skrubu

Inspiroiduin siis viikko sitten hankkimaan Andrew Keenin kirjan. Nyt The Cult of the Amateur on kuunneltu ja asiaa hiukan pohdittu. Korvatkin on pesty (kyseessä on siis äänikirjaversio), se oli tarpeen.

Suurin osa kirjasta on kuvausta nykytilasta, raportointia siitä mitä kaikkea on tapahtunut ns. web 2.0:n toistaiseksi hyvin lyhyen historian aikana. On vertaistuotanto ja vertaisverkot, alan suuret toimijat ja tietenkin yksilöt. Eli ei oikeastaan mitään uutta tai ihmeellistä.

Keenillä on hyviä huomioita joistain verkon synkemmistä puolista, kuten tietomurrot, identiteettivarkaudet ja lapsiporno. Mutta suurin osa kirjasta on kuitenkin vain hämmentävää surkuttelua siitä vääryydestä jota musiikkibisnes, valtamedia ja Hollywood joutuu kärsimään kun web 2.0 on täynnä amatööriä ja roistoa. Keen näkee bisnesten kaatumisen (ja samalla kulttuurin kuoleman) internetissä hilluvien kouluttamattomien tai minkäänlaisia tunnustuksia ja palkintoja saamattomien syynä.

The Cult of the Amateur tuntuu propagandalta niiden suusta jotka jäivät polttamaan sikareita ja juomaan konjakkia asemalle kun internetjuna lähti. Kirja on täynnä kukkahattutätien märkiä unia ja valtamediakriittisten provokaatiota. Se ei edes yritä olla diplomaattinen tai analyyttinen. Keenin maailma on mustavalkoinen, vääryys ja oikeus ovat absoluuttisia.

Kirjailijan itsensä lukemana äänikirja on täynnä inhoa ja halveksuntaa. En muista kuulleeni kenenkään sihisseen jonkun nimeä niin kitkerästi kuin Keenin mainitessaan Chris Anderssonin. Ja juuri tämä messiaaninen halveksunta jolla Keen provokatiivisesti maalaa netin nykymenosta oligarkisen dystopian on kirjan suurin kompastuskivi: se syö uskottavuuden. Se on ylidramatisoitua ja liioittelevaa.

Vaan eihän siitä pääse yli etteikö Keenin kirja olisi mainiota viihdettä. Itse huomaisin usein hymileväni kuunnellessani Keeniä hänen saarnatessaan pahaa oloaan. Taisin joskus jopa nauraa ääneen.

Kaiken kaikkiaan oli hyvin virkistävää kuunnella Keenin synkistelyä. Mutta kirja ei sovi heikkohermoisille, viestintäministereille tai muille jotka saattavat kuvitella Keenin oikeasti edustavan ainoata ja absoluuttista totuutta.

Päivitys: YouTube: The Truth According To Wikipedia, 48min 12 sec (incl. Andrew Keen).

Olin kirjoittamassa siitä millaisen kuvan olen saanut Andrew Keenistä lukemalla valtamedian toimitettuja artikkeleita kyseisestä henkilöstä. (”Ennen vanhaan kaikki oli paremmin”, ”hyvä kansalainen haluaa lukea ja tietää maailmasta eikä kirjoittaa uutisia”, ”tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä”).

Jäin kuitenkin miettimään. Mietin yön, ja toisenkin, yli ja tajusin etten oikeastaan saanut artikkeleista mitään irti. Joten päätin viihdyttää itseäni Keenin kirjalla.

Kolmannes on nyt kuunneltu (audiokirja, Keenin itsensä lukemana) ja täytyypä sanoa, että harvemmin on vastaan tullut yhtä synkkää ja katkeraa tilitystä. Toistaiseksi Keen ei ole muuta kuin todennut kaiken olevan väärin ja haukkunut amatöörit maanrakoon. Joukossa on kyllä jokunen nasta pointti, pari hyvää oivallusta ja kasapäin todella huonoja vertauksia, mutta odotan yhä saavani jonkinlaisia ehdotuksia siihen mitä asialle voisi tehdä.

Vaikka en jaa Keenin näkökulmaa, on todella hienoa kuulla argumentointia Wikinomics/Long Tail/Web 2.0 -ajattelua vastaan. Sellainen avartaa näkökulmia ja ehkä siitä jotain jopa oppii (vaikka sen miten joku muu voi ajatella asioita).

