skrubu

Sheena Iyengaring kirjasta The Art of Choosing löytyi pari sitaattia jotka kirjoitin muistiin.

Ensimmäinen puhuttelee minua siksi, että siinä on jollain tasolla jotain tuttua siitä millaisena koen valokuvaamiseni. Tosin minä teen ja motivoidun asioista nimenomaan palkkion vuoksi, mutta palkkio on oma mielihyvä onnistumisessa/kehittymisessä, kaikki muu on ylimääräistä kivaa.

You have control only over your actions, never over the fruit of your actions. You should never act for the sake of reward, nor should you succumb to inaction.
–
Bhagavad Gita

Toinen on loistava esimerkki demystifioinnista.

Intuition is nothing more and nothing less than recognition.
–
Herbert Simon

Samaisesta kirjasta jäi mieleen myös termi amateur restaurant goers joka tuntui jotenkin hassulta. Olen joskus huvikseni miettinyt termiä amatöörikävelijä sellaisista ihmisistä jotka esimerkiksi kaupungilla eivät osaa kävellä suoraan, kävelevät pyöräteillä, pysähtyvät yllättäen kuin seinään ilman mitään suurempaa syytä tai tukkivat (tyhmyyttään, ymmärtämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään) tien muilta kulkijoilta (ja nimenomaan tietenkin minulta!). Eihän ne kuitenkaan ole amatöörikävelijöitä, vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka käyttäytyvät kuin tavalliset ihmiset. Samalla tavalla ravintoloissa käy tavallisia ihmisiä eikä mitään amatöörejä. Käy siellä sitten niitäkin jotka ovat sisäistäneet ravintolakulttuurista enemmän tietoa ja yksityiskohtia, mutta ei yhden henkilön osaaminen ja tieto tee toisesta henkilöstä amatööriä. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa jos tuntee tarvetta alleviivata tasoeroja, paukutella henkseleitä ja hyväillä omaa egoaan.

Jäin myös miettimään mitä Iyengar kirjoitti valinnanvarasta ja valinnavaran illuusiosta. Miten pelkkä illuusiokin toimii motivoivana voimana. Mietin, että internet tuntuu tarjoavan suorastaan loputtoman määrän erilaisia mahdollisuuksia ja siksi on niin houkutteleva, mutta miten vähän siitä kaikesta mahdollisesta valitaan kuitenkaan käyttöön. Ehkä siksi, että on helpompi valita siitä mikä on tutumpaa, jo nähty, panostaa varman päälle, ilman isompaa riskiä ja laittamatta itseään likoon, ettei mokaa tai joudu noloon tilanteeseen. Asia joka tuli nettiä rakennellessa vastaan moneen otteeseen.

Ja miten 1990-luvun lopulla netissä tuli liikuttua niin eri tavalla. Ennen, kun netissä oli vähemmän tauhkaa (nykyiseen menoon verrattuna), tuli käytyä hyvin monilla sivuilla. Nykyään kun valinnanvaraa on monikertaisesti enemmän, ei samalla tavalla enää käy monilla sivuilla (tai ainakin tuntuu siltä), vaan arkipäiväisiksi muuttuneet palvelut (facebookit, youtubet, uutissivustot, jamitänäitänyton) tarjoavat jo sen verran valintoja, että se riittää (tai on jo sellaisenaan liikaa).

Ja miten Google Reader saa aikaiseksi saman tunteen josta kirjassa käytetään termiä TiVo Guilt. Syyllisyydentunne siitä, ettei ehdi käydä läpi kaikkea sitä minkä on itselleen varastoinut.

Ihan oli hyvä kirja tuo. Pani ajattelemaan.

TED: Sheena Iyengar on the art of choosing

Ihmisillä on kiire metroon. Kiirehtivät liukuportaat alas. Ryntäävät läpi laiturin. Syöksyvät oranssiin vaunuun. Vain pysähtyäkseen kuin seinään, heti päästyään ovien sisäpuolelle. Ettei sitten muut, jotka perässä tulevat, mahdu ovesta kävelemättä äsken todella kiireistä, nyt melkein suolapatsaaksi jähmettynyttä henkilöä päin.

(Tämä lienee samaa, aina yhtä yllättäen iskevää ”missä ihmeessä mä nyt olen?”-syndroomaa joka johtaa epäorientoitumiseen ympäristön muuttuessa ja manifestoituu esimerkiksi kaupan ovien sisäpuolelle jähmettymisenä sekä likuportaiden päähän jumittumisena.)

