skrubu

Tiedotusvälineet kohisevat oikeuksiensa rajoittamisesta. Nyt siis tapetilla on se, että Kiina kuitenkin rajoittaa journalistien pääsyä verkkoon, vai miten se nyt oli.

Kansainvälinen olympiakomitea (eikö sana komitea kuulosta aina jotenkin vanhanaikaiselta ja jäykältä?) ja olympiaisännät ovat perustaneet työryhmän pohtimaan verkon rajoituksia. Miten lie käy työryhmän kun pöydän yhdellä puolella istuu maailman johtava internet-sensuroija ja toisella sananvapautta rajoittava komitea? Olympiakomitea on nimittäin jo Sydneyn kesäolympialaisista lähtien kieltänyt urheilijoilta kirjoittamaan kokemuksistaan nettiin.

Itse oletan, että työryhmä pääsee lopputulokseen joka tyydyttää sponsoreita ja riippumatta lopputuloksesta joutuvat tiedotusvälineet tyytymään osaansa olympiabisneksen ekosysteemissä.

Olen tässä miettinyt miksi RSS, tai syötteet yleensä, on monille niin vaikea konsepti tajuta (vaikka niitä on selitetty vaikka miten). Ja mikä hassuinta, se on vaikea konsepti jopa niille jotka ovat vuosikausia ehkä jopa päivittäin hyödyntäneet jotain vastaavanlaista. Jos yksi on vaikea, miksi toinen on helppo?

Kuinka monella, jolla on tietokone, on myös toiminnassa ohjelma joka hakee koneelle viestejä joltain toiselta tietokoneelta? Aika monella: sähköposti. Se on kuin posti, mutta sähköisessä muodossa. Postia voi vastaanottaa ja sitä voi lähettää. Tulevat postit jäävät postilaatikkoon. Lähteviin posteihin pitää kirjoittaa vastaanottajan osoite jotta viesti löytää perille. Asiaa ei voi ymmärtää erityisen väärin. Ymmärrettävää. Kyllähän kaikki tietää mikä posti on.

Entä jos sähköpostin selittäisi viestiaggregaattina (ei aggregaatti, vaan sanasta aggregoida eli yhdistää tai kerätä) jonka käyttäminen helpottaa viestien lukemisen yhdestä paikasta niin, ettei ihmisrukan tarvitse surffata johonkin tiettyyn osoitteeseen katsomaan onko postia tullut, tai käydä läpi monia eri viestiservereitä ympäri verkkoa lukeakseen itselleen lähetetyt viestit? Ja, että kaiken lisäksi samalla applikaatiolla voi myös lähettää protokollan mukaisia viestejä jotka vastaanottajan luku- ja lähetysohjelma käy tietyin väliajoin poimimassa viestiserveriltä. Ymmärrettävää? Ei kansantajuisesti.

(Ei mikään aukoton selitys, sillä webmailithan ovat juuri tuollaisia palveluita jonne mennään katsomaan onko postia tullut. Ja syötteitäkin voi seurata netissä – mutta weblikaation tuominen selitykseen ei tässä tapauksessa suinkaan yksinkertaista asiaa mitenkään.)

Okei, syötelukija ei ole ihan samanlainen kuin sähköpostiohjelma. Syötelukijalla harvemmin voi lähettää mitään, eikä viestit (aina) ole suunnattu yksinomaan yhdelle tai tarkkaan määritetylle vastaanottajaryhmälle. Mutta tavallaan toimintaperiaate, vastaanottamisen ja lukemisen kannalta, on sama (sellaisen näkökulmasta jonka ei tarvitse ymmärtää miten ohjelmat, serverit ja protokollat tekevät taikansa).

Ihmiset tilaavat erilaisia uutis- ja viikkokirjeitä jotka tupsahtavat sähköpostilaatikkoon. Ymmärrettävää. Ihmiset tilaavat viestejä verkkopalvelusta jotka näkyvät syötelukijassa. Vaikea tajuta, eikä tilausprosessikaan ole erityisen selkeä. Meiliohjelman virittämien toimintakuntoon ei ole monille mitenkään itsestään selvä toimenpide, mutta sen tarvitsee tehdä vain kerran (tai hyvin harvoin) kun taas jokainen uusi syötteen tilaus vaatii ajattelmista.

