skrubu

Ylläpitääkseni äkäisen internet-sedän mainettani, on minun kontrastin vuoksi joskus annettava hiukan positiivistakin palautetta. Tässä pari tapahtumaa lähimenneisyydestä.

Putiikki

Onnistuin kantamaan Alepasta kotiin asti pussillisen salaattia jonka viimeisen käyttöpäivän huomasin, kun piti kokkailemaan ruveta, olleen jo edellisenä päivänä. Tuote näytti olevan kunnossa mutta ihan periaatteellisista syistä ajattelin palautta pussin putiikkiin.

Vaan eipä ollut minulla kuittia. Ja väsytti ja vaikka mitä. Samana päivänä en sitten saanut itseäni Alepaan takaisin – vasta seuraavana.

Ojensin hyllyjä järjestelleelle myyjälle eilen ostamani ja toissapäivänä vanhaksi menneen salaatin. Kerroin ettei minulla ollut kuittia ja odotin sopivaa kommenttia johon voisin sitten heitellä sarkastisia piikkejä. Vaan loihe myyjä minua ymmärtäen ja kuitin puutteesta välittämättä lausumaan, että tainnut käydä päivämäärien tarkastajalle vanhanaikasesti ja kas tässä sinulle uusi samanlainen. Otti vielä ja kaivoi esiin sellaisen jonka viimeinen käyttöpäivä on mahdollisimman pitkällä tulevaisuudessa. Pysyy pidempään tuoreena, hymyili.

Hymyilin sitten minäkin. Kisahallin Alepa, kiitos.

Paakari

Olin sattumoisin eräänä aamuna tavallista aikaisemmin liikenteessä ja kotiinpäin tullessani, ennen kuin päivä edes oli ehtinyt vaaleta kunnolla, muistin, ettei minulla ole leipää kotona. Koska satuin olemaan Töölöntorin lähettyvillä, päätin käydä tarkistamassa viikkoa aikaisemmin noteeraamani Crustum-leipomon myymälän Topeliuksenkadun alkupäässä.

Astuessani vasta noin kuukauden vanhaan myymälään, huomasin siellä kunnon kahvilaitteen ja päätin ravita kehoa ja mieltäni cappuccinolla sekä unikonsiemenkinkkusämpylällä joka näytti huokuvan herkullisuutta.

Siinä istuessani myymälän ainoan istuttavan pöydän ääressä aamiaista nauttiessani myyjä kyseli oliko kahvi hyvää – oli nimittäin vasta äskettäin saanut laitteen eikä ollut siihen ehtinyt tutustua kunnolla, vaikka olikin aikaisemmin vastaavia käyttänyt. Vastasin kahvin maistuvan. Sämpyläkin maistui, tuoretta oli.

Höpöteltiin siinä sitten niitä näitä mm. kahvilakulttuurista, Jöröjukasta, Maxista ja Moritzista sekä silkkilakanoista. Lähtiessäni ostin mukaan kotiin lämpimän täysjyväleivän.

Kokemus oli mitä mukavin. Kiitos Topeliuksenkadun Crustumille oikein mukavasta aamuhetkestä.

Olen kassalla, maksan ostoksiani. Kanta-asiakaskortti on nuhjuinen ja kulunut, magneettiraitakin repsottaa reunoista. Ai niin joo, ajattelen, tämäkin kulunut muovinpalanen pitäisi saada vaihdettua, mutta eihän tämä kortti ole mielessäni kuin näin kassalla, maksaessani.

Mitä tapahtuu kun heikossa hapessa olevaa korttia käyttää? Kassa yrittää ja yrittää höylätä muovinpalasta onnistumatta, vilkaisee minua syyttävin katsein samalla huokaisten, näpyttelee jo osittain näkymättömiin kuluneet numerot käsin kassajärjestelmään ja näkee tehtäväkseen hieman moittia minua koska olen kehdannut päästää korttini huonoon kuntoon.

Oikeasti: Ei näin. Ei todellakaan näin.

Valitettavasti kuitenkin juuri näin homma tuntuu toimivan.