Etenkin kosketysnäytöillä, mutta kyllä muutenkin, ärsyttäviä ovat verkkosivujen liikkuvat linkit. Sellaiset jotka nytkähtävät esimerkiksi rivin tai pari ylöspäin kun sivun ylälaidassa oleva, mutta ei välttämättä juuri silloin näkyvä, ilmoitus katoaa. Tällaiset liikkuvat linkit voivat johtaa (ja ovatkin johtaneet) aivan väärän linkin näpäyttämiseen. Esimerkiksi Google Readerissa piti merkitä eräs juttu lukemattomaksi (ja palata sen ääreen isommalla ruudulla) kun kyseinen linkki nytkähti ylöspäin vain millisekunti ennen kuin sormi osui ruutuun. Nytkähdys toi sormen alle log out -linkin ja niinpä minä sitten olinkin kirjautunut ulos.

Facebook harrastaa myös paljon tällaisia liikkuvia linkkejä dynaamisesti päivittäessään ihmisten kommentteja näkyville.

Grr.

Yksin liikenteessä olevana sitä jää kahviloissa pariskuntien jalkoihin. Esimerkkinä se, kun astuu pieneen kuppilaan ja huomattuaan siellä olevan istumatilaa yhden vapaan asiakaspaikan verran, tepastelee määrätietoisesti tiskille tilamaan kupposen juotavaa ja ehkä jotain pientä naposteltavaa. Tällöin kun kahvilaan astuu pariskunta, tekevät he niin, että yksi menee ja valtaa sen yhden ainoan vapaan asiakaspaikan kun toinen tulee taakseni jonottamaan tiskille.

Tietenkin voisin viedä sille yhdelle vapaalle paikalle varauksen merkiksi jonkun esineen, kuten takkini tai reppuni, mutta olen jotenkin varovainen, ettei joku pitkäkyntinen ota ja vie tavaroitani kun minä olen tisikillä. Näinpä jään ilman istumapaikkaa kahvineni ja naposteltavineni. Tottahan ne maistuvat siinä seisokellessakin.

(Tämä on kirjoitettu ennen kuin Tietokoneen juttuun päivitettiin Suomen tilanne)

Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, toistan siis itseäni, mutta kun nyt vaan tunnen siihen pakonomaista tarvetta.

Edullisin paketti maksaa 15 dollaria (reilut 12 euroa), ja sillä saa ladata 200 megatavua dataa kuukaudessa. Yhtiön [AT&T] laskujen mukaan se vastaa noin 400 nettisivua, 1000 sähköpostiviestiä ilman liitteitä, 50 valokuvan lähettämistä nettiin tai 20 minuuttia videota
–
Tietokone.fi: Hyvästi rajaton nettikäyttö: murros alkoi kännyliittymistä

Ylläoleva siis amerikan ihmemaasta. Vaan koska täälläkin operaattorit ovat pohtineet kiinteähintaisten mobiilinettiliittymien lopettamista, ajattelin tarkistaa saako kahdellasadalla megatavulla muuta kuin lautasellisen hyvää ja ravitsevaa puuroa?

Kävin molemman geneerisen lööppilehden, pravdan, julkisen palvelun viestintäyhtiön ja lärvikirjan etusivuilla. En katsonut videoita, en klikannut linkkejä, en siirtynyt palveluissa sisemmäs. Yhteistulos mainoksineen kaikkineen sellaiset vähän päälle 3 megatavua dataa. Pyöristetään tuo tasan kolmeen, helpompi laskea.

Sanotaan, että tekee ylläolevan rundin kolmeen kertaan päivässä (tekemättä mitään muuta) tekisi se 3 kertaa 3 eli 9 megatavua. Tällä tavalla 200 megatavun raja tulee vastaan noin 22 päivän kuluttua. Vaan kun sitä tekee muutakin. On meiliä, syötteitä, blogeja, videoita ja valokuvia, hakukoneita – kaikkea sellaista jokapäiväistä joka yhden päivän aikana joka lisää siirretyn datan määrää. Jos varovaisesti arvioisi kaiken muun tuplaavan päivän aikana liikkuvan datan määrän (18 megatavua), mihin riittää sillloin 200 megatavua? Kuukauden 12. päivänä olisi raja saavutettu.

Eli 200 megaa, vaikka jättäisi katsomatta kännykällä televisiota, hiljentäisi Spotifyn, käyttäisi paperikarttoja ja jättäisi torrentit rauhaan, ei riitä kuin noin kolmannekseen kuukauden käytöstä. Ja tämä on varovainen arvio.

Oma nettikäyttöni kännykällä on lähinnä uutisten (Ampparit lite josta linkit yleensä joukkotiedotusvälineiden mobiiliversioihin) ja syötteiden (Google reader, mobiiliversio) lukemista ja Facebookin ja Twitterin tihrustelua vanhalla N95:llä. Toisinaan katson hiukan kartalta missä menen, luen sekä lähetän jokusen meilin ja joskus, aika harvoin, kun nettiä ei muuten ole saatavilla, käytän puhelintani modeemina läppärille. Minulla 200 megan raja tulisi vastaan viikossa.

