skrubu

Voitko kuvitella mitään luonnollisempaa tapahtumaa, kysytään jonkun murovalmistajan televisiomainoksessa jossa kaksi näyttelijää, nainen ja lapsi, istuvat kameroiden edessä huoneessa joka on lavastettu keittiöksi.

On todellakin vaikeata kuvitella mitään luonnollisempaa. Tulee ihan lapsuus parrasvaloissa mieleen. Joka aamu, koko 12 tuntisen aamun, läträsin murojen kanssa ison studion yhdessä nurkassa. Ohjaaja ja muu henkilökunta pysyttelivät varjoissa kameroiden takana. En tainnut nähdä heitä koskaan, en ainakaan muista nähneeni. Vain näyttelijä-äitini istui kanssani pöydän ääressä. Oli se hienoa aikaa. Olikohan minulla isäkin? Virallisesti ei varmaan, koska käsikirjoituksessa ei mainittu sellaista roolia, mutta päästäkseni tunnelmaan kuvittelin itselleni isän. Hän käveli aina hitaasti kuin Dressmanmies. Minun piti hymyillä koko ajan. Äänet varjoista käskivät.

Elämä on vanhemmiten muuttunut jotenkin niin luonnottomaksi.

Näinä aikoina ihmiset ovat niin terveystietoisia. En minä, tietenkään, mutta moni muu. Mikä tahansa ei kelpaa. Pitää olla tarkka. Tuotteesta kuin tuotteesta lanseerataan toinen toistaan kevyempiä vaihtoehtoja. Kevyt ja tietenkin light, ultrakevyt, rasvaton. Vähäsokerinen, alhainen sokeripitoisuus, sokeriton. Mauton, mauttomampi. Kumi ja pahvi. Kofeiiniton kahvi?

Muistatteko kun yrittivät markkinoille yrttitupakalla jossa oli kaikki tappavat aineet, mutta ei nikotiinia. Joku sanoi että sitä polttamalla kuolee ilman että saa hyvä olon tunnetta. Ei se myynyt. Eri juttu elintarvikkeilla.

Ovat tuhonneet juustot. Leikkaavat leivänpäälliset mauttomiksi, paperiakin ohuemmiksi, vaikeasti käsiteltäviksi tuotteiksi. Tehneet maidosta kalkkivettä, halleluja. Kaupan laarista löytyy niin terveyttä edistäviä kuin aivoille hyvää tekeviä rasvoja. Kevyitä nekin. Tietenkin. Tosin kevyt nyt voi olla melkein mitä vaan kunhan siinä on vähintään 30 % vähemmän energiaa kuin tavanomaisessa elintarvikkeessa.

Onhan se tietenkin ymmärrettävää tavallaan. Lihavuus lisääntyy. Kuin jänikset oletan. Itse olen kävelevä esimerkki vyötärö(kin)lihavuudesta, joten ei minulla sen suhteen ole mitään moralisoitavaa. Riskiryhmällä rikoo on ruma. Tai ei rikoita ollenkaan.

Vaan ei kai kevyttuotteet ole todistetusti vähentäneet lihavuutta. Koska ne eivät miltään maistu, pitää niitä syödä moninkertaisesti notta makunystyrät tyydyttyy. Lopputulos on kai plus miinus nolla. Tai ehkä jopa ei niin kevyt. Miinuksen puolella kai.

Mutta vaikka en oikeastaan pahemmin pidä kirjaa siitä mitä suuhuni laitan, olen sivusilmällä toisinaan jäänyt katselemaan pakkauksista tuotetietoja. Ihan vaan tiedonkeruun näkökulmasta. Triviaa, nam.

Siinä missä esimerkiksi kevyen metvurstin rasvapitoisuus (jota siis suuresti paketin päällä mainostetaan) voi olla jopa alle 10 %, olen bongannut että muroissa ja/tai mysleissä voi rasvanprosentti olla jopa 17 %, mutta sitä tietoa nosteta pakkauksen paraatipaikalle.