Jos kanta-asiakasjärjestelmä toimisi kunnolla, voisi kassahenkilö, huomatessaan huonossa kunnossa olevan kortin, tilata siltä seisomalta asiakkaalle uuden kortin (parilla napin painalluksella kassalaitteessa, esimerkiksi?) ja ilmoittaa asiakkaalle, että uusi kortti tulee pian postissa kotiin. Tämä ei vaan olisi palvelua josta asiakas tulisi hyvälle mielelle vaan myös niin kassahenkilöiden työn helpottamista (vähemmän rikkinäisiä kortteja liikenteessä) kuin myös kauppaketjulle mahdollisuus pitää paremmin kiinni asiakkaistaan.

Lähdin matkaan. Olin pakannut mukaan kaiken tarvittavan. Junassa ajattelin kirjoittaa hiukan, tuulettaa ajatuksia, näpytellä tekstiä tiedostoon. Aikaahan on.

Kaivan repusta läppäriäni mutta käsi kahmaisee tyhjää. Mukana on kyllä virtalähde vaan ei läppäriä.

Epic nerd fail, totean itselleni sanomatta ääneen mitään. Ottaa päähän. Ottaa aika pahasti päähän. Sitten tajuan, että minua harmittaa oma mokani (läppärin jääminen kotiin) eikä koneettomuus an sich. Koska en voi asialle mitään, hyväksyn todellisuuden sellaisena kun se on.

Olen siis kännykän, paperin ja kynän armoilla, ilman kaikkia niitä tiedostoja joita en siis ottanutkaan mukaani. Hetken asiaa pohtiessani päädyn hymyilemään (mitä vieressä istuvakin luulisi jos nauraisin). Kyllä tämä näinkin suttaantuu. Tai ehkä jopa: Kävipä hyvin – panee miettimään asioita toisin.

Hesarin mobiilisaitilla (vai tekstiversioko se virallisesti on?) m.hs.fi – jota toisinaan selaan, yllätys yllätys, kännykällä (tavalliset selaimet käännytetään sieltä pois) – on ärsyttävä ominaisuus joskus ohjata sivulle jossa on otsikko, muttei sisältöä.

Tänään törmäsin tähän: Roskaruoka käy kalliiksi. Kotiin tullessani ajattelin hiukan tutkia asiaa.

Näyttäisi siltä, että kyseinen talousosion juttu, jota hs.fi:n omalla haulla ei löydä mutta selaamalla talousosion etusivua kyllä osuu silmään, asuukin oikeasti Taloussanomien verkkosivulla otsikolla Älä syö valtiota kuralle (sivun title-elementissä ”Suolan vähennys säästäisi miljardeja sydäntautien vähentyessä”).

Sitä minä vaan, että on kiva kun konsernin sisällä linkitetään ristiin, siitä hyötyvät kaikki, mutta olisi vielä kivempaa jos linkit oikeasti toimisivat palveluiden eri inkarnaatioissakin (hs.fi:ssä linkki toimii kyllä).

Kun yhden tietyn ongelman yhdestä tietystä ratkaisusta, joka on tarkoitettu vain marginaalisten äärimmäistapausten hoitoon, tulee yleisesti markkinoitava tuote, ei se enää ratkaise ongelmaa vaan joko luo uuden ongelman tai vaikeuttaa alkuperäisen ongelman ratkaisua.

Esimerkkinä ylipaino. Äärimmäisen ylipainoisille VLCD voi olla hengenpelastaja. Äärimmäinen hoitokeino äärimmäisiin tapauksiin. Vähän ylipainoiset eivät tarvitse äärimmäisiä hoitokeinoja, siksipä meillä on vähäkalorisia ruokatuotteita joita markkinoidaan kovasti ja myydään paljon, mutta kuitenkaan erilaiset light- ja laihdutustuotteet eivät vähennä ylipainoa maailmassamme. Ne eivät ole ratkaisu, ne luovat uuden ongelman.

Toinen esimerkki on nikotiinituotteet. Äärimmäisissä tapauksissa nikotiinituotteet saattavat pelastaa henkiä, mutta kun niitä markkinodaan ja myydään kaikille sauhuttelijoille, ei nikotiinituotteet enää poista ongelmaa: ne siirtävät riipuvuuden yhdestä tuotteesta toiseen tuotteeseen. Okei, vähemmän tervaa keuhkoon, mutta tapa ei muutu ja ihmiset ovat yhä vaan koukkussa. Synkästi ajateltuna asian voisi menevän niin, että nikotiinituotteiden markkinointi käyttää hyväkseen tupakkateollisuuden jo tekemää työtä kääriäkseen itselleen voitot (varmaan tietäen, etteivät oikeasti ole ratkaisemassa mitään ongelmaa).