Tämä operaattoreiden ”Meidän täytyy uskaltaa laskuttaa asiakkaita käytön mukaan” ruikuttaminen on ainakin siinä mielessä skeidaa, että kyse ei ole vain siitä miten paljon me kuluttajat käytämme nettiä, vaan myös siitä, miten paljon eri palvelut tunkevat dataa sivuilleen. Tarvitseeko HS.fi:n etusivulla olla yli megatavun verran tauhkaa? Mielestäni ei, mutta jos kiinteä hinta katoaa, revitään alati pöhöttyvien sivujen ylikilojen hinta kuluttajien lompakosta.

Tilanne näyttää ihan siltä, että operaattorit ovat vasta nyt huomanneet miten paljon jengi oikeasti käyttää verkkoa mobiilisti ja haluavat lypsää meidät verille. Ja Sanoma on älynnyt hypätä mukaan siihen bisnekseen: Jos sisältö ei tänään ole rahasampo, kuten Kekkosen aikaan (yleinen uskomus oli), on iskettävä kiinni siihen mikä tuo rahaa, eli sisältöön pääsemisen mahdollistaminen, joka tänä päivänä suomeksi on internetliittymä ja ennen kaikkea mobiili sellainen. Digitaalinen Leijonajakelu – sisältöä kilohinnalla, paljonko pannaan? Ai niin, paitsi, että eihän kukaan tiedä paljonko sitä sisältöä on pantu tulemaan ennen kuin on aika lähettää lasku.

Tavallaan on aika surullista lukea siitä miten Reuters on päättänyt vetää jakelusta yhden valokuvan Islannin tulivuorenpurkauksesta sillä perusteella, että kuva on liian käsitelty.

Tekniikka vastaan ihminen

Surullista on usko siihen, että kameran tuottama raakakuva jotenkin olisi uskottavampi jäljennös todellisuudesta kuin se kuva jonka kontrastia on jälkikäteen säädetty. Että vannotaan niin kovasti tekniikan nimeen, ettei luoteta ihmiseen, siihen samaan ajattelevaan ja tuntevaan biologiseen vekottimeen jonka sanallisiin kuvauksiin tapahtumista luotetaan.

Vaikka kamerat nykyään ovat tietokoneita ohjelmineen ei ole suinkaan ennennäkemätöntä, että ympäröivä todellisuus reksiteröityy koneen muistiin horisontti vinossa, valkotasapaino vinksallaan, yli- tai alivalotettuna, tärähtäneenä tai muuten jollain tavalla joka ei vastaa sitä, miten kuvaaja oletti kohteen tallentuvan kameran muistiin.

Jos rekisteröinti (kuvan ottaminen ja tallentaminen teknisestä näkökulmasta) on selvästi pielessä niin, että raakakuva ei vastaa sitä mitä kuvaaja näki (tai kuva ei näytettynä kommunikoi katsojalleen sisältöään oikein) saako kuvaa silloin käsitellä (koska silloin vain kuvaaja tietää mikä totuus oli)? Entä jos rekisteröinti on pielessä (esim. tärähtänyt kuva), mutta raakakuvan fiilis tuntuu oikealta, vastaaako kuva silloin totuutta (ja miksi sellainen kuva olisi uskottavampi kuin se jota on käsitelty rekisteröinnin jälkeen)?

Ihmisen muisti on toki muuttuvainen, epätäydellinen ja elää hetken sekä tunteiden mukaan kun taas koneen muisti pitää asiat (useimmiten) tallessa muuttumattomana, mutta se ei vielä takaa, että koneen muistissa oleva versio on lähempänä totuutta kuin ihmisen muistissa oleva kuva: Raakakuva kertoo kuvaajan taidoista sommitella, tajuta ja tulkita näkemäänsä ja tekniikan hallinnasta sekä taidosta yhdistellä ja ymmärtää edellämainittuja taitoja, mutta se ei vielä takaa totuutta.

Näkeminen

Kenen todellisuutta suoraan kamerasta tulleen kuvan pitäisi toistaa? Jos sokeasti (!) uskoo kameraan, voisi myös kuvitella, että ihminen näkee silmillään, mutta näinhän ei ole: Me näemme aivoillamme. Silmät muuntavat visuaalisia impulsseja aivoille tulkittavaksi (siksi esimerkiksi meiltä jää huomaamatta karhu moonwalkeineen) ja siksi kameran toimintaa ei voi verrata näkemiseen (joka siis on eri asia kuin silmän toiminta) eikä sen tuotoksia voi pitää sen oikeammin totuuksina kuin virheellisyyksinä.