Toinen asia jota olen miettinyt kuunnellessani Keeniä, on ajatus jota luonnostelin mutta jota en ole vienyt loppuun asti. Mietin sitä, että voisiko internetin kehitystä jollain tavalla verrata esimerkiksi jonkun tietokoneohjelman kehitykseen. Keen nimittäin toteaa ettei näppäimistö ja internetyhteys tee kenestäkään journalistia, ja tottahan se on. Vastaavaa toistettiin kun Photoshop oli niin nuori ettei layereita oltu vielä keksitty (”Ei Photoshop kenestäkään kuvankäsittelijää tee”). Samaa toistettiin myös kun taitto-ohjelmat olivat uutta kuuminta hottia (”Ei PageMaker kenestäkään taittajaa tee”). Ja tottahan sekin on.

En tiedä onko niin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että internetissä eletään nyt samaa vaihetta kuin missä Photoshop oli silloin kun lensflare, emboss ja muut efektit olivat todella suosittuja. Efektejä efektien vuoksi koska tekniikka mahdollisti sen. Se oli uutta, erikoista ja ennen kaikkea todella monen käytettävissä. Ja niitä käytettiin. Samalla tavalla ovat blogit, web2.0 ja kaikki se joka Keenin mielestä on haukkumisen arvoista uutta, erikoista ja todella monen käytettävissä. Photoshopin osalta tilanne on rauhoittui, tai ehkä uskaltaisin sanoa normalisoitui kun ihmiset saivat tarpeekseen efekteistä. Internet sen sijaan on mielestäni yhä efektihuumassa: ihmiset eivät ole vielä saaneet tarpeekseen.

Takaisin Keeniin. Tai no, mitäpä tässä nyt oikeastaan sen enempää mielipiteitä tuulettamaan ennen kuin amatöörien kultti on tullut kitkerään loppuunsa. Aika jännittävää tavallaan: Paljastaako loput kirjasta jotain uutta ja erikoista, kertooko Keen miten jalot amatöörit saa ruotuunsa entä onko kirjassa loppuhuipennusta?

Niin, ja kannattaa lukea mitä Vaiheinen on kirjoittanut Keenistä: Pelon kasvot.

Joskus sen jälkeen kun olin löytänyt Doodlen ajattelin, että olisi hienoa jos Suomessa olisi palvelu jossa olisi pieniä hyödyllisiä ohjelmia kerättynä yhteen paikkaan. Olisi esimerkiksi kalenteri jolla saisi kutsuttua jengiä kasaan tiettynä ajankohtana ja ohjelma jolla voisi jakaa esim. yhdessä järjestettyjen juhlien kustannukset kaikkien kesken. Kivointa tietenkin olisi jos nuo pienet ohjelmat toimisivat yhdessä. Voisi sitten vaikka automaattisesti lisätä kokoon kutsutun jengin rahanjakoryhmään.

Siinä sitten asiaa kevyesti ajatellessan ilmestyi verkkoon Sumpli ja äskettäin julkiseksi muuttunut Scred. Juuri sellaista tavaraa jota olin ajatellut.

Koska selvästikin ajatukseni ohjaavat tätä maailmaa (todiste: Volvo julkaisi ratinlämmittimen hiukan sen jälkeen kun olin ajatellut kyseistä ideaa), keskityn nyt ajattelemaan Sumplin ja Scredin toimimaan yhdessä.

Käytän kännykän muistiinpano-ohjelmaa lähinnä omana ostoslistanani (maitoa, leipää, kahvia… peruskamaa). Mutta toisinaan naputtelen muistiin muita asioita joita haluan muistaa. Unohdan kuitenkin usein palata katselemaan muistiinpanojani. Ei mitenkään tehokasta, mutta sitä hauskempaa kun joskus jään tutkimaan mitä kaikkea olen naputellut kännykkään.

Nyt löysin jokusen nettiosoitteen: Progressiivisen musiikin nettiradion Pariisista (morow.com) ja matkailijoiden globaalin yhteisön (couchsurfing.com) sekä Espanjalaisen ravintolaketjun (elraco.com).

Yhteen muistiinpanoon olin naputellut ”Cool Sheiks Slammin (?)”. Kuulin kerran baarissa biisin joka kuulosti hyvältä (sellaista ei tapahdu usein). Yritin bongata juottolan soittojärjestelmän ruudulta mikä soi, mutta en näköjään onnistunut, sillä se mitä kuulin oli jotain ihan muuta – rauhallista ja ranskalaisen oloista. Delete.