Kun ongelma ei poistu sillä ratkaistulla jota meille markkinoidaan, on ratkaisu tietenkin jossain ihan muualla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ratkaisu ilmastonmuutokseen ei ole päästöjen vähentäminen, sillä päästöjen vähentäminen on ratkaisun lopputulos, ei ratkaisu. Kuitenkin päästöjen vähentäminen tai vähäiset päästöt on markkinointivaltti, esim. autojen markkinoinnissa.

Mutta, tämä juttu on tupakoinnista.

Teoria tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta

Asiaa jonkin aikaa pohdittuani päädyin tässä keväällä kiteyttämään itselleni teorian tupakoinnin lopettamisen vaikeudesta: Tupakoinnin lopettaminen ei ole vaikeata.

Teoriani vaatii tietenkin selityksen, sillä jos lopettaminen olisi helppoa tai edes tuntuisi siltä, saattaisi moni sellainen, joka on miettinyt tupakoinnin lopettamista, lopettaa sauhuttelun jo tänään.

Usko ja pelko

Jos kysyy sellaiselta henkilöltä joka ei koskaan ole polttanut, että onko tupakoinnin lopettaminen vaikeata, osaa tämä henkilö ilman omakohtaista kokemusta kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Samoin osaa myös ala-asteen viidennellä oleva koululainen, joka ei polta, kertoa, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Mistä nämä ekspertit ovat saaneet tietonsa?

Meidät opetetaan ’tietämään’, että tupakoinnin lopettaminen on vaiketa. Vaikeuden kuvitellaan olevan pelote joka pitää meidät poissa tupakasta (älä vaan alota, koska lopettaminen on ihan mahdottoman vaikeata), mutta se ei selvästikään toimi. Sen sijaan pelotteella aiheutetaan painetta niille jotka myöhemmässä vaiheessa haluavat lopettaa tupakoinnin: ”Jos yrittäisi, mutta kaikkihan sen tietää, lapsetkin, että lopettaminen on vaikeata, kyllä se varmaan sitten on vaikeata”. Meidät on opetettu pelkäämään tupakoinnin lopettamisen vaikeutta ja samalla vaikeutettu tupakoinnin lopettaminen.

Tätä samaa pelotetta käytetään hyväksi nikotiinituotteiden markkinoinnissa: Lopettaminen on vaikeata, me teemme sen helpommaksi. Samoin light- ja laihdutustuotteet lupaavat tehdä laihtumisen helpommaksi. Nämä tuotteet eivät ratkaise mitään ongelmaa, sillä ne eivät muuta ihmisten toimintatapoja.

Jos tupakoinnin aloittaminen ei ole erityinen juhlatilaisuus (”Mamma, mamma titta! Isot pojat opettivat minut vetämään röökiä!”, ”Ihanaa lapseni, tätä pitääkin juhlia koko kylän voimin viikon ajan. Olen niin ylpeä sinusta”) ei tupakoinnin lopettamisessa epäonnistuminen ole myöskään asia josta puhutaan samalla tavalla kuin tupakkalakon aloittamisesta tai tupakoinnin lopettamisesta. Periksi antaminen on voi tuntua heikkouden merkiltä. Ainakin se on noloa. Me emme halua noloja tilanteita, jopa niinkin pahasti, että noloihin tilanteisiin joutuminen saattaa tuntua pelottavalta. Nikotiinituotteet luovat turvallisuuden tunnun.

Tapa ja halu

Tupakoinnin lopettamisessa vaikeinta ei ole päästä yli nikotiinin tarpeesta, vaan se, että olemme ehdollistaneet itsemme tupakoimaan. Me teemme itsellemme sen minkä Pavlov teki koirille. Pavlov sai koirat assosioimaan kellon soiton ruokailuun ja näin pelkkä kellonsoitto sai koirat kuolaamaan. Me opimme kuolaamaan tupakan perään, mutta emme kellonsoitosta vaan eri tilanteista ja toistuvista tapahtumista.