Näkeminen perustuu siihen mitä ihminen on oppinut ja kokenut. Samalla tavallahan se toimii kuin makuaisti. Yksi henkilö tunnistaa viineistä punaisen ja valkoisen, toinen tunnistaa rypäleen ja kasvupaikan maantieteellisen sijainnin, ehkä jopa sen milloin rypäleen poimija on viimeksi pessyt kätensä ja minkä merkkisellä saippualla. Jotkut näkevät seinän, toiset topografisen pinnan jossa on yksityiskohtia, värejä, kontrasteja, valoa ja varjoja.

Monesti kuva toimii muistikuvien laukaisijana joista nähdään vain oma mielikuva. Tästä esimerkkinä on tyttö joka, opettaessani kerran valokuvausta ylästeikäisille, näytti ottamaansa kuvaa kissasta pesuhuoneen lavuaarissa. Kuva oli otettu pokkarilla pienessä tilassa ja salama oli eliminoinut kaiken ambientin valon: kuin tarkastelisi maailmaa suunnistusvalo otsalla. Kysyessäni tytöltä mistä suunnasta valo tulee, väitti hän kivenkovaa valon tulevan oikealta – hän tiesi siinä olevan oven. Jouduin yllättävän pitkään vakuuttelemaan, että kuvassa valo tulee kamerasta ja lopuksi tyttö ymmärsi eron valokuvansa ja muistikuvansa välillä ja näki valon sellaisena kun se oli kuvassa.

Näkeminen on siis hyvin subjektiivinen asia. Se joka näkee kuvan, peilaa sitä omaan kokemuspiiriinsä – siksi ihmiset tulkisevat kuvia monin eri tavoin. Kuva iloisista ihmisistä IT-firmassa on yhdelle juuri sitä, toiselle afrikkalainen ruokajono. Onko kuvassa puunrunkoja nurmikolla vai jotain muuta (ja kumpi on oikeassa: se joka näkee luontoa vai se joka näkee jotain muuta)?

Käsitteleminen

Kuvan ottaja näkee kuvan eri tavalla kuin se, joka näkee kuvan ilman paikanpäällä olemisen kokemusta. Vastaako Reutersin tapauksessa käsitelty kuva kuvaajan kokemaa tunnelmaa enemmän kuin käsittelemätön? Onko raakakuva jonkun mielestä oikeampi, koska se joka ei ole ollut paikalla kokee kuvan tunnelman eri tavalla? Entä kumpi on oikeassa: se joka oli paikan päällä vai joku joka ei ollut?

Mikä on kuvan käsittelyn syy? Syy on viestinnällinen: Kuvasta pitää välittyä katsojalle se, mitä julkaisia haluaa sanoa. Mitä sitten halutaan sanoa? Se riippuu täysin julkaisijan motivaatiosta. Joku ehkä haluaa välittää katsojalle tuntemansa fiiliksen, toisen syy on poliittinen propaganda. Mutta myös käsittelemättömän kuvan julkaisemisessa on viestinnällinen syy. Reutersin tapauksessa käsittelemättömän kuvan julkaiseminen on tapa markkinoida (vakuuttaa) omaa puolueettomuutta.

Kuvia on aina käsitelty. Uutiskuviakin. Ei vain muualla, vaan myös meillä. Eikä kontrastin kasvattaminen ei ole digitaalisen kuvankäsittelyn yksinoikeus. Käykää katsomassa vaikka Caj Bremerin retrospektiivi Ateneumissa ja miettikää onko niissä kuvissa kontrasti sama kun se oli sillä hetkellä siellä missä kuva otettiin ja miten se tallentui filmille. Onko pimiössä vedostettaessa varjostettu tai jälkivalotettu, entä syökö se kuvien tai kuvaajan uskottavuutta? Vai onko vanha kuva aina uskottavampi koska tekniikka oli erilaista ja muokkaukset siksi anteeksiannettavampia?

Uusi sukupolvi tekee nopeammin, halvemmalla ja useamman ihmisen voimalla sen mitä ennen harvat tekivät kalliilla ja hitaammin. Valokuvan suhteen se ei koske vain uutiskuvaa vaan ihan kaikkea valokuvaan liittyvää. Kuvia otetaan enemmän ja niitä käsitellään enemmän ja, ennen kaikkea, niitä julkaistaan enemmän ja suuremmalle yleisöille kuin koskaan aikaisemmin. Kuitenkin uutiskuvajärjestelmä perustuu yhä pitkälti vanhoihin tapoihin eikä se ei kykene käsittelemään kuvatulvaa uskottavasti. Siksi se tarrautuu raakakuvaan valjastaen sen samalla markkinointivälineeksi: Katsokaa, tämä kuva on uskottava, me julkaisemme sen ja siksi me olemme uskottavia.

