skrubu

Kävin läpi Blogilistalla olevat suosikkini ja kokosin niistä kansiollisen syötteitä syötelukijaani. Nimesin kansion Blogilistan korvikkeeksi. Ainakin toistaiseksi.

Miksi? Muutosvastarintaa? Ei toki.

Olen seurannut blogeja Blogilistan, ja sitä ennen Päivän pamauksen, kautta pidempään kuin mitä olen itse pitänyt blogia. Kun olin vuonna 2003 RE:n Big One tuomaristossa puhuin lämpimästi Blogilistan puolesta Paras ei-kaupallinen kategoriassa, niin paljon pidin sitä hyvänä. Kollegani tuomaristossa eivät lämmenneet. Ja vaikka pitkään olenkin seurannut useita lähteitä syötteiden kautta, kasvoi Blogilistasta tapa: Se oli se paikka josta löytyi kotimaiset blogit.

Ja vaikka tämä uudistettu nyt hiukan on tökkinyt, olen kuitenkin sitä käyttänyt. Onhan se harmittanut kun palvelun uudistaminen on tehnyt blogien seuraamisen vähemmän joustavaksi sekä hitaammaksi kuin ennen ja jouduin jopa poistamaan blogini sivupalkista seuraamieni blogien listan, kun uuden Blogilistan suosikkisyöte on täysin käyttökelvoton. Mutta sen verran on tullut itsekin vuosien mittaan tehtyä verkkosivuja, etteivät pienet vastoinkäymiset jaksa lannistaa. Ehkä se on sitkeyttä. Ehkä laiskuutta. Vanhoista tavoista on hankala päästä eroon.

Se mikä sitten inspiroi minut käsityönä siirtämään suosikkini yksi kerrallaan syötelukijaan oli kaikki ne ilmoitukset jotka luin blogeista, että poistuvat Blogilistalta. Linkitän ButtUglyyn jossa Janne selittää selvästi mistä tämä häipyminen johtuu (ja Kari tekee mieh.. jorunal… no, hyvän työn listatessaan linkkejä asiasta kirjoittaviin). Mitenkäs minulle tulee tuosta mieleen case Lukijoiden kuvat?

Synkkäähän se on kun jengi lähtee. Vaikka onhan se ihan ymmärrettävää.

Sitä minä kuitenkin ihmettelen miten länsinaapurissa Aftonbladet ei harrasta tuollaista lakiteksteilyä omistamallaan paikallisella blogilistalla. Ehkä ne ovat avomielisempiä siellä, onhan niillä Google News ja kaikki.

Lisäsin Feedburnerissa skrubu.netin ja kuvablogin syötteet Creative Commonsin alaisiksi, ja heitinpä sen tuohon sivupalkkiinkin vielä (inpsiraationa Merten). Jaella, jakaa ja kopioida siis saa mutta ei kaupalliseen käyttöön eikä muuttaa tahikka muunnella. Niin ja lähdekin on mainittava.

Vaikka siirrynkin nyt seuraamaan blogjeja syötelukijalla, en kuitenkaan (ihan) vielä poista blogejani Blogilistalta. Jään jännityksellä seuraamaan miten tässä käy. Jos vaikka muuttaisivat käyttöehtoja, tai antaisivat jossain jonkun virallisen selityksen (kuten: ”ei me muuten, mutta lakiosaston virallisessa memossa luki että oli pakko”). Vaikka mitäpä sitä nyt tuommoista lakitekstiä selittämään.

Kuten ei varmaan tätäkään (kohdan 4.7 lopusta):

Käyttäjällä ei ole oikeutta muodostaa Palvelusta tai sen osasta uutta palvelua.
–
Blogilista.fi/käyttöehdot

Eli tuossa hyvin modernisti, aitoon Web 2.0-henkeen kielletään tekemästä mashuppia jossa Blogilista olisi osana. Kieltääkö tuo muuten myös suosikkisyötteen näyttämisen omassa blogissa?

Sivuhuomiona on mainittava, että jään kaipaamaan suuresti joitakin blogeja jotka eivät tarjoa syötettä. Omasta suosikkilistasta löysin yksitoista sellaista. Toisaalta osaa en jää kaipaamaan.

Ehkä oikeastaan oli hyvä käydä läpi koko suosikkilista ja karsia sieltä osa pois (ja kyllä minä niitä syötteettömiäkin vielä seuraan – niitä hyviä niistä).

Minä kuolin kaksi viikkoa sitten. Tuhkani on siroteltu mereen, eikä minusta ole jäljellä kuin muistikuvia ja jokunen valokuva nuoruuden päiviltäni. Vaihdoin hiippakuntaa hiukan yllättäen, siksi testamenttini tulee teille tiedoksi vasta nyt, hiukan jälkikädessä.

