätodelliseksi niin, että se vastaa aivoijemme luomaa väärää kuvaa. Sellainen on mielestäni aika kreisiä. Olisi paljon järkevämpää opettaa ihmisiä käyttämään aivojaan ja näkemään miten asiat ovat – miltä maailma oikeasti näyttää.

Kuvassa pari koivua ja valokuvaaja itse estävät fyysisillä olemuksillaan auringon valon pääsyn lumen pinnalle näin luoden kohtia, joita varjoiksi kutsutaan ja joissa selkeästi heijastuu, valovoimaltaan aurinkoa heikompi taivaan sininen sävy.

84117 askelta
2080 grammaa pyykkiä
1000+ lukematonta juttua Google Readerissa
477 kuvaa kameralla (ennen karsimista)
34 kuvaa kännykällä
5 aikuista ja 1 sylilapsi
3 hotelliaamiaista (sis. pekoni)
2 meriaamiaista (sis. pekoni)
1 pari uusia sandaaleja
0 kolikkoa ulkomaan valuuttaa

Eli terveisiä Sweedenistä. Tarkemmin sanoen kuningaskunnan pääkaupungista. Tukkiholma näyttäytyi oikein aurinkoisena ja mukavana kaupunkina. Kunhan ehdin, kirjoittelen hiukan kokemuksista ja laitan kuviakin näytille.

Tänään kävin hakemassa kameran huollosta. Ilmoittivat jo perjantaina tekstiviestillä että saa hakea, en ehtinyt silloin.

(Tekstiviestillä ilmoittivat optikoltakin että prillit valmiina. Se on mielestäni hyvää palvelua. Tykkään hyvästä palvelusta.)

Ei mennyt kahta viikkoa, vain yksi. Meni takuuseen. Objektiivi uusittu ja säädetty, kertoo huoltolähete. Roska on poissa. Hyvä niin.

Ehdin jo tottua kamerattomuuteen. Se tuntui aluksi vaikealta (näin kaikkialla paljon kuvattavaa), myöhemmin jopa tavallaan vapauttavalta. Pienellä näpsykameralla tulee helposti otettua liikaa kuvia. Kesän reissultakin on vielä vaikka kuinka paljon kuvaa käsittelemättä. Olen jokusen heittänyt Flickriin – murto-osan. Vielä pitäisi muillekin jotain tehdä. Tarvitsen kameran jolla otan vähemmän kuvia.

Näpsin matkalla kamerahuoltoon yhden kännykkäkuvan. Illalla sitten jo Ixuksellakin yhden suttuisen.

Sain haasteen. Seitsemän asiaa itsestäni. Minä, mikä ihana syy kirjoittaa. Aikaisemman päätökseni mukaan en haasta muita, mutta kaikki jotka tuntevat tarvetta kirjoittaa itsestään seitsemän asiaa saavat toki niin tehdä.

1. En ole koskaan käynyt, tai tuntenut suurta kiinnostusta käydä katsomassa Second Lifeä, mutta Samin kuvaus lisäsi kiinnostustani hieman: ”Käytiin juuri äsken Second Lifessä. Ruotsin suurlähetystössä oli kaksi henkilöä, suurlähettiläällä oli kädessä konekivääri ja aulan katossa lenteli alaston mustaihoinen. About kaikki muut paikalla olleet pelasivat Easy money -hedelmäpeliä. Vaikuttavaa.”
2. Olen viimeaikoina tuntenut suurta himoa cashew-pähkinöihin, mutta himo on laantumassa.
3. Marginaalissa olleen muumitestin mukaan olen entien Niisku (kolmantena oli Muumipappa, toista en muista).
4. Osaan ’pomputella’ rintalihaksiani samalla tavalla kuin lihaskimput elokuvissa ja mainoksissa. Kuvasin siitä kännykän kameralla todisteaineistoa, mutta siitä tuli jotenkin niin härskin näköistä videokamaa etten julkaise sitä. Teidän on vaan uskottava sanaani.
5. En osaa nostaa vain yhtä kulmakarvaa kerrallaan, olen kateellinen kaikille jotka osaavat.
6. Olen hirveän huono pitämään yhteyttä kavereihin, sukulaisiin ja kaikkiin niihin joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä.
7. Lopuksi, inspiroituneena ampiaisesta joka juuri lensi ikkunastani sisään: Pyydystin pienenä ampiaisen filmipurkkiin. Jätin purkin yhteen monista laatikostoistani moneksi viikoksi ja kun taas löysin purkin avasin kannen. Haju joka lähti puolittain nesteeksi muuttuneesta ampparista sai minut melkein oksentamaan. Pelästyin ja laiton nopeasti filmipurkin kannen paikoilleen juuri kun äitini astui huoneeseeni. Olin varmaan hirveän syyllisen näköinen ja äitini tivasi mitä pahaa olin tehnyt. En koskaan kehdannut tunnustaa, asia nolotti minua niin hirveästi.