Luottamus kuvaan

Monissa yhteyksissä on pohdittu miten miten palauttaa usko joukkotiedotusvälineiden julkaisemien kuvien totuudenmukaisuuteen. Viimeisin näkemäni ehdotus on Conscientious-blogin Jörg Colbergin:

For every photograph in the paper supply the raw image (note that “paper” here increasingly does not mean actual newspapers any longer, we could be talking about electronic versions on websites or in whatever form they will exist on future electronic readers). I’m suggesting that a newspaper provides a link to a completely unPhotoshopped, (camera) raw image (whose size and resolution will match that of the image in the paper) for every photograph they use.
–
Image manipulation, trust and the news

Koska vertaileminen on ihmiselle luonnollista (sekä automaattista) ja sitä tehdään jos ei tietoisesti niin ainakin alitajuisesti, keskittäisi kuvien katsoja energiansa vertailuun, eri kuvaversioiden erojen etsimiseen eikä keskittyisi siihen mitä kuvassa on. Kuvaparista tulisi jonkinlainen perverssi ”totuuden mittari” eikä yksittäisen kuvan sisällöllä enää olisi merkitystä samalla tavalla kuin nyt, ja kuvalle tehtäisiin näin karhunpalvelus.

Sitäpaitsi kahden kuvan näyttäminen olisi tulen sammuttamista bensiinillä. Se ei lisäisi luottamusta uutiskuvan uskottavuuteen tai vähentäisi epäilyjä, vaan lisäisi epäilyjä, aiheuttaisi epätietoisuutta ja tekisi epärelevanteista yksityiskohdista härkäsiä. (Miksi jotain yksityiskohtaa on tummennettu – haluaako joku sensuroida tärkeitä asoita? Onko taustalla jotain epäillyttävää? Salaliittoteoria?) Ja näin lehtien keskustelupalstat saisivat jälleen lisää vessanseinäsisältöä.

Kuvan uskottavuus ei pohjaa käytettävään tekniikkaan, samalla tavalla kuin ihmisten luotettavuus ei lähde heidän käyttämistään työkaluista. Ja samalla tavalla kuin ihmisten, on uutiskuvan ansaittava uskottavuutensa – sillä ei ole olemassa objektiivista valokuvaa: On vain subjektiivisia kuvia, niiden käyttötavat ja niistä tehdyt tulkinnat.

Lopuksi

Tähän loppuun vielä huomio kameran raakakuvasta: Se on taidetta, jos kameran aiheuttamat tekniset vääristymät ovat erityisen selkeitä (vrt. Holga). Missä menee raja kameran tekemien vääristymien suhteen niin, että yksi kuva on taidetta ja toinen ”totta”? Entä eikö raakamateriaalin jalostaminen (käsittely) lisää tuotteen arvoa?

Ja ihan lopuksi linkki: Is Photography Over? (Foto8).

Olin ajatellut plöräyttää tänne jotain viikolla huomiota herättäneeseen uutiseen siitä, että tämän maan markkinoille tuodaan oma tekstisisältöön keskittyvä päätelaite (esim. Suomelle oma ”Kindle”), mutta kun sitten Miikka oli tarttunut puhelimeen ja tiesi tarkentaa, että ei täällä mitään omaa digivehjettä olla tekemässä, en sitten ajatellut siitä sen enempää.

Paitsi…

En ole Kindleä livenä nähnyt, saatikka koskettanut, mutta mitä olen siitä lukenut ja kuvia nähnyt, siinä on yksi väri enemmän kuin Malevitšin teoksessa Valkoista valkoisella (ja se väri ei ole musta, vaan harmaa) ja kykenee liikkuvaan kuvaan yhtä hyvin kuin pigmenttiväri paperilla. Noin yleisesti ottaen laite kuulostaa siltä, että se on tehty hitaasti liikkuvan, mutta jo olemassa olevan digisisällön myynnin tehostusta varten ja, että päiväntuore sisältö, kuten sanomalehdet, ovat siinä vain bonusta.

Viime aikoina julkisuutta ovat saaneet niin Sony kuin Asus omilla lukijoillaan, mutta muitakin on ja eri e-kirjojen formaattejakin on pilvin pimein. Seuraavaksi markkinoille astuvat isot amerikkalaiset kustantajat, kuten Time inc. omilla laitteellaan (ja mahdollisesti formaateillaankin).

Siinä onkin sitten miettimistä, että millä tavalla sitä sisältöä kehitetään, kenen formaatille, värein vai ei, onko ruudun resoluutiolla väliä. Valinta ei ole helppo, pitäisi vähän tietää miten kehitys kehittyy, ettei esimerkiksi jää kiikkiin väärään formaattiin (Wikipedia: Format War).

Itse odottaisin vielä hetken tai kaksi ennen kuin uskaltaisin edes ruveta harkitsemaan kenen kyytiin astuisin, sen verran lapsenkengissä näiden asioiden kanssa vielä ollaan, mutta ymmärrän toki, että kaikki aikaiset linnut haluavat saada sen mehukkaimman madon ja silloin ei voi tulla paikalle toisena. Tässä tapauksessa linnut ovat vaan liian aikaisessa: madot nukkuvat vielä, etenkin se mehukkain (Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker).