Me käytämme tupakkaa itsemme palkitsemiseen (jopas oli urakka, nyt maistuu rööki), lohduttamiseen (nyt hamittaa, pitääpä vetää spaddu), rauhoittamiseen (hermosauhut) ja erilaisten pienten tylsien hetkien – microboredom – täytteeksi (poltan, koska nyt ehdin ja sitten ehkä en ehdi taas pitkään hetkeen tai klassinen ”annan käsilleni jotain tuttua tekemistä”). Tupakka ei eroa tapansa puolesta suklaasta tai jäätelöstä lohduttajana, palkintona, pahana tapana tai pienten tylsien hetkien täyttäjänä.

Pavlov tuli kuuluisaksi siitä, että ehdollisti koirat kuolamaan kellonsoitosta, mutta onko kukaan saavuttanut kuuluisuutta poistamalla koirista Pavlovin aiheuttamaa ehdollistusta? Koirat eivät varmaan älynneet miksi ne kuolasivat kellon soidessa. Ihminenkin harvemmin tajuaa miksi tupakkaa tekee mieli (osaa kyllä sen tavalla taikka toisella itselleen rationalisoida, eli valehdella itselleen), mutta ihmisella pitäisi kuitenkin olla kyky päätellä ja opettaa itsensä pois luomastaan ehdollistuksesta. Entä onko se helppoa? Ei. Siksi meille kaupataankin ’helppoja’ ratkaisuja, joista ei ole hyötyä.

Nikotiinituotteet korvaavat vähitellen tupakan purukumilla, mutta eivät poista assosiaatiota (joka manifestoituu selittämättömänä tarpeena tai haluna, eli ”nikkiksinä”). Samalla tavalla laihdutustuotteet eivät muuta assosiaatiota ruokaan, vaan korvaavat yhden tuotteen toisella poistamatta itse assosiaatiota.

Ihminen on helposti narutettava eläin, siinä missä muutkin eläimet. Jos markkinoinnin voimalla saadaan ihmiset vaihtamaan yksi pahe toiseen, tupakka purukumiin, niin voisikohan samoin mekanismein muuttaa myös ihmisten tapoja kokonaan ja kokonaan poistaa tarve lohduttaa tai palkita itsensä nikotiinituottein? Ai, että sitä on yritetty? Ehkä, mutta siihen käytetään vähemmän rahaa kuin nikotiinituotteiden (niin purkan kuin tupakan) markkinointiin. Kuka hullu nyt oikeasti käyttäisi rahaa siihen, että ohjaisi ihmiset pois riippuvuuksistaan, sellainenhan olisi kaupallinen itsemurha. Bisneksen kannalta parempi ruokkia jo olemassa olevaa ehdollistusta markkinoimalla helppoja ratkaisuja.

Toisto ja taisto

Entä jos meille opetettasiin alusta alkaen, että tupakoinnin lopettaminen on helppoa? Ei maalattaisi uhkakuvia, koska ne eivät vaan toimi, vaan luotaisiin mahdollistavia mielikuvia alusta alkaen: Tupakoinnin lopettaminen on helppoa. Lopetettaisiin itse-ehdollistamisen mystifiointi ja tunnistaa ja rationalisoida luodut tarpeet, jolloin niihin on helpompi käydä käsiksi ja käsitellä – saada aikaan muutos käyttäytymiseen.

Kun jotain asiaa toistetaan tarpeeksi, siitä tulee totuus. Aikanaan ihmiset opetettiin tietämään, että maa on kaikkeuden keskipiste. Sitä toistettiin totuutena. Maa on kaikkeuden keskus, maa on kaikkeuden keskus… tupakoinnin lopettaminen on vaikeata, tupakoinnin lopettaminen on vaikeata. Sitten kun todistettiin, että maa ei olekaan kaikkeuden keskipiste, johti se usean sadan vuoden taistoon. Tietenkin, koska opitun totuuden mureneminen tarkoittaa muutosta valtarakenteisiin. Maan kiertoradan määrittely oli uskonnon ja tieteen välinen taistelu.