Muistiinpanoista löytyy myös bändejä ja levyjä: ostoslista levykaupassa käyntiä varten. Vähän hintoja Barcelonan reissulta (16-vuotias Lagavulin maksoi Andorrassa n. 40 eur, El Corte Inglésissä Barcelonassa semmoiset 70 ja sikäläisellä lentokentällä 59, joka on sama hinta kuin Alkossa). Jokunen irtoidea joita voi käyttää joskus hyväkseen, ja jotain pientä television hankintaan liittyvää.

Ja olihan siellä sitten vielä otsikko ”Hevoset marssivat teurastusolojen parantamiseksi”. Muistan, nähdessäni tuon, jääneeni miettimään, että jos hevoset oikeasti omasta tahdostaan marssisivat mielenosoituksessa kuvittelisin niiden vastustavan teurastusta ylipäänsä, eivätkä vain hevostelisi teuraskuljetusten inhimillistämisestä.

Hevosista puheenollen (via).

Favor to the Needy -levyllä Delnin neo-proge on ehkä hiukan mollivoittoisempaa kuin edellisillä julkaisuilla, mutta kuitenkin tunnistettavissa loogiseksi jatkeeksi bändin tuotannossa. Kitarat vollottavat kuin ammattilaisitkijät häissä samalla kun kuulija matkaa savuisten jazzluolien uumenista monien satojen valovuosien päähän jollekin tuntemattomalle kuulle.

Piti osallistua tähän meemin jo aikaa sitten, mutta se jäi. Nyt sitten inspiroiduin kun näin Jannen kannen. Oli hiukan haasteellista löytää sopivalla CC-lisensillä olevaa kuvaa, mutta sinnikkäästi reloadaten onnistuin löytämään tämän sivun kolmannen kuvan kohdalta itsjustanaliasin otoksen josta saa jotain vääntää.

Bändin nimi on siis tämän sivun ensimmäinen artikkeli (mitä se nyt tarkoittaakaan, otin otsikon) ja levyn nimi tämän sivun neljä viimeistä sanaa.

Tätä on liikkeellä blogeissa taas: Katsotaan millä hakutermeillä joku päätynyt blogiin (esimerkiksi). Kävinpä minäkin katsomassa. Joskus katsoin useinkin. Nykyään harvoin.

”autoradion tehdasasetusten palauttaminen”

No tuota, en ole omistanut autoa sitten vuoden 1989, joten autoradiot eivät oikein ole alaani. Olihan minulla silloin Fiat 127:ssani tietenkin autoradio, se maksoi varmaan noin neljänneksen siitä mitä auto. Ei mikään erikoinen radio, eli aika halpa auto.

Auton ostin kaverilta vähän sen jälkeen kun kotiuduin armeijasta. Olin työnetsinnässä löytänyt itselleni mielestäni mieleisen työpaikan Fazerin suklaatehtaassa suklaantekijänä. Sinne päästäkseni tarvitsin auton. Kävipä kuitenkin niin, että ensimmäisen työpäivän aamuna Fiat ei lähtenyt käyntiin. Soitin Fazerille, josta sanottiin, että eipä tarvitse tulla paikalle ollenkaan.

Työvoimatoistosta sanottiin että auto ei oikeasti ole syy olla menemättä töihin, mutta antoivat minulle kuitenkin viikon aikaa hakea uusia töitä. Pienen etsinnän jälkeen olin jo menossa Sipoon kunnalle kartanpiirtäjäksi, kun paikallinen kodinkoneliike palkkasi minut tarjoamalla kuukausipalkaksi sata markkaa enemmän kuin kunta. Mitäköhän minusta olisi tullut jos olisin valinnut kartanpiirtäjän viran? Ainakin olisin maksanut enemmän autoradiostani, sillä hankin sen tietenkin nettohintaan liikkeestä jossa olin töissä.

Omistin auton ja radion kesän yli. Sillä tuli ajeltua esimerkiksi Lahden suurhalliin kuuntelemaan Pink Floydia kesäkuun kymmenentenä. Oli minulla kyllä liput Floydin seuraavankin kiertueen Suomen keikalle (taisi olla 1994), mutta eivät sitten tulleet. Peruivat. Soittivat Ruotsissa. En mennyt. Harmitti.

