skrubu

Mull on anoreksia, huikkasi leveästi hymyilevä tyttö jollekin henkilölle ratikassa ja hyppäsi kyydistä, kadoten Kurvin vilinään.
—
Viereisen pöydän nainen nauraa hupaisan kuuloisesti naputellessaan läppäriltä viestejä Facebookkiin. Harvakseltaan ja satunnaisesti nauraa, mutta kovalla äänellä. Säpsähdän joka kerta.
—
Stockan herkussa ihmiset työntävät ostoskorjeja pienissä vaunuissa ja katsovat koriin kerääntyneitä tuotteita kuin uudet äidit lapsiaan.

Mies + pukukoppi = vaateangsti.

Mies huomasi, että ei ole minkään kokoinen. Ei ole lyhyempi, pidempi, leveämpi tai kapeampi. Ei ole myöskään niin oudon muotoinen, että sopisi kiertävän sirkuksen tai muun kummajaisporukan esiintyjäksi esillepantavaksi. Mies huomasi tämän monta kertaa, uudestaan ja uudestaan sovittaessaan vaatekappaleita jotka kuvitteli itselleen sopivaksi, mutta jotka olivatkin tehty sellaisille jotka ovat jotain kokoa, oikeaa kokoa ehkä, tai oudon muotoisia. Jos mies kuitenkin on jotain kokoa, ei hän ole kooltaan halpa, kuten ovat niin monet muut jotka ovat melkein saman kokoisia, muttei kuitenkaan ihan. Tällainen harmittaa miestä.

And I suppose that is the mark of any great photography – it escapes the photography ghetto and becomes relevant to the wider world.
–
Colin Pantall: The New Ruins of Great Britain, John Davies, Jem Southam and Bristol’s collapsing luxury flats

(via Conscientious)

I disagree.

I think it is a fallacy to think of great photography as the one that escapes the ”photography ghetto” or that there even is a ghetto. It’s a fallacy created by scarcity of information.

Yes, there is photography that exceptionally many people find appealing, even to the degree that some photographs or photographers become accepted over cultural, religious or geographical boundaries. But then there’s also a lot of photography that many find appealing but that doesn’t break through on a global level, maybe not even on a national or local level either.

But fame and/or money does not great photography make. Nor does absence of fame or money turn photography into garbage. That model of thinking is based on either fame or business goals being the key issue in photography.

Fame is the fairy tale everyone wants live. It’s what we’ve been conditioned to by the professionally controlled medias. It’s the winning of the game, being the the king of the hill, having others looking up to you. It’s the way out of the gutter to glory and money. For a minimally few. The stars, the elite. The ones we celebrate and want to be like.

The thing is that to become famous you need to be on the radar and be liked by the right people, at the right time. For van Gogh (not a photographer, but a good example) this happened after he was dead. Now his works sell for huge sums, but when he was alive… well, the story wasn’t that great, was it. But did he paint bad images or did he paint great images? What happened after he died? Did his paintings suddenly get better? Or, did they suddenly become good for making money with?

I feel that the ”photography ghetto” thinking is a world view based on the fact that one only sees an insignificant fraction of photographs published and bases one’s world view on that. And as a world view that is as unevolved and ignorant as thinking that the world is flat, or that bird masks protects against the plague.

For every famous photographer there’s certainly a couple or perhaps even thousands that are either as good or maybe better than the famous one, it’s just that they haven’t been noticed because they lack the right contacts, do not fit the current trends, live in the wrong part of the world, are still alive or do not have the same economical resources. Does that make their images less great? Does it really? I don’t think so.

I believe the internet does just not have the possibility to broaden the way we understand photography and what makes great photography but is the key to it. It’ll take time, and it will be antagonized by the ones that uphold the current system, and that’s natural, since we are human after all, but there will be a change.

Tämä pisti silmään.

Palkituista kuvista tarvitaan näyttelyä varten alkuperäiset täysresoluutiokuvat, joiden kuvan pitkän sivun tulee olla vähintään 1700 pikseliä ja enintään 3500 pikseliä/300 dpi.
–
Kameralehti: Ilmailuaiheinen kilpailu

Aluksi tämä, josta olen joskus mesonnut aikaisemminkin: Kuvassa on pikseleitä, ei pisteitä, siksi kuvalla on pikselitiheys, eli ppi (pixels per inch). Tulosteissa ei ole pikseleitä, vaan esim. pisteitä jolloin puhutaan pistetiheydestä, eli dpi (dots per inch) tai rasteri, jolloin puhutaan linjatiheydestä, eli lpi (lines per inch). Ok?

Sitten itse asiaan.