Laitteet ovat laitteita eikä teknologiaa pitäisi palvoa sellaisenaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys antaisi olettaa, että se millaisena lukulaitteet nähdään nyt, ei ole se millaisia ne tulevat olemaan parin kolmen vuoden kuluttua. Ajatelkaa termiä ”sähköinen paperi”, sehän pitää sisällään ajatuksen paperimediasta – siitä ajatuksesta josta pitäisi päästä eroon, jos halutaan oikeasti siirtyä digitaalisen sisällön jakeluun. Verratkaa termiin ”näköradio”, jota televisio ei ole koskaan ollut, mutta millaisena sen kuviteltiin joskus olevan, koska ennen sitä oli ollut vain ääntä joka kodissa.

Sen sijaan kannattaisi keskittyä ajattelemaan miten sisältöä pitäisi digitaalisissa kanavissa näyttää niin, että se toisi jotain lisää verrattuna siihen, että paperista tehdään tylsä näköisversio verkkoon (kustannuksiltaan halpaa varmaankin ja halvaltahan se tuntuukin). Lukijoita on jo netti täynnä, vaikka eivät käytäkään erityisiä lukulaitteita vaan ihan tavallisia tietokoneita ja selaimia (E-book readers still owned by small niche, Lance Whitney, CNET News).

Yhtenä esimerkkinä voisi käyttää verkkojulkaisua FLYP, josta löytää paljon hyvää toteutusta ja on ensimmäinen vastaan tullut lehtianalogialla toimiva Flash-julkaisu jota olen jaksanut selailla (jopa jättänyt skip intro -linkin rauhaan): Ei zoomaustarvetta, teksti on luettavissa sellaisenaan – kokonaisuus on taitettu kanavaan sopivaksi kanavan tarjoamin mahdollisuuksin. Ei se täydellinen ole vaan hyvä, oikein hyvä, jossa on vielä parantamisen varaa.

Mutta FLYPin multimediaextravaganza ei kuitenkaan ole kyseisessä julkaisussa toteutuksen paras asia, vaikka onkin elämyksellinen (hyi että inhoan tuota sanaa) ja markkinoinnin kostea uni, vaan parasta on se, että sisällöstä löytyy myös yksinkertaisempi versio (esimerkiksi artikkelin tekstiversiosta ja multimediaversiosta). Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, ettei julkaisua ole hitsattu kiinni minkään tietyn teknologian tai päätelaitteen kylkeen. Sisältö taipuu siis lukijan (ihmisen/kuluttajan) tarpeiden mukaan, ja se, jos mikä, on palvelua.

Sitä jää kuitenkin miettimään, että mihin ihmeeseen lehtianalogiaa enää tarvitaan? Voisivatko toisiaan seuraavat näkymät vaihtua ilman digitaalista paperisivun suhinaa ja visuaalista sivunkääntöefektiä? Voisivat tietenkin, ja se toisi vielä enemmän tulevaisuuden ja edelläkävijän tuntua julkaisuun (eihän Star Trekissäkään tietokoneruudut suhahda, vaan ovet ;-).

Motivoidakseen ihmiset hankkimaan erillisiä lukulaitteita on julkaisijoiden näytettävä, että siihen on olemassa hyvä syy. Tässä tosin voin vain kuvitella julkaisijoiden skeptiset katseet ja huokaukset: ei meillä ole tuollaiseen resursseja.

Niin. Eivät ne hienot sisällöt nytkään paperille synny ilman resursseja. Eivätkä ne tule ilman resursseja syntymään digipuolellekaan. Ja vanhat konkariresurssit tuskin ovat niitä oikeita siirtämään äänetön ja liikkumaton julkaisu multimediaympäristöön. Uudet kanavat vaativat uutta osaamista, ehkä jopa uuden sukupolven. Mopolla ei pääse tähtiin, vaikka sinne kovasti katsottaisiinkin.

Lopetan lukuvinkkiin: Kindle and the future of reading, Nicholson Baker, The New Yorker.

Otsikolla Kuvareportaasin uusi tuleminen Timo Enroth kirjoitti 2.8. YLEn kulttuuriosiossa siitä miten verkossa kuvakerronnassa ”tekniikan hyödyntäminen ei ole vielä kovin luovaa”.

Samalla Enroth, ehkä huomaamattaan, paljastaa suurimman ongelman heti ensimmäisen väliotsikon jälkeen: ”Netin uutissivustot päivitetään julkaisuohjelmilla, joihin on tehty valmiiksi tietty taitto ja kuvakoko”. Ongelma? Se, että valmiit sivupohjat on tehty tekstitaiton vaatimusten mukaan. Siihen kapeaan palstaan, josta tekstiä on kiva lukea, ei oikein mahdu kuvia, etenkään kun jo valmiiksi pieneen tilaan haluaa tunkea vielä niin navigaation kuvien välillä liikkumiseksi kuin myös pienet peukalokuvat.