Olen nähnyt syötteistä käytettävän termiä uutissyöte. Se on mielestäni väärin jos sitä käytetään kuvaamaan syötteitä yleisesti, sillä sana syöte sellaisenaan ei vielä kerro mitä sisältöä siinä on, eikä sen pidäkään. Eihän sana sähköpostiviesti vielä kerro sisällöstä juuri mitään. Tai kirje, tai postipaketti. Eikä myöskään lehti.

Onko syötteet konseptina vaikea ymmärtää siksi, että kyseiselle tapahtumalle ei löydy suoraan analogiaa mihinkään ns. todellisen maailman tapahtumaan. Vai löytyykö?

Joskus sen jälkeen kun olin löytänyt Doodlen ajattelin, että olisi hienoa jos Suomessa olisi palvelu jossa olisi pieniä hyödyllisiä ohjelmia kerättynä yhteen paikkaan. Olisi esimerkiksi kalenteri jolla saisi kutsuttua jengiä kasaan tiettynä ajankohtana ja ohjelma jolla voisi jakaa esim. yhdessä järjestettyjen juhlien kustannukset kaikkien kesken. Kivointa tietenkin olisi jos nuo pienet ohjelmat toimisivat yhdessä. Voisi sitten vaikka automaattisesti lisätä kokoon kutsutun jengin rahanjakoryhmään.

Siinä sitten asiaa kevyesti ajatellessan ilmestyi verkkoon Sumpli ja äskettäin julkiseksi muuttunut Scred. Juuri sellaista tavaraa jota olin ajatellut.

Koska selvästikin ajatukseni ohjaavat tätä maailmaa (todiste: Volvo julkaisi ratinlämmittimen hiukan sen jälkeen kun olin ajatellut kyseistä ideaa), keskityn nyt ajattelemaan Sumplin ja Scredin toimimaan yhdessä.

Tuntuu jotenkin hassulta kirjoitella blogiin jo niinkin vanhoista asioista kuin kolme päivää sitten julkaistuista uutisartikkeleista. Mutta koska en ole aikaisemmin ehtinyt, niin parempi nyt kuin ei koskaan.

Mielestäni tämä Lipposen arvostelu on ihan vallattoman viihdyttävää luettavaa.

Lipposen mukaan suomalaisten sanomalehtien ”toimituksissa rehottaa blogikulttuuri”, joka on pesiytynyt lehtiin netistä.

Pakko tunnustaa: nauroin ääneen yksin läppärini ääressä. Enkä vain yllä lainatun pätkän vuoksi (joka on hauska siksi, että valtamedia on leimannut blogit viihteeksi ja siksi, että blogeja ei ole muualla kuin netissä), vaan myös Lipposen nettilehtianalyysistä, joka kaikessa karkeudessaan ja jääräpäisyydessään on yllättävän tarkka.

Ensinnäkään minä en löytänyt hakemaani juttua, enkä pitänyt näkemästäni, enkä kokemastani. Ja loppupäätelmä oli: ei enää koskaan [...]
–
Paavo Lipponen

Valtamedia luo kohinaa verkkoon, mutta ei anna työkaluja sen suodattamiseen. Yhä vaan on helpompaa löytää suomalaisten mediatalojen artikkeleita Googlen avulla, kuin yrittää penkoa niitä esiin palveluiden omilla alkeellisilla hakutoiminnoilla.

Toimitusten tekemisistä en osaa mitään sanoa. Ehkä siellä on blogivaikutteita. Voi tietenkin myös olla ovat päässeet Lipposen kritisoimaan tilaan ihan itsestään, ilman ulkopuolista apua.

Toinen viihdyttävä teksti, joka ei ehkä ole yhtä vallaton kuin edellinen mutta kyllä hiukan tuoreempi, on Talouselämässä julkaistu Pekka Seppäsen kolumni Verkossa ryhmyys tiivistyy, joka omalla tavallaan komppaa hs.fi:n näkemystä valtamedian ulkopuolella tapahtuvasta kommunikoinnista. Mutta siinä missä hs.fi:n Esa Mäkinen käyttää oman konserninsa omistuksessa olevan Blogilistan tilastoja ihmisten määrittelemiseen, on Seppänen kääntänyt katseensa toiseen kansalaisten temmellyskenttään – adressit.comiin.