Kun, kuten tässä tapauksessa, puhutaan valokuvista digitaalisessa muodossa ja tulostamisesta, ei kuvan resoluutiolla (eli montako pikseliä menee johonkin pituusmittayksikköön, esim. tuuma) ole mitään – yhtään mitään – merkitystä kun kuvalle määritellään pikselikoko, eli jos kuva on 3500 pikseliä leveä, se on 3500 pikseliä leveä, ihan riippumatta siitä miten tiheästi kuvassa pikseleitä on.

Digitaalisen kuvan pitkän sivun pikselimäärä ei suoraan korreloi minkään tietyn pituusmittayksikön kanssa (koska pikseleiden määrä ei vaikuta niiden kokoon, eikä pikseleiden koko vaikuta niiden määrään), vaan se määritellään pikselitiheydellä. Asian voi hahmottaa itselleen esimerkiksi niin, että ajatelee pikselitiheyden merkitsevän pikselin fyysistä kokoa. Jos kuvan pikselitiheys on 1 ppi on yksi pikseli tuuman kokoinen. Pikselitiheydellä 25,4 ppi tulee yhden pikselin kooksi 1 mm.

Pikseleiden tiheydellä on merkitystä kun kuva tulostetaan. Jos tulostuksessa yhteen tuumaan menee 300 pikseliä (ottamatta tässä kantaa siihen miten tarkka tulostin on kyseessä), tarkoittaa se, että 3500 pikseliä leveästä kuvasta jää paperille 3500/300 = 11,67 tuuman, eli noin 29,64 cm:n levyinen jälki.

(Jos kuvan pikselitiheys on liian vähäinen suhteessa tulostimen tarvitsemaan, saattaa sen huomata esimerkiksi siitä, että tulostetussa kuvassa näkyy yksittäisiä pikseleitä. Jos kuvan pikselitiheys on yli sen mitä tulostin tarvitsee, voi tulosteesta esimerkiksi tulla liian tumma. Se millaisen lopputuloksen epäoptimaalinen pikselitiheys tuottaa riippuu ihan tulostimesta ja käytetyistä ohjelmistoista.)

Entä miksi kilpiluohjeessa sanotaan ”300 dpi” (olettaen, että tarkoittavat kuvan pikselitiheyttä, eli ppi), kun voittajakuvista tehdään 40×60 cm:n tulosteet? Kuvien pitkän sivun pikselithän levittyy 60 cm:n, eli 23.62 tuuman, matkalle, jolloin kuvan pikselitheyden pitäisi olla jossain 1700/23.62 ja 3500/23.62 välissä, eli pyöreästi 72-150 ppi.

Mutta kuten jo kirjoitin, ei pikselitiheydellä tässä tapauksessa ole mitään väliä, koska kuvan pitkälle sivulle on määritelty pikselikoko. Jos sen sijaan olisivat kirjoittaneet, että kuvan pitkän sivun tulee olla 60 cm vähintään 72 ppi ja enintään 150 ppi resoluutiolla, olisi pikselitiheyden ilmoittamisella oikeasti jokin merkitys.

En erityisemmin kiinnitä huomiota muotijuttuihin, mutta olen jostain syystä pannut merkille nykynuorten pipomuodin. Se on jotenkin sympaattinen. En oikein ymmärtänyt miksi, kunnes jossain Rock-Suomen osassa näytettiin talvista 70-lukua ja siellä vilahteli samanlaisia pipoja: Nostalgiaahan se – meilläkin oli tuollaiset pipot päässä joskus.

Paljonkohan maailmassa on muovisia pesuainepalloja? Tulevatkohan ne kaikki samasta tehtaasta? Montakohan minullakin on ollut? Onkohan pesuainepallon keksijä tyytyväinen?

Mukavaa on se, kun koirain ulkoiluttajat keräävät ystävänsä ruoansulatusjärjestelmän loppupäästä kehon ulkopuolelle työntyvät jätökset sopivasti kakanmentäviin pussukoihin. Että muut voi kävellä katuja pitkin ilman pelkoa kenkäin pohjiin tarttuvista epämiellyttävistä ylläreistä. Miksi saavat kuitenkin hevoisten ratsastajat jättää ratsujensa kakat pitkit katuja? Nehän ovat suurempia eläimiä kuin koirat (hevoiset siis) ja kakkaakin määrällisesti enemmän: Kasana korkeammin, läjänä leveämmin. Kyllä pitäsi olla isot kakkasäkit ja kunnon lapio (harjakin?) kaikilla hevoiskuskeilla mukana kaupungilla kun trotuaareja pitkin klopottelevat, kun nykyään enää ei lannoitteeksi kukaan kerää jätöksiä.