Maailmalla

Jos suunnittelussa lähtee liikkeelle kuvan tarpeesta, saa aikaseksi supersimppelin, mutta oivasti toimivan ja näyttävän kokonaisuuden (jota tietenkin päivitetään julkaisuohjelmalla valmiisiin sivupohjiin).

Esimerkkinä vaikka Boston.comin The Big Picture. Ei sen tarvitse olla monimutkaista ollakseen tehokasta. Kuvia allekkain ilman ylimääräisiä kilkkeitä navigoinnille – luotetaan selaimeen, se tukee vieritystä natiivisti.

Ja kun halutaan kikkailla, pitää sillä olla ensisijaisesti merkitystä kuvan kannalta. Esimerkkinä toimikoon Earth Hour 2009 jossa kuvia klikkaamalla voi sammuttaa ja sytyttää kaupunkeja. Aivan loistavan valloittavan ihanaa! (Kannattaa muuten myös huomioida miten paljon kommentteja The Big Picturen kuvakertomukset keräävät.)

Toisia mukavia esimerkkejä ovat The Wall Street Journalin Photo Journal ja Sacramento Been The Frame (jotka muuten molemmat hekumoivat Buñolin punavoittoisilla tomaattifestarikuvilla: Tomatina & This Town Is Red All Over).

Ulkomailta pitänee vielä nostaa esiin NYTimes.comin Lens joka on Flashilla toteutettu kuvakerrontaan keskittynyt blogi (kaikki mainitut esimerkit ovat nimenomaan blogeja jostain syystä, eivätkö kuvat kelpaa ’oikean’ sisällön puolelle?). Flashissa on hyvät puolensa, mutta myös huonot. Itse en oikein pidä Lensin käyttöliittymästä (joudun keskittymään käyttöliittymään liikaa, ja se vie huomion pois kuvista). Yksittäisiin kuviin ei voi myöskään linkata, esim. näin (linkkiä yksittäisiin kuviin ei tarjoa myöskään Photo Journal tai The Frame).

Lens on muuten tähän mennessä mainituista esimerkeistä ainoa jonka sisältösyötteessä ei ole kuvan kuvaa (joka minulle on syy olla seuraamatta sitä).

Meillä

YLEllä siis on varmaan jotain kuvakertomuksia kun niistä niin on kirjoitettu, mutta taitavat olla ripoteltuina sinne tänne niin, ettei niitä helposti löydä tai pysty seuraamaan. Ja tekstin mukaan ovat aika pieniä kuvia (vinkki: postimerkin kokoinen kuva ei ole visuaalisesti yhtä kuin esimerkiksi A4 – antakaa kuvalle tilaa, se tarvitsee sitä).

Sitten on jo jonkin aikaa elänyt hs.fi:n Maailman kuvia. Kuvajournalismista ei varmaan oikein voi puhua tässä tapauksessa, vaan ihan yksittäisistä hienoista kuvista, mutta (voih) ovat pienempiä kuin YLEn tarjoamat. Entä sisältösyöte? Ei tarjoa hs.fi sellaista (mutta sehän ei tarkoita etteikö sellaista olisi).

Ja muitakin varmaan on, kuten ts.fi:n Maailman kuvat tai Savon Sanomien Kuvasarjat.

Entä sitten Suomen Kuvalehti? Nimessä esiintyvä ”kuva” antaisi ymmärtää, että tarjonta on enimmäkseen… tekstiä tietenkin. Okei, on siellä kuvakertomuksia jotka tarjoavat aika mukavan kokoista kuvaa sarjoina, mutta se Flash… ei ehkä paras käyttökokemus, mieleen tulee lähinnä diasulkeiset sitten on se odottelu (buffering, buffering, buffering) ja no, käyttöliittymä johon pitää keskittyä. Entä jos minua kiinnostaisi kuvakertomukset sisältönä, voinko ottaa vain ne seurantaan Google Readeriin? En.

Ja onhan Suomen Kuvalehdellä myös Kuvat, jossa tarjotaan yksittäisiä uutiskuvia maailmalta. Kuvakoko on pirun hyvä (makaavien kuvien leveys on 666 pikseliä ;) ja niihin voi linkittää. Vaan jos haluaisin seurata kuvia sisältösyötteenä, minulle tarjotaan vain tekstiä. Ei houkuttele.