Jakakaa vähäinen maallinen omaisuuteni viisaasti. Sillä ei oikeastaan ole mitään minun kanssa tekemistä. Asuntonikin oli tavallaan vain lainassa. Muistakaa kuitenkin, ettei tavaroista kannata tapella - se ei ole sen arvoista. Pitäkää kuitenkin hyvää huolta kovalevyistäni, niiltä voi löytyä vaikka mitä kivaa.

Omasta mielestäni kuitenkin arvokkain perintöni on elämäni aikana verkkoon tuottama julkinen sisältö. Se on oikeasti minua. Jätän sen kaiken jälkipolville. Mutta koska en enää ole täällä maksamassa laskuja, tulee verkossa käyttämäni maksulliset palvelut vähitellen poistamaan sinne syötetyt sisällöt.

Blogini tulevat katoamaan bittitaivaaseen. Ottaisiko joku niistä näin jälkikäteen kopion jotenkin? Ehkä tulostaisi tuotokseni paperille? Se olisi kiva, onhan siellä paljon ajatuksia ja jokunen ihan onnistunutkin valokuvakin. Kirjoittamani kommentit eri blogeihin varmaan näkyvät kunnes nekin blogit vähitellen katoavat. Flickrissä olevista kuvistani vain kaksisataa viimeisintä jää näkyviin kun lasku jää maksamatta. Näin kuolleena en enää oikein muistakaan mistä kaikista palveluista olen maksanut. Tuskin niitä kukaan muukaan tietää.

Ja vaikka tietäisi, ei kukaan muu tiedä salasanojani niihin, koska koneellani olevat tiedot ovat vähintään kahden eri salasanan takana. Eli vääjäämättä osa verkkoidentiteettiäni poistuu näkyviltä. Olisin jättänyt salasanani jonnekin teidän ulottuvillenne, jos olisin etukäteen tiennyt heittäväni lusikan nurkkaan.

Mutta entä kaikki ne ilmaiset palvelut joita käytin vielä eläessäni?

Facebook-profiilini ei päivity (vaikka näin jälkikäteen ajateltuna sinne olisi hauska saada joku naseva statusteksti), mutta se ei estä muita kommentoimasta sinne tai lähettämästä minulle vampyyrikutsuja (joista en elävänäkään oikein jaksanut innostua).

Videot YouTubessa sekä erinäiset viestit keskustelupalstoilla ja Jaikussa jäävät näkyviin. Tieto kuuntelemastani musiikista jää elämään, kuten myös sosiaaliset kirjanmerkkini. Myös kaikki kokeilemani ilmaiset blogialustat varmaan säilyttävät siellä olevan sisällön. Ainakin toistaiseksi. Vaikka eihän sitä tiedä koska erinäiset MyFacet ja SpaceBookit lopettavat toimintansa ja tyhjentävät tietokantansa.

Osa identiteettiäni katoaa verkosta, osa jää pölyttymään sinne tai tänne ja katoaa vähitellen alati lisääntyvän kohinan taakse, hakukoneiden saavuttamattomiin. Ehkä osa löytyy Wayback Machinen listoilta. Kuvittelen jättäneeni pienen jäljen verkkomaailmaan. Ehkä joku joskus jaksaa kaivella esiin tuotoksiani netistä ja tekee minusta muistosivun? Ehkä ei.

Mutta miten käy yritysten verkkosivuille kun liiketoiminta lakkaa? Jääkö niistä nettiin jälkeä?

Yritysten omat sivut tuskin jäävät näkyviin, osahan jo nyt poistaa vanhaa materiaalia näkyviltä. Brändit uudistuvat, logot vaihtuvat ja viestintä muuttuu. Lähihistoria deletoidaan vikkelästi jotta nykyinen yrityskuva pysyy selkeänä.

Se mitä yrityksistä jää jäljelle on se mitä muut ovat niistä kirjoittaneet. Osa löytyy vakiintuneen median arkistoista. Osa on yksityishenkilöiden kirjoittamaa tai ylläpitämää tietoa kuten linkkejä, blogikirjoituksia ja vaikka Facebook-ryhmiä. Unohtamatta tietenkään Wikipediaa, jonka kollektiivinen muisti jo on yhdeksän miljoonan artikkelin kokoinen ja päivittää yli 75000 aktiivista kirjoittajaa yli 250:llä eri kielellä.

Millaisen kuvan sinä jätät itsestäsi tai yrityksestäsi tuleville polville?