Seppänen listaa suosituimpia (eli eniten allekirjoitettuja ja kommentoituja) adresseja ja vetää niistä johtopäätöksen.

Edellä olevat esimerkit todistavat sen viisauden, että lähimpänä ihmistä ovat sellaiset asiat, jotka ovat ihmistä lähellä.
–
Pekka Seppänen

Netissä ’kaikkein suosituimmat’, ovat useasti vain poikkeuksia (esim. adressit joita ei ole tajuttu sulkea kun homma on ohi) jotka pulpahtavat esiin siksi että joko mittaustavat ovat vääriä tai mittaustuloksia tulkitaan väärällä tavalla. Tässäkin tapauksessa 2800 adressista alle prosentti on se ryhmä jonka perusteella vedetään johtopäätös sisällöstä (vrt. hs.fi:n tapaukseen jossa 3,5 promillea blogeista sai toimia esimerkkinä sille että kaikista blogeista on tullut viihdesivustoja).

Niitä ihmisiä joille ihmistä lähellä olevat asiat ovat… niin, lähellä, ovat niitä samoja jotka äänestävät meille presidentin ja eduskunnan. Ne ihmiset ovat tavallaan niitä jotka ovat nostattaneet Lipposen sille korokkeelle josta hän nyt räkii valtamedian kaljuuntuville päälaille. Samat ihmiset ovat myös niitä jotka ostavat valtamedian paperituotteita.

Mistä adressien allekirjoittajat saavat tietoa niistä lähellään olevista asioista? Oletan, että se massa ihmisiä joka eniten allekirjoittaa adresseja saavat ison osan informaatiostaan massamediasta, esimerkiksi niistä samoista lehdistä jotka sitten ihmettelevät kun ihmiset reagoivat. Hassua.

Kolumnin lopussa ilmoitetaan ettei Seppänen kuulu siihen tiivistyneeseen ryhmyyteen/tyhmyyteen netissä josta kirjoittaa. En kuitenkaan oikein ymmärrä miksi tämä pitää tuoda esiin. Onko se huumoria jota en tajua, vai jotain muuta?

Vappu on vuosittaisesti vietettävä juhla jolla kunnioitetaan viinapullon syntymää. Sitä vietetään joka puolella Suomea, mutta tämä kausijuhla kokoaa perheet yhteen riippumatta kotipaikkakunnasta.

Tähän juhlaan kuuluu useampi traditio joista tunnetuin lienee Vappupukit, jotka suurina laumoina perinteisissä haalaripuvuissaan jakavat juomistaan maistiaisia itselleen. Muita yleisesti esiintyviä vappuun liitettyjä tapahtumia ovat ryhmävaellukset ja pukille puhuminen, jalokaasulla täytettyjen ilmapallojen päästäminen vapaaksi sekä paperisilpun viljeleminen maastoon. Tämän lisäksi vappu ei tarjoa moniakaan paikallisia erikoisuuksia, sillä joka kaupungissa, kylässä ja peltoaukealla pestään ja lakitetaan patsaita.

Yleisesti on luultu että vappu on tekniikan alan yliopisto-opiskelijoiden vuoden suurin juhlapäivä, mutta uusimpien tutkimustulosten mukaan suurin osa örveltäjämassasta kostuu teinixxeistä ja pissixistä jotka ovat monissa kouluissa saaneet vappuaaton vapaaksi varta vasten kännäämistä varten.

Tunnettuja vappulauluja

• No onkos meille tullut ryyppäjäiset näin alkukevään keskelle?
• En etsi katsetta kirkasta
• Skumppa vappuaamuna
• Juhlalaattasi kaikki heitä
• Ruohossa puiston sateisen
• Poliitikkoja äidin oomme kaikki