No eihän kaikissa muroissa tai mysleissä tietenkään ole tajuttomasti rasvaa. Osassa on todella paljon suolaa. Sokeriakin voi olla lähes 30 % (okei se on muromysli, ei niinkään muro tai mysli). Jostainhan se maku pitää saada.

Eipä taida pahemmin olla mitään väliä onko murot tai mysli sekoitettu vähärasvaiseen tai rasvattomaan maitoon tai jugurttiin. Tai jos leivän päälle laitta mautonta kumijuustoa niin paljon että se maistuu edes vähän. Tai jos juo kevytsiideriä.

Mistäköhän se on kotoisin, se semmoinen uskomus että myslit ja ainakin yhden tietyn valmistan murot ovat terveellisiä? Ehkä jotkut ovatkin, ei kuitenkaan kaikki.

Junassa matkalla Davosista Zürichiin. Semmoinen intercityjuna, vähän kuin täällä. Ei sovi niille jotka matkaavat suksineen ja laukkuineen. Etenkin kuin meitä on monta. Tavarat ei oikein mahdu, eikä istumapaikkojakaan pahemmin ole. Osa ryhmästämme löysi vapaat penkit. Osa ei.

Seisoimme kaverin kanssa vaunun oven vieressä ja katselemme ohi kiitäviä maisemia. Iso ikkuna.

Outoa talven, syksyn ja kevään sekoitusta. Vihreätä ruohoa, keltaisia lehtiä ja lunta. Lumiraja on hyvin selvä. Matalalla lipuvat pilvet saavat vuoret näyttämään mystisiltä. Tänne pitäisi tulla valokuvaamaan maisemia, ajattelen. Sanon sen ääneenkin, useamman kerran. Tuskin kuitenkaan tulen.

Pieni, joulupukin näköinen (mutta laihempi) ukkeli, tepastelee alas junanvaunun toisesta kerroksesta ja astelee meidän ohi. Vessaan menossa, mutta molemmat ovat varattuja. Partasuu huomaa meidät ja loihe lausumaan ajatuksiaan paikallisella kielellä. Kuuntelen mutten oikein ymmärrä. Kun ukkeli poistuu toilettiin kysyn käännöstä kaverilta. Oli sanonut että junan takaosassa olisi paljonkin tilaa, mutta ihmiset ne vaan tunkee tänne eteen.

Kun minijoulupukki ilmestyy vessasta, toivon ettei se jäisi höpöttämään. Minä kun en oikein osaa kieltä. Mutta niinpä se jää siihen kertomaan miten ikkunasta näkyvät vuoret ovat armeijan aluetta. Ovat kuulemma onttoja. Ja että tuolla pidemmällä, missä on paljon lunta, siellä on Lichtenstein. Huomaan vastaavani ukkelille hyvin lyhyin ilmaisuin milloin ruotsiksi, milloin englanniksi. Just så. Jasså? Really?

Juna pysähtyy. Ukkeli toivottaa meille hyvät päivän jatkot ja astuu asemalaiturille. Ovet sulkeutuvat ja me jatkamme taas kohti pääkaupunkia. Siis armeijan vuoria nämä, kysyn kaverilta. Joo. Olin siis ymmärtänyt oikein.

Parissa tunnissa ei ehdi oikein Zürichiin tutustumaan, mutta vanhassa kaupungissa oli oikein kiva spagettiravintola ja monta mielenkiintoisia näyteikkunaa. Terassicapuccinot pienen torin laidalla keväisessä säässä oli hyvä veto ennen lentokentälle lähtöä.

Juu juu, tiedän. Olen sanonut ettei Juurovisionin lallatuskilpailut pahemmin kiinnosta ja uskallan yhä olla samaa mieltä. Mutta en voi kuitenkaan olla kirjoittamatta, kun tulin tänään ajatelleeksi tätä erinäisissä uutisissa ollutta juontajavalintaa.