Taisto tupakoinnin lopettamisen vaikeuden -uskoa vastaan on terveyden ja kulutuksen välinen joka niittää joko ihmishenkiä tai suuryrityksiä. Maa kiertää aurinkoa. Tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa, tupakoinnin lopettaminen on helppoa…

Tupakoinnin lopettaminen on helppoa.

Loppuun asiaa sivuava kirjasuositus. Chip & Dan Heath: Switch: How to Change Things When Change Is Hard (tässä pari arviota: treehugger ja anecdote).

Kuin luin yhdestä selaimen välilehdestä löytyneen (mistä lie linkki löytynyt) Kalevan jutun Makaroni halvinta pienessä pussissa, muistin miten lähivaltsussani Embo on 16 rullan paketissa kalliimpaa per rulla kuin sama toilettipaperi 8 rullan pakkauksessa. Jostain sitä vaan on jotenkin omaksunut ajattelutavan, että isommat pakkauskoot tarkoittavat halvempaa yksikköhintaa.

Mutta niin se vessapaperin hinta katoaa mielestä kun astelee kaupasta kotiin, vaikka matka ei olisi erityisen pitkä. Yksi pieni arkinen asia joka ei tunnu niin tärkeältä, että se erityisesti jäisi kellumaan muiden pienten arkisten asioiden yläpuolelle. Onneksi se muistuu mieleen kun on kaupassa. Aina ei kuitenkaan muistu mieleen ostaa vessapaperia, vaikka pitäisi. Sellainen kyllä jää mieleen.

Oli joskus aika, kun tuli seurattua oman saitin analytiikkaa silmä kovana koko ajan. Nykyään kun analytiikan luvut eivät tunnu hirveästi muuttuvan, eikä blogikaan päivity yhtä tiheään kuin silloin joskus, on motivaatio ehkä hiukan heikko päivittäiseen tai edes viikoittaiseen mittareiden tarkastukseen. Kiva tietenkin silloin tällöin katsella miten jutut vetävät paikalle porukkaa.

Ykkösenä on monen vuoden ajan ollut tekemäni testin tulos, se tuntuu kiinnostavan yllättävän monia. Tämän syksyn aikana tuo juttu on kuitenkin jäänyt esimerkiksi poikamieskalenterin (joko olet hankkinut sen?) ja kiintolevyongelmien jalkoihin.

Eilen kun Oindex ilmoitti, että viikon 49 tiedot ovat nähtävillä, kävin siellä tapani mukaan katsomassa missä Skrubu luuraa. Yllätyksekseni blogini luurasi 325 % nousulla sijalla 190! Mitä oli tapahtunut?

Olin kyllä viime viikolla huomannut Google-ruutukaappaukseni kirvoittaneen jokusen uuden kommentin ja spämmi-trackbackin, mutta en ollut ajatellut asiaa sen enempää. Nyt huomasin, että tähän yhteen juttuun oli iso ryysis 3.12. Viittavina sivustoina löytyy esimerkiksi Googlen virallinen blogi vaikka en millään löydä sieltä linkkiä Skrubuun, outoa. No, kyseessä oli (muualta löytyneiden linkkien mukaan) kuitenkin Googlen uutinen näyttää haun etusivulla aluksi vain logo, hakukenttä ja painikkeet.

Kaikenlaista sitä näköjään… Ehkä pitäisi kirjoitella enemmän englanniksi. Ja ruutukaapata Googlea useammin :)

Kun nyt kävin katselemassa niin voin tähän listata viimeisen kuukauden ajalta suosituimmat hakufraasti jolla tänne on löydetty (näistä käy ilmi, miksi testitulos yli neljän vuoden takaa on niin suosittu).

1. wd drive manager
2. herätysvalo
3. the wettest place on earth
4. what is the wettest place on earth
5. blog
6. http://skrubu.net/2009/10/07/the-day-google-was-blank/
7. vaikeita kysymyksiä
8. where is the wettest place on earth
9. oma kirja
10. skrubu

Joskus aikanaan hakufraasilistassa oli hillittömän hauskoja ja outoja juttuja. Nykyään samainen lista tuntuu olevan täynnä ihan järkeenkäypää tavaraa, ainakin suurimmalta osaltaan. Oudoin tänne viimeisen kuukauden aikana liikennettä ohjannut haku lienee google tvtropes opposite sex clone. Kävi kerran, katsoi viisi sivua 3 minuutin ja 50 sekunnin ajan.