Viuh! Mikä se oli? Se oli aika ja kaikki. Vilahti vaan. Minne se meni? Ei mitään havaintoa, mutta kovaa meni. Ja menee vieläkin. Blogikin täytti vuosia. Keskiviikkona oli merkkipäivä. Jäi kuitenkin noteeraamatta. Vinttimurto harmittaa vieläkin pahasti. Olisi tuossa jokunen blogiinkin kirjoitettava juttu. Ei vaan kykenene tai ehdi. Se jänis? Kiire on hoppu hoppu. Taskukello puuttuu. Töissäkin on töitä tehtäväksi. Kevät on kiireistä aikaa. Tässä kuussa kaikki viikonloput olleet menemistä. Tänäänkin. Huomenna pitäisi ehtiä kauppaan kun maanantaina on vappu ja pitäisi olla nyyttäreihin hankittuna safkaa. Chilisalsan ajattelin tehdä ihan itse. En ole aikaisemmin tehnyt. Ehkä sunnuntaina ehdin. Pitäisi majblommakin käydä poimimassa kokoelmiin. Sunnuntaina sekin varmaan. Ei lepoa pahoille. Tänään alkaa ryhmänyrkkeilyn ja -painin maailmanmestaruuskisat. Se ei kiinnosta, mutta pakoon ei pääse. Joka tuutista sitä tunkee.

Voitko kuvitella mitään luonnollisempaa tapahtumaa, kysytään jonkun murovalmistajan televisiomainoksessa jossa kaksi näyttelijää, nainen ja lapsi, istuvat kameroiden edessä huoneessa joka on lavastettu keittiöksi.

On todellakin vaikeata kuvitella mitään luonnollisempaa. Tulee ihan lapsuus parrasvaloissa mieleen. Joka aamu, koko 12 tuntisen aamun, läträsin murojen kanssa ison studion yhdessä nurkassa. Ohjaaja ja muu henkilökunta pysyttelivät varjoissa kameroiden takana. En tainnut nähdä heitä koskaan, en ainakaan muista nähneeni. Vain näyttelijä-äitini istui kanssani pöydän ääressä. Oli se hienoa aikaa. Olikohan minulla isäkin? Virallisesti ei varmaan, koska käsikirjoituksessa ei mainittu sellaista roolia, mutta päästäkseni tunnelmaan kuvittelin itselleni isän. Hän käveli aina hitaasti kuin Dressmanmies. Minun piti hymyillä koko ajan. Äänet varjoista käskivät.

Elämä on vanhemmiten muuttunut jotenkin niin luonnottomaksi.

Näinä aikoina ihmiset ovat niin terveystietoisia. En minä, tietenkään, mutta moni muu. Mikä tahansa ei kelpaa. Pitää olla tarkka. Tuotteesta kuin tuotteesta lanseerataan toinen toistaan kevyempiä vaihtoehtoja. Kevyt ja tietenkin light, ultrakevyt, rasvaton. Vähäsokerinen, alhainen sokeripitoisuus, sokeriton. Mauton, mauttomampi. Kumi ja pahvi. Kofeiiniton kahvi?

Muistatteko kun yrittivät markkinoille yrttitupakalla jossa oli kaikki tappavat aineet, mutta ei nikotiinia. Joku sanoi että sitä polttamalla kuolee ilman että saa hyvä olon tunnetta. Ei se myynyt. Eri juttu elintarvikkeilla.

Ovat tuhonneet juustot. Leikkaavat leivänpäälliset mauttomiksi, paperiakin ohuemmiksi, vaikeasti käsiteltäviksi tuotteiksi. Tehneet maidosta kalkkivettä, halleluja. Kaupan laarista löytyy niin terveyttä edistäviä kuin aivoille hyvää tekeviä rasvoja. Kevyitä nekin. Tietenkin. Tosin kevyt nyt voi olla melkein mitä vaan kunhan siinä on vähintään 30 % vähemmän energiaa kuin tavanomaisessa elintarvikkeessa.

Onhan se tietenkin ymmärrettävää tavallaan. Lihavuus lisääntyy. Kuin jänikset oletan. Itse olen kävelevä esimerkki vyötärö(kin)lihavuudesta, joten ei minulla sen suhteen ole mitään moralisoitavaa. Riskiryhmällä rikoo on ruma. Tai ei rikoita ollenkaan.

Vaan ei kai kevyttuotteet ole todistetusti vähentäneet lihavuutta. Koska ne eivät miltään maistu, pitää niitä syödä moninkertaisesti notta makunystyrät tyydyttyy. Lopputulos on kai plus miinus nolla. Tai ehkä jopa ei niin kevyt. Miinuksen puolella kai.