PS. Ankkalapiossa on hieno seiska.

Koska Valokuvatorstai on luvannut pitää tällä viikolla syyslomaa, voi Viikkovitonen huudella täältä nurkan takaa jokusen valokuvaukseen liittyvän kysymyksen.

1. Millä valokuvaat (kameralla tietty, mutta millaisella — onko sinulla useampikin ehkä)?
2. Miksi valokuvaat ja mitä?
3. Pidätkö ottamistasi valokuvista?
4. Käytätkö mitään kuvapalveluja verkossa (esim. tulostusta, säilytystä, jakoa tms.)?
5. Jos saisit valita kaikista maailman valokuvista yhden seinällesi, ihan minkä vaan, minkä ottaisit?

Voit vaikuttaa Viikkovitoseen lähettämällä kysymysvinkkejä tai esimerkiksi julkaistavia kuvia vitosista (150 x 150 px: jpg, gif, png — ei animaatiota) osoitteeseen vitosvinkki (ättä) skrubu. Net. Viikkovitonen myös RSS -syötteenä.

Päivitys: Kävin vastaamassa Vakavia ajatuksia -blogiin.

Elämässä tulee vastaan joskus hetki jolloin on vakavoiduttava ja mietittävä tulevaisuutta. Tarkkaan. On harkittava, vertailtava ja tutkittava kaikkia mahdollisuuksia.

Itselläni tämä hetki ei kuitenkaan ole tullut yllätyksenä. Merkit ovat olleet selvät jo pitkän aikaa. Aika ei anna odottaa itseään. Ehkä se on vanhenemista, ehkä se vaan on sitä ettei mikään ole ikuista. Ainahan sitä toivoisi kaiken pysyvän ennallaan, mutta todellisuus on armoton.

On aika päivittää kamera. Kyse ei ole siitä ettenkä pitäisi vanhasta Canon G3:stani. Ei todellakaan. Pidän kääntyvästä näytöstä joka mahdollistaa erikoiset kuvakulmat. Siinä on hyvät säätömahdollisuudet. Se on ollut minulle hyvä kamera. Paitsi että se alkaa olla kulunut. Kuvat eivät enää ole yhtä kirkkaita ja tarkennus hidastelee.

Ja sittenpä siinä on se että kuvatiedostot ovat auttamatta liian pieniä. Kamerani on jäänyt pieneksi. Se mitä pelkäsin on tapahtunut. Mitä jos otan joskus tällä näppäilykameralla niin hyviä kuvia että haluaisin tehdä niistä isoja tulosteita, mitä sitten? Niin… mitä sitten. Ei mitään tietenkään. Kun kuvakoko on pieni, on kuvakoko pieni. Turha rypistellä kun kakka on jo housussa.

Päivitys neljästä megapikselistä on edessä. Kuusi ei riitä. Kahdeksan ehkä, mutta oikeasti katseeni on kymmenessä. Se olisi tarpeeksi iso hyppäys. Ja lienee aika dumpata kompaktikamera ja vaihtaa järkkäriin, vaikka Canoniltahan on tulossa 10 megapikselin G7 kompakti.