Voi voi ja oi oi. Ovatko nuo kaksi nyt se oikea valinta? Ohhoh hohhoh. Liirum laarum, laadidaa.

Mikä siinä on, että neljäkymmentä vuotta yritetään ja aina homma menee ihan reisille? No, sehän on sitä, että yritetään olla mahdollisimman tylsiä, tasapaksuja ja harmaita. Sitä pelataan varman päälle, se on se termi jota käytetään. Ja varmaan päällehän ei ole siis tuottanut voittoa. Koskaan. Ikinä.

Kun minä olin reilusti pienempi, enkä tarkoita vaan pötsin ympärystä vaan fyysistä ikää, vanhempani muistivat usein kertoa että on hyvä ettei Suomi voita. Voitto kun tarkoittaa lallatuskilpailujen järjestämistä, ja se on kallista. Ja sen maksaa kansa. Hyvä vaan että muut voittavat (vaikka Suomi onkin aina paras). Lohduttavaa? Puppua ja itsensä sekä lastensa kusettamista. Minähän tietenkin uskoin vahempiani. Silloin joskus.

No, sitten jossain jotain tapahtui. Epätoivo johtaa odottamattomiin tekoihin, väliaikaiseen hairahtumiseen keskinkertaisuuden polulta. Yllättäen kilpailuun täältä oli valittu jotain erilaista. Jotain hauskaa. Kansa joko inhosi tai rakasti. Juuroviisut tykkäävät erilaisesta. Voitto tuli.

Olihan se monen mielestä huono biisi joka täältä lähti kilpailemaan. Niinhän se oli syntistä, että järjestävän maan vaiktusvaltainen jumalanpalvojaryhmä halusi kieltää edustajamme esiintymisen. Häpeäksi ovat kotimaallensa. Hyh hyh. Samoinhan täälläkin moni ajatteli.

Nyt täällä siis järjestetään tulevia pippaloita.

Pari vuotta sitten jäi näkemättä MM-kisojen avajaiset. Olin ulkomailla. Jälkikäteen olen kuullut että kyseessä oli ehkä maailman hölmöin epäspektaakkeli, ja minua on siitä lähtien harmittanut etten nähnyt tätä riman alitusta Gandalfein ja Rednexeineen.

Euroviisut ajattelin katsoa. Vuoden 2006 luova viisuhulluus on kadonnut. Nyt ollaan taas ruodussa. Tasapaksuus on in. Juontajat ovat tusinatavaraa, eurohumpaa, ilman mitään persoonallisuutta tai erikoisuutta. Odotettavissa siis harmaata perusrimanalitusta ilman yllätyksiä. Haluan maistaa myötähäpeän kitkerän kalkin. Haluan kokea sen mistä riittää puhuttavaa loppuvuodeksi.

Jännittää jo nyt.

Joukko Kallion (kuitenkaan ei niinkään vain tai ainoastaan Kallion) nypläysseuran oudonnimisiä jäseniä sekoitti eilen pääkaupunkimme mummokaupunginosan seesteistä elämänmenoa iloisella puheensorinalla, rauhallisella meiningillä ja ainokaisella kohtauksella. Yhden jos toisenkin, yhteensä siis vain kahden, bubin väliä kerran ja vain yhteen suuntaan ravannut, toisinaan myös määrällisesti kasvanut, ryhmä pakeni jossain vaiheessa tilapirssillä kohti omaa kyläyhteisöänsä. Oli kuulemma kuoro- ja/tai soololauluharjoitusten aika.

Kaikkia ei laulattanut. Pari jäi. Ravaus jatkui kolmanteen bubiin mutta ei ennen kuin oltiin hetken leikitty ”etsi kadonnutta kameraa joka ei olekaan kadonnut” -leikkiä.

Tänään, eilisillan eräänlainen isäntä, hiukan paikallisväriä joukkoon tuonut, kuitenkin selvästi maalta kaupunkiin alle kymmenen vuotta sitten paennut epäilyttävä mieshenkilö (identifioitu peilistä), kärsii säkenöivästä voimattomuudesta, vaikka eilen kävikin korjaamolla.

