skrubu

Al-Qaidan propagandaan perustuva strategia makaa nyt aika heikolla pohjalla, kuvailee terrorismin asiantuntija Evan Kohlmann.
–
Verkkouutiset: Monet al-Qaidan nettisivustot ovat kadonneet verkosta

Heikolla pohjalla? Väärin.

Sanoisin fail, tai ehkä jopa epic fail. Kyseessä on klassinen virhe niiltä jotka eivät oikein snaijaa nettiä. Uutisessa siteeratun asiantuntijan logiikka on surullisesti sama kuin lapsipornofiltterin kannattajien: Jos emme näe pahaa, sitä ei ole olemassa. Kuitenkaan pään piilottaminen omaan tai jonkun muun persees… eiku hiekkaan ei oikeasti muuta mitään – paitsi sen, että kun yhtäällä pidetään silmät kiinni voi toisaalla liikkua huomaamattomin vaikka ei olisikaan niin varovainen.

Uutisessa mainittu terroristiryhmä on varmaankin tajunnut sen mitä moni laillinen yritys ei ymmärrä: Ei ole järkevää yrittää käyttää verkkoa massamediana. Netti on jotain ihan muuta. Tottahan sillä tavoittaa monia, ja jopa massoja, mutta mekanismit ovat erilaisia kuin joukkotiedotusvälineillä.

On tehokkaampaa kohdistaa viestit pienemmälle, mutta varmemmin asiasta kiinnostuneelle joukolle. Oikeiden kanavien käyttö kaiken lisäksi parantaa viestinnän kaksisuuntaisuutta. Pelkkä julistaminen (huutaminen) kun ei sitouta ihmisiä, ei enää nykyään.

Näkyvyys ja vaikutus netissä ei perustu siihen yhteen tai niihin harvoihin palveluihin jotka itse laittaa pystyyn, vaan siihen, että ollaan siellä missä muutkin ovat: hajautetusti ympäri verkkoa. Sisältöä voi jakaa hyvinkin suurelle ryhmälle joko vähäisellä tai olemattomalla keskitetyllä näkyvyydellä. Sitä paitsi hajautettuun ryhmään on vaikeampi päästä käsiksi kuin keskitettyyn (kirjavinkki: The Starfish And the Spider: The Unstoppable Power of Leaderless Organizations).

Kaiken lisäksi verkosta löytyy suuri määrä palveluntarjoajia jotka mahdollistavat hajautetun yhteydenpidon hyvinkin kustannustehokkaasti. Miksi siis maksaa suuria summia oman palvelun kehittämisestä tai ylläpidosta, kun ihan samaa tarjotaan halvalla tai jopa ilmaiseksi toisten toimesta?

Tähän loppuun on heitettävä ilmaan kysymys: Miksi joku terroristiryhmä edes haluaisi keskitetysti olla jossain missä sen toimintaa voi helposti valvoa?

Aikaisemmin vain tekstimuodossa julkaistu pohdintani Koneistettu mielipiteenvaihto löytyy nyt myös audioversiona (slightly abridged, tosin).

HS-raati tuomitsee töhrykampanjan? Voiherranjestassentään!

Lukiessani Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoaman yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukon vastauksia, en voi kuin ihmetellä. Monet näistä vaikuttajista jotka puolustavat töhrimistä vastaavat tyhjin kysymyksin, pelleilevin sarkasmein sekä mitäänsanomattomin vastakohdin. Ja professori Juha Sihvolan käyttämä natsikortti syö HS-raadin jo heikkoa uskottavuutta suuresti.

Se, että töhryjä ei poisteta viestittää ympäristöön sen, ettei ympäristöstä välitetä ja se taas johtaa välinpitämättömyyteen joka johtaa yhä enenevämpään töhryn määrään joka lisää välinpitämättömyyttä. Se on noidankehä johon on pakko vaikuttaa. Ihmiset yleensä pelkäävät enemmän sellaisia asioita joita eivät voi kontrolloida kuin sellaisia joihin heillä on ainakin näennäinen valta vaikuttaa. Ilman töhrykontrollia epävarmuuden tunne lisääntyy ja se puolestaan, vääjäämättä, johtaa siihen, että joku käyttää tilannetta hyväkseen. Jossain vaiheessa kuvaan tulee mukaan myös rikollisuus.