(Kesällä junassa vanhemmat opettivat nuorta tytärtään: se ei ole hevoinen, vaan hevonen. Hevoinen, sanoi tyttö. Ikkunasta näkyi Seinäjoki.)

Pyörättömät skeittilaudat. Ensin en tajunnut miksi niitä kanniskelevat kaupungilla, sitten päättelin, että käyttävät niitä lumilautoina. Perin näppärää.

Please, do not invent new ”innovative” interfaces for showing your portfolios on the net. Interfaces are delicate things of interaction and designing them isn’t something anybody can do. You’re photographers, not interface designers.

A poor interface makes viewers concentrate on the interface – mouse, trackpad, pointer, scroll bar, button, link, whatnot – and not on your wonderful pictures. You wouldn’t do a exhibition in the physical world where moving around would laborious and piss people off, chase them out of your show and make them remember your poor design instead of the the few small images you offer them, would you? (Some of you would, of course, since that might be a statement but then it wouldn’t really be about photography anymore, would it?)

Anything that breaks your viewers concentration is bad. Very few of you have so interesting images, that the viewer, a potential buyer perhaps, feels it worthy to struggle through a torturing maze of knobs and levers to see them all. Viewers want to enjoy your photos – give them that pleasure, make it easy to access you imagery.

And all that Flash… Flash is dangerous because it feeds the irrational need of designing quirky interfaces your viewers couldn’t care less about. You have to remember, that the interface is not for you but for everybody else, and they all think differently than you.

Or maybe you think your pictures are safe from copying if you use Flash. That is, whatever anybody says, complete and utter bullshit. If you don’t want anybody to see your pictures do not publish any. If you put your photos on the web and they gain popularity people will copy them, that’s a fact – use it to your advantage and stop whining.

You want to show work, but you really don’t need fancy scrollbars or bouncing buttons to do that. Your viewers don’t need fancy scrollbars or bouncing buttons, they want to submerge themselves in your imagery. Make people notice what you excel in, not what you suck at.

Trust me on this one: It’s ok to have a simple interface without any bells and whistles. It’s your work you’re presenting, not the shoebox you keep it in.

Thank you.

This text got its spark from the highly enjoyable talk by Ben Cameron at TEDxYYC. Or to be more exact, a thought popped into my head when Mr. Cameron says ”amateur artists doing work at a professional level” (at 6:58 – 7:01) and I just needed write this down.

My thought was: I do not think that amateur artists do work at a professional level. They have never done so and will never do so. Sure the tools have gotten better and, as Mr. Cameron points out, the distribution channels are just amazing these days, thanks to the internet.

And it’s not that the amateurs have suddenly multiplied in vast numbers. It’s just that we haven’t had a possibility, or have chosen not to see them in this light before.

Let me explain

Our viewpoint has had an effect on how we think about amateurs and professionals. Think of amateurs as a sea, and professionalism as a beach house.

From the beach house of professionalism you don’t see the sea of amateurs in its vastness. You see a part of the surface, and maybe what the waves have thrown on the shore, but you don’t have a clue of the depth of the sea, or what creatures or riches the sea holds in it. And quite frankly, the beach house has been so comfy that very few have even had any interest in the sea.

The internet brings to us stuff from the depths of the sea and presents us with all kinds of new life forms. Life at the beach house isn’t anymore what it used to be.

What we have seen (from our beach house so to say) and what has been chosen to been shown to us by the professionals who control the channels (i.e. papers, tv, radio, etc) are the amateurs from the relative point of professionals.

It’s like looking at the sky and saying that the sun sets or rises, which is what it looks like when you look at it from a point relative to the rotating piece of rock in space we stand on. But looking at it from another point you see that the sun doesn’t really move like that, but the rock sure rotates, and look; there’s even more stuff going on, stuff that wasn’t visible when looking at space from the rock.

I wonder what world would be like if the view that everything rotates around the earth would have prevailed? But it didn’t, it couldn’t have since there was no ground for it. In the same way the narrow way of looking at amateurs cannot prevail, there’s no ground for it either.

Professionals are still professionals, though

The amateurs have always worked (some with a burning passion) with the tools and resources that are readily available. Today the tools readily available are to a big part the same for amateurs as they are for professionals. Amateurs have always copied professionals, kept up with Joneses one could say (because that’s a part of fandom and learning), some so much so, that they’ve themselves have become professionals. And there are also many amateurs that are as good, or possibly even better, than professionals, but who by either own choice or other circumstance stay outside the professional realm.

It’s just that professionals haven’t evolved at the same rate as the amateurs. The professional realm is to a huge part a very slowly rotating world with enormous expectations of ones creative output by employers, customers or investors – can’t piss them off or you’re on the street. You need to be careful and that doesn’t equal with speed or agility. The amateur is more flexible, free from the financial press and already on the street level.