Markkinoillahan on mistä valita. Yksi vaihtoehdoista olisi Canonin EOS 400D. Mitä olen digikameroita vuosien mittaan nähnyt on Canonin kuvanlaatu ollut hyvä. Ja olen tottunut Canoniin. Siihen saa hyvin objektiiveja. Tosin en ole varma tykkäänkö miltä kamera tuntuu kädessä? Ainakin 350D tuntuu perin kevyeltä ja pieneltä. Pistemittauskin puuttuu.

Analogiaikaan olin Nikonmies (ah, vanha kunnon F3 HP, siinäpä vasta kamera kerrassaan — toimii kuin junan vessa). Siksipä olen myös katsellut Nikonin tulevaa D80 mallia. Se vaikuttaa hyvältä. Siitä tosin puuttuu pölynpoistovibraattori joka on yksi 400D:n mielenkiintoisista ominaisuuksista. Toisaalta Nikon käynnistyy nopeammin ja siinä on parempi etsin, ainakin näin olen ymmärtänyt.

Kuvanlaadussa ei mielestäni ole isoja eroja Nikonin ja Canonin välillä, dpreview.comin mukaan. Nikonissa ehkä hiukan pehmeämpi kuva, mutta yksityiskohtien erottelu on molemmissa hyvä. Canonissa kai kameran oma softa tarkentaa hiukan voimakkaammin.

Niin Nikoniin kuin Canoniin saa ihan hyvin objektiiveja. Kummatkaan eivät leveile halvoilla hinnoilla, mutta hyvästähän joutuu tunnetusti maksamaan. Toisaalta, en minä analogiseen F3:seenkaan montaa objektiivia tarvinnut. Laajakulma, normaali ja tele. Niillä pärjää mainiosti. Täytyy kuitenkin mainita että innostavin objektiivi jota olen koskaan käyttänyt on Canonin 70-200 vaihtuvapolttovälinen kuvanvakauttimella. Se oli huisi kokemus. Lähes uskonnollinen.

Sitten on tietenkin muitakin valmistajia. Olympuksen uudessa E-400 kamerassa on myös pölynpoistovibra, mutta kuvanlaadusta tai objektiiveista en tiedä mitään. Sonyn Alpha A100 ei taas houkuttele, vaikka siinä onkin sisäänrakennettu tärinänpoistin (Canonilla ja Nikonilla tärinät poistetaan objektiivissa). Entä Fujifilm FinePix S5 pro Nikonin rungossa? Muitakin on.

No, tänään alkoi Photokina. Pitänee lueskella raportteja sieltä. Joko se helpottaa tai sitten vaikeuttaa valintaa.

Vai olisiko sinulla, hyvä skrubun lukija, jotain vinkkejä? Oletko tyytyväinen tai tyytymätön Nikoniin tai Canoniin? Kuvaatko Sonyllä, Olympuksella tai jollain muulla digijärkkärillä? Kerro toki.

Mikä tuo tuommoinen epä-valokuva on? Ei kai kuvasta tule valokuvaa vain siksi että sen ottaminen/tekeminen seuraa jotain sääntöjä?

Itse olen aina kuvitellut että valokuva on nimenomaan valon avulla tehty kuva. Mielestäni ei ole väliä onko kuva kameralla otettu tai pimiössä valmistettu, käyttäen hyväksi valolle herkistettyjä kemikaaleja, digitekniikkaa tai vaikkapa fotosynteesiä.

Sittenhän sisällön suhteen on, kuten muissakin taiteenlajeissa, kaikenlaisia sääntöjä. Ja mitä minä nyt ymmärsin tuosta non-photography.comista niin siinä on kyse juuri siitä että romutetaan säännöt, tehdään niin kuin huvittaa. Tunne on tekniikkaa tärkeämpää. Sisältö ennen sääntöjä. Saitilla esitetyt kuvat ovat juuri semmoisia, ja ne ovat mielestäni kivoja.

Ehkä ymmärtäisin paremmin jos se olisi no-rules photography, tai ehkä jopa don’t-take-it-too-seriously photography.