…EIKÖ?

Onnistuneen illan laitteistoa. Digikamera johon tallentuu ajatusten Kervå, Erään Poladroidikamera joka tuo bubiin kuin bubiin tuulahduksen 80-lukua, tuntematon viestintälaite yhteydenpitoa varten sekä, vasemmalla, tuoppi josta juoma liukeni vikkelään.

Kello 1.57 Korjaamon toiletissa.

Silloin joskus kun NMT oli GSM:ää tavallisempi ja kännykkäoperaattoreita tasan kaksi, oli mahdotonta lähettää tekstiviestejä yhden operaattorin liittymästä toisen operaattorin liittymään.

Itselläni oli Telen liittymä ja niille kavereille joilla oli Radiolinja (sanoivat sillä olevan paremman peittoalueen) ei edes tarvinnut ajatella tekstareiden lähettämistä. Se oli todella harmittavaa. Teknologia oli olemassa, oli myös kokeilunhalua, mutta joku jossain oli päättänyt rajoittaa mahdollisuuksia. Ehkä se joku pelkäsi rahan menetystä?

Eikä silloin tekstarit vielä olleetkaan mikä kova juttu. Kuka nyt tekstiä puhelimella lähettäisi? Silloin kännykätkin olivat juppikamaa, turhaa tavaraa. Miksi joku haluaisi kantaa puhelinta mukanaan?

Voi sitä ilon päivää kun sitten operaattoreiden välinen muuri kaadettiin ja tekstareita pystyi lähettämään vapaasti kenelle vaan. Siis kenelle vaan jolla oli kännykkä. Semmoinen kännykkä jossa oli SMS-toiminnot.

Hiukan samalla tavalla aikanaan kuin koin ärsyttäväksi tekstiviestien rajoittamisen, olen kokenut pikaviestinten eri standardien väliset rajat. Ne ovat kuin Tele ja Radiolinja, mutta niitä on enemmän. Yahoo!, Microsoft, AOL, Google. Meidän heimo ei puhu teidän heimolle.

Paitsi että kohta puhuvat. Ainakin pari heimoa.

Yahoo and Microsoft stated that they have built a software bridge between their popular IM applications, thus allowing the creation of the world’s largest IM and social community. In their combined press release the two companies mentioned that this community reaches more than 350 million IM accounts, now merged together due to interoperability.
–
Yahoo and Microsoft merge their IM clients

Vaikka uutinen sinänsä on iloinen ja mielestäni askel hyvään suuntaan, ei se tietenkään ole täydellinen.

[...] I am still not likely to be able to talk with all my buddies via Yahoo Messenger. In part, that’s because Microsoft doesn’t have a Mac version of MSN Messenger that supports the new cross-talk feature. (Microsoft says it is evaluating whether to offer such a feature in its MSN Messenger for Mac program.)
–
Yahoo, Microsoft almost on speaking terms

Niinpä tietysti. Käyttöjärjestelmät.

Tekstiviestinnän alkumetreillä oli siis kännyköitä jotka eivät osanneet SMS:ää, toiset osasivat ottaa vastaan mutteivät lähettää, jossain malleissa tekstareita tihrusteltiin hankalasti yksiriviseltä näytöltä. Pikaviestinnässä ollaan hiukan samalla tasolla. Tuote A osaa jotain, tuote B jotain muuta ja vähän eri tavalla. Että A ja B osaisivat samat asiat ja vielä puhuisivat toistensa kanssa on yhä vaan utopiaa.

Huokaus.

Eikä tilanne parane myöskään vaikka käyttäisi pikaviestimiä jotka osaavat useampia protokollia (esim. Adium, Proteus, Gaim tai Trillian). Niissä on aina jotain rajoitteita. Yksi ei osaa siirtää tiedostoja tai ymmärrä ryhmäviestintää, toinen ei kykene ääni- tai videoviestintään. Kolmas on ihan kauhea käyttää.