Urbaanin tilan on viestittävä, että siitä välitetään ja se tapahtuu pitämällä tilasta huolta, esimerkiksi pitämällä se siistinä. Ja mielestäni siisteys on esimerkiksi sitä, ettei Kiasman tai Helsingin tuomiokirkon kylkeen ole töhritty mitään (oli se sitten miten paljon vastakultuuria, visuaalista kommunkoitintia tai vapaata vaihtoehtotaidetta tahansa) kuin myös sitä, ettei muutakaan kadulle kuseskelua tai paskomista tulisi sallia.

Onko sitten Stop töhryille juuri se oikea tapa ylläpitää siisteyttä? En tiedä. Ihan mielenkiintoista luettavaa asiasta löytyy esim. Malcolm Gladwellin The Tipping Pointista: yksi pääsyistä New Yorkin rikollisuuden laskuun 1990-luvulla oli nimenomaan nollatoleranssi (metron) töhrimistä kohtaan.

Joskus julkaisin täällä kuvia keksityistä lehdistä ja kirjoista, ja sitten oikean kirjan kannen. Nyt nyt vuorossa ikioma valokuvakirja:

Twice the Subject, 62 sivua, yli kolmekymmentä kuvaparia akselilta Kokkola - Andorra La Vella (kirjan ensimmäiset 15 sivua esikatseltavissa).

Tilaa kirja nyt ja saat sen nopeammin kuin ne jotka tilaavat myöhemmin ^*). Kun toimit nopeasti tänään, voit ottaa myöhemmin rauhallisesti: Jouluun ei ole aikaa enää kuin sellaiset sata päivää.

Spontaaneita reaktioita kirjan nähneiltä:

Onks toi se sun kirja? (Useampi kolleega toimistolta)
*
Onpas se ohut! (Yksi kolleega toimistolta)
*
Kaksi kuvaa vierekkäin pistää ajattelemaan (Toinen kolleega toimistolta)
*
Tämä on Steve Jobisn Keynoten jälkeen vuoden tärkein mediatapahtuma (Ääni pehmotuolista)
*
Taitelija Nikrus on ylittänyt itsensä nykyisen postmodernin yhteiskunnan, niiku, valokuva… miten se nyt oli… syöveristä jotain (Mies pöydän päädyssä)
*
Pekka Nikrus teki valokuvaukselle sen mitä Jan Boklöv teki mäkihypylle (Ihana-Timo)

*) Jos ei muut tilaa kirjaa nopeammalla toimituksella jolloin voi olla että muut saavat kirjan nopeammin, riippuen tietenkin siitä miten nopealla toimituksella olet itse kirjan tilannut.

Vai että Facebook ei vakuuta suomalaista shoppailijaa?

Eniten nojataan keskustelupalstoihin ja hintavertailusivustoihin, kun taas Facebookista, tai MySpacesta ei juuri etsitä tukea ostopäätökselle. Sama pätee blogeihin.

Yllätys? No ei. Ajatelkaa asiaa näin. Jos on hakemassa tukea ostopäätökselleen niin kuinka usein sitä törmää Facebookkiin tai MySpaceen? Toisinaan? Aika harvoin? Ei todellakaan, vaan todella harvoin. Ne kun eivät vaan ole sellaisia palveluita joista löytyy sisältöä joka avittaa ostopäätöksen tekemistä. Ei sillä ole mitään väliä onko Facebook esiintynyt paljon mediassa tai ei.

Ei kai kukaan käy urheilutapahtumissa hakemassa tukea ostopäätökseensä, vaikka urheilu onkin ollut viimeaikoina paljon esillä mediassa? Entä minkä johtopäätöksen siitä voi vetää?

Ja mitä blogeihin tulee… no, siitä kirjoitinkin jo alkuvuodesta.

(Kauppalehden palvelusta löytyy muuten alkuperäinen lehdistötiedote.)