Että semmoista

Jos haluaa kertoa tarinoita kuvilla, ja uskalletaan luottaa kuvan voimaan, voi kuvakertomuksia tehdä verkkoon oikein hyvin. Sen ei tarvitse olla teknisesti haastavaa ja kuvien katselemisen kannalta on hyvä, ettei julkaisija ryhdy kikkailemaan.

On myös tärkeätä tarjota sisältösyötettä. Siinä on oltava kuvia, yksi kuva riittää, sen ei tarvitse olla mielettömän iso, mutta tarpeeksi iso (hatusta heitettynä: esim. 240 px leveä) jotta se houkuttelee katsomaan kuvaa isompana (ja mahtuu ehkä myös kännykän ruudulle). Lisänäkyvyyttä voi hakea myös vaikka Twitterin kautta.

Ei se ole vaikeata. Oikeasti. Pitää vaan uskaltaa astua vähän hiekkalaatikon ulkopuolelle.

Kun eilen palasin reissulta ilman internettiä, oli vastassa 102 sähköpostiviestiä ja 4881 fiidijuttua. Mistä olin jäänyt paitsi? Hotellitelevisiot kertoivat maailmasta kielillä jotka eivät aina olleet niin tuttuja, että olisin ymmärtänyt mistä oli kyse. Osan ymmärsin, mutta se oli joko paikallista väärästä maasta tai liian globaalia. Kotimaasta ei hajuakaan. Tavallaan hienoa: Kuin aikana ennen nettiä.

Meilit luettu. Tekisi mieli painaa Mark all as read -painiketta Google Readerissa…

Tässä hieman numeroita matkalta:

1 progefestari
4 maata
10 hotellia
18 yötä
886 otettua kuvaa
1438 kilometriä autolla
274000 askelta (pyöristetty alaspäin)
Sekä tuntematon määrä pienpanimo- ja/tai paikallisoluita maisteltu ympäri Belgiaa.

Hyvä reissu.

Kesäkuun 21. päivä Kiilablogi ohjasi minut Kotus-blogiin. Kiinnostuin. Olisin halunnut ottaa Kotuksen blogijutut seurantaan Google Readeriin. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä Kotus-blogista puuttuu syöte.

Tein kaksi asiaa.

Ensin annoin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle palautetta. Kehuin blogia ja ilmoitin kaipaavani blogin seuraamista helpottavaa syötettä. Samalla ilmaisin myös toiveeni vastaavasta blogista ruotsiksi, olettaen sen olevan vaikeammin toteutettavissa.

Sitten lisäsin Kotus-blogin Delicious-linkkeihini kommentilla ”Muuten kiva, vaan eivät valitettavasti tarjoa sisältösyötettä.”

Mitä tapahtui?

Saman päivän aikana Aki huomasi kommenttini Deliciouksessa ja julkaisi Kotus-blogille syötteen jossa on juttujen otsikot ja ingressit sekä tietenkin linkit juttuihin. Koska Delicious-linkkini näkyvät myös Twitterissä, sain 22. päivä viestin, että ttso oli myös tehnyt oman syötteen Kotus-blogista. Tässä versiossa oli myös juttujen sisältö.

Alle vuorokaudessa oli tarjolla jo kaksi syötettä Kotus-blogista.

Kesäkuun 29. päivänä, kun olin seurannut Kotus-blogia Google Readerilla jo viikon, sain Kotukselta vastineen palautteeseeni. Kiittivät ja kertoivat, että ”alustava selvitys” syötteestä on tehty jo ennen blogin julkaisemista, mutta ”asian käsittely” ja ”rss:n tilaus” siirtynee loppukesään lomien vuoksi.

Kuulostaa kalliilta, oli ensimmäinen ajatus joka kävi mielessäni luettuani vastineen, mutta kai virallisten tahojen on tehtävä asiat virallisesti ja virallisella tavalla. Varmaankin myös virallisin hinnoin, vaikka internetissä on vaikka millä mitalla hyviä ilmaisia palveluja joilla asiat voi tehdä nopeammin ja halvemmin.

Toinen ajatus oli se, miten mielestäni blogille ensisijaisen tärkeätä on näkyä. Mitä järkeä on julkaista sisältöä jos sitä ei juurikaan mistään löydä, jos blogia ei näy? Pöytälaatikkobloggaus voi olla hyvinkin terapeuttista, mutta sellainen tuskin ajaa asiantuntijalaitoksen etua. Siksi juuri syötteet ovat blogin tärkein ominaisuus ja niiden pitäisi olla toiminnassa jo ennen kuin kukaan syöttää sisältöä blogiin.

Ja lopuksi, kuten olin hiukan epäillyt, vastineesta käy ilmi, että ruotsinkielistä Kotus-blogia tuskin tulemme näkemään. Kun ei ole resursseja, ei ole resursseja. Harmi. Mutta niinhän se on, ettei sisällön tuotantoa vaan voi samalla tavalla automatisoida kuin jakelua.