Yhyy.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

(Olin viittä vaille valmis ostikoimaan juttuni Karin pysyväismääräyksen vastaisesti tyyliin X:n sietämätön Y, mutta ajatus suolatuista kainaloista ja lehmästä ei kuitenkaan innostanut tarpeeksi.)

Viimeksi kun istuin ravintola Sipulin terassilla muistan bonganneeni ohikävelijöiden seasta kollegan uudesta työpaikastani. Oli kesä. Kuumakin taisi olla. Siitä on seitsemän vuotta aikaa.

Tänään en huomannut että kukaan kollegoistani olisi tepastellut terassin ohi, mutta iloisessa seurueessamme juttelimme uudesta työpaikastani. Mutta vain hetken aikaa. Puhe kääntyi nopeasti tulevan viikonlopun suunnitelmiin. Aurinko korvensi kasvojani. Olut maistui.

Kotimatkalla ratikassa pieni ryhmä ilmakuivattuja, reilusti yli keski-iän olevia leidejä keskusteli ministeri Saarelan päätöksestä nimetä Turku kulttuuripääkaupungiksi.

- Eikös Saarela itse olekin Turusta?
- Rovaniemessä on enemmän eksotiikkaa.
- Turku on vähän huonompi vanha kaupunki.

Lopputulos on selvä. Nettiadressin on oikeasti allekirjoittanut todella moni Lordi-fani.

Näihin sanoihin loppuu Hesarin juttu Lordi-nettiadressin nimet ovat valtaosin todellisia.

Artikkelin selvään lopputulokseen on päästy esimerkiksi kysymällä 27 henkilöltä ovatko he oikeasti allekirjoittaneet adressin. Kolme ei ollut ja näin Hesrissa päädytään toteamaan että ”kymmenesosa allekirjoittajista on tekaistuja”. Eli noin 200000 nimen adressin virhemarginaalin voi siis todeta kilauttamalla noin 0.01 prosentille adressin allekirjoittaneista kavereista. Siis hei, lopputulos on selvä.

Mutta kuvittelenko vain, vai onko tuo jutun viimeinen kappale oikeasti tyhjääkin tyhjempi. Se kertoo meille… mitä? Sen että lopputulos on selvä, ja että lopputulos on se että nettiadressin on allekirjoittanut oikeasti tuntemattoman kokoinen ryhmä Lordi-faneja. Siis hei, todella moni.

Ei kai kaikki allekirjoitukset ole nimenomaan Lordi-fanien? Onkohan joukossa mahdollisesti jokunen Seiskan tempauksesta suuttunutta, jotka eivät ole faneja? Villi arvaus, mutta mielestäni ei kuitenkaan mahdoton.

Jos kaikki oikeasti allekirjoittaneet eivät ole Lordi-faneja, niin silloinhan Hesari lopettaa juttunsa sanomalla että allekirjoittaneiden joukossa on todella monta Lordi-fania.

Aika yllättävä lopputulos! Ai ei vai?

Saitti jota olen käyttänyt vuosikausia tuli vastaan töissä. Vaatimusmäärittely läpiluettuna suunnittelimme ja funtsasimme. Hyviä ideoita tuli.

Kotona illalla kun taas kävin katsomassa kyseistä palvelua tajusin miten eri silmin katson sivustoa käyttäjänä. Työsilmät ja vapaa-aikasilmät. Suunnittelija ja käyttäjä. Kuin kaksi täysin eri henkilöä.

Sinänsähän tuossa ei ole mitään uutta. Suunnittelija ei ole kohderyhmän edustaja. Kuten ei ole asiakaskaan. Tämänhän ymmärtää jokainen. Mikä siis silmissäni, paitsi niiden niiden minimaalinen värivirhe, tekee asiasta kirjoittamisen arvoisen?

…läs vidare »