Laiskuutta! Laiskuuttahan se on, ajattelin yhtenä päivänä töissä kun dokumentoin erästä käyttöliittymää. Ai mikä, kysytte? Käyttöliittymä, tiedättehän se laitteen, ohjelmiston tai… äh. Siis mikä laiskuus? No, tietenkin käyttäjä.

Viimeisimmän purkaukseni jälkeen on asia jäänyt kellumaan ajatuksieni pinnalle kuin öljy Suomenlahden laineilla, sillä erotuksella että omani ei ehkä ollut vain tahallista, vaan myös toivottua.

Huomasin nimittäin, että kun aktiivisesti pyrin olemaan kirjoittamatta termiä käyttäjä, jouduin käyttöliittymän ohella miettimään ihmistä ja tämän päämääriä – sitä mitä käyttöliittymän avulla pitäisi saada aikaiseksi: lukea, katsoa, kuunnella, pelata, ostaa…

Se oli hyvin opettavaista (vaikkakin ehkä hiukan tavallista työläämpää). Ihminen muuttui bulkkikamasta, geneerisestä käyttäjästä, henkilöksi jolla on päämäärä ja käyttöliittymän olemassaolon oikeutus oli olla väline päämäärän savuttamiselle. Näinhän sen pitääkin olla: ”keitän kahvia” ei ”käytän kahvinkeitintä”, ”otan kuvan” ei ”käytän kameraa” tai ”kirjoitan blogijuttua” ei ”käytän blogisoftaa, selainta, hiirtä ja näppäimistöä”.

Käyttäminen liitetään usein negatiiviseen yhteyteen. Usein kuulee, että joku ei halua tehdä jotain koska ei osaa käyttää jotain laitetta tai ohjelmaa. Lopputulokseen pääseminen on positiivinen asia, käyttäminen ei niinkään. Äitini esimerkiksi puhuu mielellään puhelimessa ja on tyytyväinen kun saa langan päähän tavoittelemansa ihmisen. Mutta kännykkää hän vierastaa koska ”ei osaa sellaista käyttää”. Lankapuhelin on puheluita varten, kännykkä on vain vaikea käyttää. Hän ei koskaan sano käyttävänsä lankapuhelinta, vaan puhelimella soitetaan tai puhelimessa puhutaan tai puhelimeen vastataan.

Käyttäjät käyttävät käyttöliittymiä. Yksilöt haluavat päästä tavoittelemaansa lopputulokseen. Käyttöliittymän käyttäminen ei tuota onnistumisen tunnetta. Tahdottuun lopputulokseen pääseminen sen sijaan kyllä.

Inspiroiduin siis viikko sitten hankkimaan Andrew Keenin kirjan. Nyt The Cult of the Amateur on kuunneltu ja asiaa hiukan pohdittu. Korvatkin on pesty (kyseessä on siis äänikirjaversio), se oli tarpeen.

Suurin osa kirjasta on kuvausta nykytilasta, raportointia siitä mitä kaikkea on tapahtunut ns. web 2.0:n toistaiseksi hyvin lyhyen historian aikana. On vertaistuotanto ja vertaisverkot, alan suuret toimijat ja tietenkin yksilöt. Eli ei oikeastaan mitään uutta tai ihmeellistä.

Keenillä on hyviä huomioita joistain verkon synkemmistä puolista, kuten tietomurrot, identiteettivarkaudet ja lapsiporno. Mutta suurin osa kirjasta on kuitenkin vain hämmentävää surkuttelua siitä vääryydestä jota musiikkibisnes, valtamedia ja Hollywood joutuu kärsimään kun web 2.0 on täynnä amatööriä ja roistoa. Keen näkee bisnesten kaatumisen (ja samalla kulttuurin kuoleman) internetissä hilluvien kouluttamattomien tai minkäänlaisia tunnustuksia ja palkintoja saamattomien syynä.

The Cult of the Amateur tuntuu propagandalta niiden suusta jotka jäivät polttamaan sikareita ja juomaan konjakkia asemalle kun internetjuna lähti. Kirja on täynnä kukkahattutätien märkiä unia ja valtamediakriittisten provokaatiota. Se ei edes yritä olla diplomaattinen tai analyyttinen. Keenin maailma on mustavalkoinen, vääryys ja oikeus ovat absoluuttisia.