Samalla tuli muuten tarkistettua kuvablogista, että tämä on kerännyt viimeisen kuukauden aikana eniten käyntejä ja että yksi kuva on näköjään viety johonkin toiseen kuvablogiin (mutta koska sieltä on linkki takaisin kotiin, eikä kuvaa ole hotlinkattu‚ en jaksa välittää).

Ajattelin mainita kolme kuuntelemaani kirjaa tämän vuoden ensimmäiseltä puoliskolta.

Martin Lindstromin Buyology: Truth and Lies About Why We Buy and the New Science of Desire, joka, jos vaan pääsee yli kirjan mainosmaisen ylilyövästä tyylistä, on mielenkiintoinen katsaus siihen miten aivot reagoivat markkinointiin (esimerkiksi tupakkapakettien mustat varoitustekstit, ja joissain maissa myös karmeat kuvat, itseasiassa toimivat tupakointiin yllyttävinä signaaleina eivätkä siten toimi viestiensä mukaisesti). Suosittelen kirjaa kaikille jotka joskus ovat ostaneet jotain, tai jotka tulevat ostamaan jotain.

Bill Tancerin Click: What Millions of People Are Doing Online and Why it Matters, vaikka onkin oikeastaan HitWisen mainos kirjamuodossa ja perin amerikkalaisesta näkökulmasta kirjoitettu, on ihan mielenkiintoinen katsaus siihen miten paljon meistä ihmisistä voi päätellä sen perusteella miten netissä toimitaan. Suosittelen kirjaa kaikille jotka karttavat Googlea foliohattu päässä – meidän liikkeitämme verkossa seuraavat monet muutkin tahot kuin vain Google.

Jonah Lehrerin How We Decide herätti ajatuksia. Osaksi siksi, että se on tavallaan sukua niin Dan Arielyn Predictably Irrationalille kuin Malcolm Gladwellin Blinkille, mutta myös siksi, että Lehrerin kirjasta löytyi juttu joka, ainakin minulle, selitti osan niistä kokemuksista joita minulla on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana verkkopalvelujen suunnittelussa.

Virginian yliopistossa tehtiin koe. Kahdelle ryhmälle naisia näytettiin viisi julistetta: Monet’n maisema, van Goghin purppuranvärisiä liljoja ja kolme hassua kissakuvaa.

Yhden ryhmän henkilöillä oli tehtävänä arvostella julisteet fiilispohjalta. Toisen ryhmän henkilöiden oli ennen arvostelua perusteltava kirjallisesti joka julisteesta, miksi he pitivät tai olivat pitämättä siitä. Kummankin ryhmän jäsenet ottivat kokeen loputtua suosikkijulisteensa mukaan kotiin.

Kokeen kaksi ryhmää valitsivat hyvin eri tavalla. Niistä jotka valitsivat fiilispohjalta, ajattelematta asiaa sen enempää, 95 % valitsi joko Monet’n tai van Goghin. Ne joiden piti perustella päätöksensä, puolet valitsivat taidejulisteen, puolet hassun kissajulisteen. Miksi? On helppo perustella itselleen, ettei pidä taiteilijan värivalinnoista tai, että joku maiseman yksikohta on aika tylsä ja siksi valita kissakuva.

Pari viikkoa julisteiden valitsemisen jälkeen koehenkilöiltä kysyttiin miten tyytyväisiä he olivat valintoihinsa. Fiilispohjalta julisteensa valinneet olivat selvästi tyytyväisempiä tekemiinsä valintoihin. Kissajulisteen valinneista 75 % olivat tyytymättömiä valintaansa kun taas kukaan ei katunut taidejulisteen valintaa.

Fiilispohjalta tehtiin siis parempia valintoja. Mitä enemmän henkilöt pohtivat minkä julisteen haluavat, sitä enemmän omat ajatukset harhauttivat. Itseanalyysi johti heikentyneeseen itsetietoisuuteen.

Okei, verkkopalvelun suunnittelu ei ole sama kuin julisteen valitseminen ihan huvin vuoksi, mutta Lehrerin kirjan mukaan ihmiset tekevät painotusvirheitä ajattelussaan myös paljon tärkeämmissä päätöksissä.