Mutta vaikka en oikeastaan pahemmin pidä kirjaa siitä mitä suuhuni laitan, olen sivusilmällä toisinaan jäänyt katselemaan pakkauksista tuotetietoja. Ihan vaan tiedonkeruun näkökulmasta. Triviaa, nam.

Siinä missä esimerkiksi kevyen metvurstin rasvapitoisuus (jota siis suuresti paketin päällä mainostetaan) voi olla jopa alle 10 %, olen bongannut että muroissa ja/tai mysleissä voi rasvanprosentti olla jopa 17 %, mutta sitä tietoa nosteta pakkauksen paraatipaikalle.

No eihän kaikissa muroissa tai mysleissä tietenkään ole tajuttomasti rasvaa. Osassa on todella paljon suolaa. Sokeriakin voi olla lähes 30 % (okei se on muromysli, ei niinkään muro tai mysli). Jostainhan se maku pitää saada.

Eipä taida pahemmin olla mitään väliä onko murot tai mysli sekoitettu vähärasvaiseen tai rasvattomaan maitoon tai jugurttiin. Tai jos leivän päälle laitta mautonta kumijuustoa niin paljon että se maistuu edes vähän. Tai jos juo kevytsiideriä.

Mistäköhän se on kotoisin, se semmoinen uskomus että myslit ja ainakin yhden tietyn valmistan murot ovat terveellisiä? Ehkä jotkut ovatkin, ei kuitenkaan kaikki.

Junassa matkalla Davosista Zürichiin. Semmoinen intercityjuna, vähän kuin täällä. Ei sovi niille jotka matkaavat suksineen ja laukkuineen. Etenkin kuin meitä on monta. Tavarat ei oikein mahdu, eikä istumapaikkojakaan pahemmin ole. Osa ryhmästämme löysi vapaat penkit. Osa ei.

Seisoimme kaverin kanssa vaunun oven vieressä ja katselemme ohi kiitäviä maisemia. Iso ikkuna.

Outoa talven, syksyn ja kevään sekoitusta. Vihreätä ruohoa, keltaisia lehtiä ja lunta. Lumiraja on hyvin selvä. Matalalla lipuvat pilvet saavat vuoret näyttämään mystisiltä. Tänne pitäisi tulla valokuvaamaan maisemia, ajattelen. Sanon sen ääneenkin, useamman kerran. Tuskin kuitenkaan tulen.

Pieni, joulupukin näköinen (mutta laihempi) ukkeli, tepastelee alas junanvaunun toisesta kerroksesta ja astelee meidän ohi. Vessaan menossa, mutta molemmat ovat varattuja. Partasuu huomaa meidät ja loihe lausumaan ajatuksiaan paikallisella kielellä. Kuuntelen mutten oikein ymmärrä. Kun ukkeli poistuu toilettiin kysyn käännöstä kaverilta. Oli sanonut että junan takaosassa olisi paljonkin tilaa, mutta ihmiset ne vaan tunkee tänne eteen.

Kun minijoulupukki ilmestyy vessasta, toivon ettei se jäisi höpöttämään. Minä kun en oikein osaa kieltä. Mutta niinpä se jää siihen kertomaan miten ikkunasta näkyvät vuoret ovat armeijan aluetta. Ovat kuulemma onttoja. Ja että tuolla pidemmällä, missä on paljon lunta, siellä on Lichtenstein. Huomaan vastaavani ukkelille hyvin lyhyin ilmaisuin milloin ruotsiksi, milloin englanniksi. Just så. Jasså? Really?

Juna pysähtyy. Ukkeli toivottaa meille hyvät päivän jatkot ja astuu asemalaiturille. Ovet sulkeutuvat ja me jatkamme taas kohti pääkaupunkia. Siis armeijan vuoria nämä, kysyn kaverilta. Joo. Olin siis ymmärtänyt oikein.

Parissa tunnissa ei ehdi oikein Zürichiin tutustumaan, mutta vanhassa kaupungissa oli oikein kiva spagettiravintola ja monta mielenkiintoisia näyteikkunaa. Terassicapuccinot pienen torin laidalla keväisessä säässä oli hyvä veto ennen lentokentälle lähtöä.