Kirjailijan itsensä lukemana äänikirja on täynnä inhoa ja halveksuntaa. En muista kuulleeni kenenkään sihisseen jonkun nimeä niin kitkerästi kuin Keenin mainitessaan Chris Anderssonin. Ja juuri tämä messiaaninen halveksunta jolla Keen provokatiivisesti maalaa netin nykymenosta oligarkisen dystopian on kirjan suurin kompastuskivi: se syö uskottavuuden. Se on ylidramatisoitua ja liioittelevaa.

Vaan eihän siitä pääse yli etteikö Keenin kirja olisi mainiota viihdettä. Itse huomaisin usein hymileväni kuunnellessani Keeniä hänen saarnatessaan pahaa oloaan. Taisin joskus jopa nauraa ääneen.

Kaiken kaikkiaan oli hyvin virkistävää kuunnella Keenin synkistelyä. Mutta kirja ei sovi heikkohermoisille, viestintäministereille tai muille jotka saattavat kuvitella Keenin oikeasti edustavan ainoata ja absoluuttista totuutta.

Päivitys: YouTube: The Truth According To Wikipedia, 48min 12 sec (incl. Andrew Keen).

Olin kirjoittamassa siitä millaisen kuvan olen saanut Andrew Keenistä lukemalla valtamedian toimitettuja artikkeleita kyseisestä henkilöstä. (”Ennen vanhaan kaikki oli paremmin”, ”hyvä kansalainen haluaa lukea ja tietää maailmasta eikä kirjoittaa uutisia”, ”tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä”).

Jäin kuitenkin miettimään. Mietin yön, ja toisenkin, yli ja tajusin etten oikeastaan saanut artikkeleista mitään irti. Joten päätin viihdyttää itseäni Keenin kirjalla.

Kolmannes on nyt kuunneltu (audiokirja, Keenin itsensä lukemana) ja täytyypä sanoa, että harvemmin on vastaan tullut yhtä synkkää ja katkeraa tilitystä. Toistaiseksi Keen ei ole muuta kuin todennut kaiken olevan väärin ja haukkunut amatöörit maanrakoon. Joukossa on kyllä jokunen nasta pointti, pari hyvää oivallusta ja kasapäin todella huonoja vertauksia, mutta odotan yhä saavani jonkinlaisia ehdotuksia siihen mitä asialle voisi tehdä.

Vaikka en jaa Keenin näkökulmaa, on todella hienoa kuulla argumentointia Wikinomics/Long Tail/Web 2.0 -ajattelua vastaan. Sellainen avartaa näkökulmia ja ehkä siitä jotain jopa oppii (vaikka sen miten joku muu voi ajatella asioita).

Toinen asia jota olen miettinyt kuunnellessani Keeniä, on ajatus jota luonnostelin mutta jota en ole vienyt loppuun asti. Mietin sitä, että voisiko internetin kehitystä jollain tavalla verrata esimerkiksi jonkun tietokoneohjelman kehitykseen. Keen nimittäin toteaa ettei näppäimistö ja internetyhteys tee kenestäkään journalistia, ja tottahan se on. Vastaavaa toistettiin kun Photoshop oli niin nuori ettei layereita oltu vielä keksitty (”Ei Photoshop kenestäkään kuvankäsittelijää tee”). Samaa toistettiin myös kun taitto-ohjelmat olivat uutta kuuminta hottia (”Ei PageMaker kenestäkään taittajaa tee”). Ja tottahan sekin on.

En tiedä onko niin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että internetissä eletään nyt samaa vaihetta kuin missä Photoshop oli silloin kun lensflare, emboss ja muut efektit olivat todella suosittuja. Efektejä efektien vuoksi koska tekniikka mahdollisti sen. Se oli uutta, erikoista ja ennen kaikkea todella monen käytettävissä. Ja niitä käytettiin. Samalla tavalla ovat blogit, web2.0 ja kaikki se joka Keenin mielestä on haukkumisen arvoista uutta, erikoista ja todella monen käytettävissä. Photoshopin osalta tilanne on rauhoittui, tai ehkä uskaltaisin sanoa normalisoitui kun ihmiset saivat tarpeekseen efekteistä. Internet sen sijaan on mielestäni yhä efektihuumassa: ihmiset eivät ole vielä saaneet tarpeekseen.

Takaisin Keeniin. Tai no, mitäpä tässä nyt oikeastaan sen enempää mielipiteitä tuulettamaan ennen kuin amatöörien kultti on tullut kitkerään loppuunsa. Aika jännittävää tavallaan: Paljastaako loput kirjasta jotain uutta ja erikoista, kertooko Keen miten jalot amatöörit saa ruotuunsa entä onko kirjassa loppuhuipennusta?

Niin, ja kannattaa lukea mitä Vaiheinen on kirjoittanut Keenistä: Pelon kasvot.