The gap between the professional and the amateur has almost disappeared as the tools have become available to practically everybody and the distribution of both professional and amateur content has exploded. This means that amateurs have more material to study, copy and train themselves on.

People copy and remix, and they always have. In times when you didn’t see so much of what others did (professionals or amateurs), you didn’t have so much to copy from (less influences and less knowledge of what is going on in the world) and you sure didn’t have a channel to show a big audience how good you (or the others for that matter) had become. Today it’s common to see skilled people, old and young, copy what the professionals do. Just look up any preschooler displaying amazing drumming skills on the YouTube, as an example.

Then again the multitude of content available should work also the other way, giving professionals a great possibility to observe the ever shrinking gap between the pro and amateur. But unfortunately a big chunk of the professional realm is often more concerned about protecting, prohibiting and preserving, than evolving.

While it may be so, that an ever increasing number of amateurs now reach a level which resembles the professional, there will still always be a difference between the two. A professional in my mind is the same person as the artist in Seth Godin’s excellent book Linchpin. It’s not enough to be good, you got to deliver. This is why I think an amateur never works on the level of a professional.

But it ain’t easy

Now, if today’s professionals want to keep working in the professional realm, they sure have to do something about it. A master’s degree and a place to work doesn’t really cut it anymore. You need to be several steps ahead, do what others don’t and show it. Back in the age before internet this was easier, as amateurs didn’t have so much visibility. But today professionals aren’t the only ones distributing their content directly in front of those who sit on the money (or, as it is today, the ever shrinking budgets).

An amateur can of course become a professional by being better than other amateurs or, even better, by outshining the current professionals, thus at the same time raising the bar. That’s evolution, and that has been going on long before the internet, but at a much slower speed. I guess that if the past could be viewed as a time-lapse movie (say one year compressed into one minute or so) we would see the similarities clearly.

Becoming professional is a struggle. It wasn’t easy before, but it sure hasn’t become any easier now as we have internet. The competition gets tougher year for year, day for day… probably in these days even minute for minute.

Niin eivät sitten kestäneet matkaamista. Uimalasit. Hajosivat. Nenäkappale brakasi. Huonosti pakattu varmaankin. Oma vika.

Etsin varaosia. Ei löytynyt verkosta, ei kaupoista. Harmi. Merkki nykyään lähes tuntematon. Koskakohan hankin? En muista. En muista edes mistä. Uudet siis hankittava.

Kävelin keskustan urheiluliikkeet läpi. Ei ole uimalaseja voimakkuuksilla tarjolla. Ehkä vain hyvänäköiset uivat talvisin, mietin. Paitsi että Stockmannin urheiluosastolla oli. Halvat, vain 17,90. Speedot. Mutta ei oikeilla vahvuuksilla, liian heikot olivat. Kysyin, josko voisi saada enemmällä miinuksella. Myyjä valitteli miten vaikeata tilaaminen on ja että se on kallista. Ei selvästikään halunnut myydä. Poistuin.

Yhdessä optikkoliikkeessä olisi ollut. Moninkertainen hinta verrattuna Stockmannin Speedoihin. En ostanut. Pari muuta optikkoliikkettä: tilaamalla saa. Kalliita nekin.

En ollut tyytyväinen tarjontaan. Siis nettiin valitsemaan. Ei löydy erityisen helposti sieltäkään, voimakkuuksilla. Opin, että ovat optisia uimalaseja. Optiset lasit?

Eksyin vanhan tutun sivulle: Kaiken aikaisemmin kokemani lisäksi, huomasin, että 1 vuorokauden toimitusaikaan pitääkin lisätä 2 – 3 päivää kun toimittavat .fi-osoitteesta Suomeen. Pois. Nopeasti.

Pari muutakin kotimaista verkkokauppaa löytyi. Yhdessä samat Speedot kuin Stockmannilla maksoivat n. 2,75 kertaa enemmän. Kallista. Toinen oli sata metriä leveä eikä mahtunut selaimen ruudulle ilman hulvatonta määrää sivuttaisvieritystä. Ei hyvä. Pois.

Speedolla oli verkkokauppa. Katselin sitäkin. Olisi ollut saman hintainen kuin Stockmannin tilauslasit, jos Stockmann olisi halunnut myydä, mutta en sitten niitä. Olivat liian tummat.

Ruotsista tilasin. Vähän halvempaa kuin optikkoliikkeestä. Ei niin halpaa kuin mitä Stockmann ei halunnut myydä. Sain sellaiset kun halusin. Kirkkaat linssit.

Päivitys 21.1.2009: Tänään postimies toi uudet uimalasit.