Erkka jo ehtikin mainita positiivisessa mielessä Flickrin uudistuneen slideshow-työkalun. Ajattelin kokeilla: tein diasulkeiset omista kuvista asiasanoin helsinki ja wall Flickrin määrittelemän kiinnostavuuden mukaisessa järjestyksessä.

Kuuntelin Tietokone-lehden toistaiseksi viimeisen viikkokatsauksen. Jäin miettimään tuota kuinka tiedotusvälineiden edustajat ovat näreissään siitä, ettei Google ole ilmoittanut heille sisällön ideksoinnista tai kysynyt lupaa käyttää sisältöpätkiä news-palvelussa.

Eikö Google indeksoi sisältöjä koko julkisesta verkosta sen kummemmin kertomatta asiasta indeksoitaville (oli se sitten uutislähde, bloggaaja, yritys tai vaikka oppilaitos)? Ja eikö tiedotusvälineiden julkiset sisällöt löydy Googlen ’tavallisista’ hakutuloksista kaiken muun sisällön joukosta (ja eikö tiedotusvälineet nimenomaan yritä maksimoida näkyvyyttään Googlen hakutuloksissa – eli päästä mahdollisimman hyvin indeksoiduksi)? Uskaltaisin vastata molempiin kysymyksiin kyllä.

Onko Googlen ’tavallisiin’ hakutuloksiin reagoitu yhtä voimakkaasti kuin News-osioon (hakutuloksessahan on aina pätkä sisältöä ja kuvahaku löytää tiedotusvälineiden julkaisemia kuvia)? Pitävätkö mediatalot Googlen poissa julkisilta sivuiltaan? Näihin kysymyksiin uskaltaisin vastata ei. En ainakaan ole huomannut asiasta mitään suurempaa haloota.

Tehdään koe: Haetaan Googlesta ”kotimaa” ja rajataan se Aamulehden osoitteeseen. Tulos? Kuvahaku 362 osumaa (joista osa näyttäisi olevan hotlinkattuja) ja tekstihaussa 6130 osumaa.

Jos en nyt ole ymmärtänyt asiaa ihan väärin, on Google News oikeastaan erilainen käyttöliittymä Googlen keräämään dataan. Google News siis tekee tiedotusvälineille palveluksen suodattamalla niiden tulokset vertaistuotannon, pornon ja muun ei-journalistisen sisällön joukosta mainosvapaaksi kokonaisuudeksi joka on paremmin jäsennelty ja laadullisesti aivan eri tasolla kuin tavalliset hakutulokset.

Mutta tiedotusvälineet eivät selvästikään halua erottua.

Ja näin olemmekin tilanteessa jossa Google tunnistaa journalistisen sisällön tuottajat ja erottelee niiden sisällöt netin kohinasta samalla kun journalistisen sisällön tuottajat pyrkivät maksimoimaan hakukonenäkyvyytensä mutta eivät kuitenkaan toivo siinä apua Googlelta vaan haluavat velloa samassa sopassa kaiken muun nettisisällön kanssa, samalla minimoiden näkyvyytensä. Onko tässä nähtävissä jotain sisyfonista?

Se, että Google News aiheuttaa haloota tiedotusvälineissä ei johdu Googlesta tai internetistä, vaan tiedotusvälineistä.

Kahta viikkoa vaille vuosi digitelevisioaikaan siirtymisestä.

Miltä nyt tuntuu? Miltä pitäisi? Yllättävän usein kuva jähmettyy paikalleen useiksi sekunneiksi. Se on aika ärsyttävää. Hirveästi muuta eroa en ole juurikaan huomannut. Tai ehkä olen vain tottunut. Ihminen on vähän sellainen, että tottuu. Huonoihin silmälaseihinkin kuulema tottuu, jos niitä käyttää koko ajan, olen kuullut sanottavan.

Muutenhan meno on samanlaista kuin aikaisemmin. Massamedia on massamedia.

Onneksi maatamme vaivaavat katsojaepäystävälliset epäsäännölliset ohjelmien lähteysajat ovat siedettävämpiä kun digiboksissa hyrrää Auto Scheduler.