Niin, Fiatilla ajoin muutakin. Paljonkin. Ihmeen hyvin Fiiu kesti sen kesän. Vaikka olihan siinä kaikenlaista vikaa. Kuten se, kun moottoritiellä yllättäen ratti rupesi tärisemään mielettömästi. Siiryin pienemälle tielle ajelemaan hitaammin ja kun kurvasin kaverin kotipihalle, auton vasen etuosa romahti alas ja matka pysähtyi siihen. En muista mistä oli kyse, tai en osaa oikeita termejä, mutta joku etuakselin nivelsysteemijuttuhärpätin siinä petti, oli kulunut loppuun. Onneksi ei kuitenkaan moottoritiellä kovemmassa vauhdissa.

Radio, joka kai oli merkiltään JVC, kuitenkin toimi oikein hienosti. Toisinaan se kohisi, mutta se kuuluu analogiradion ominaisuuksiin. En muistaakseni joutunut koskaan palauttamaan siihen tehdasasetuksia. Ei siinä ollut mitään sellaista että olisi edes tarvinnut nollata laitetta.

Kun sitten syksymmällä möin auton pois, kärsi seuraava omistaja heti oston jälkeisellä viikolla bensaletkun katkeamisen. Ja myöhemmin vähän muitakin ongelmia.

En enää edes muista auton rekkaria. Mutta niistä hakutermeistähän tässä oikeastaan pitikin olla asiaa.

”80 luvun verkkarit”

Yhdellä luokkakaverilla oli joskus 80-luvulla silloin muodissa olleet Adidaksen verkkarit – tummansiniset, valkoinen raita reiden ulkolaidassa – ja lakeerikengät. Outo yhdistelmä. Mutta koska en ollut tuolloinkaan erityisen urheilullinen, en osaa 80-luvun verkkareista oikeastaan mitään sanoa, paitsi sen että ne eivät ehkä olleet erityisen bling-bling verrattuna nykymuotiin.

”mitä kirjoitan kun kirjoitan runoa”

Runoa?

”miksi televisio kohisee”

Kohina on tie mystiseen, pelottavaan ja usein aika väkivaltaiseen henkimaailmaan. Tämän todistaa useampikin kauhuelokuva. Meitä kuitenkin hämätään Oikealla Totuudella™ joka väittää analogisissa vastaanottimissa kohinan johtuvan siitä, että vastaanotettu signaali ei ole järjestetty vastaanottimen ymmärtämään muotoon, tai jotain sellaista. Radio toimii samalla tavalla (analogiradiot, esim. autoradiot vuonna 1989). Digiradiot eivät kohise ja digitelkut näyttävät usein kohinan sijaan sinistä tai mustaa ruutua kohinan sijaan – se on oikeasti aika paljon mukavampaa korville ja silmille. Ja se myös vaikeuttaa meidän ulottuvuuden ja henkimaailman välistä liikennettä.

”sopiva taustavalo television katseluun”

Mummo- ja vaarivainaalla oli, vielä eläessään, televisio jossa oli hipaisukytkimet ja taustavalo. Hipaisukytkimet oli kiva juttu kun olin pieni. Niin oli kyllä mikä tahansa tekninen vempain. Olen kai aina ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut erilaisista käyttöliittymätoteutuksista, ymmärtämättä kuitenkaan aina, että kyseessä on käyttöliittymä. Eksoottista oli se, kun jotain napsautti, painoi tai hipaisi, jokin muu asia muuttui.

Mutta siis se mummolan televisio. Siinä oli taustavalo. Aika edistyksellistä 70-luvulla, vaikka kyseessä oli vain laitteen taakse kiinnitetystä pienestä kynttilälampusta. Oli tärkeätä, painottivat isovanhemmat aina, että valo sytytetään televisiota katsellessa. En tajunnut miksi, tuskin hekään, mutta näin aina siten tehtiin. Ehkä kauppias oli opettanut tekemään niin, kodinkoneliikkeissä kun joskus on tapana painottaa laitteen myyntivaltteja. Ehkä valo vähensi mahdollisia kohinasta aiheutuvia kummitusongelmia? Siinä olisi isovanhemmilla ollut selittämistä jos lapsenlapset olisivat kadonneet television kohinaan.

Nykyään kai on jotain digitelkkuja joissa on jotenkin erikoisen cool taustavalohärpätinsysteemi. Niistä en kuitenkaan mitään tiedä. Ehkä se on moderni versio kynttilälampusta joka syttyy itsestään ja antaa mielikuvan paremmasta kuvasta. Tiedä häntä.

”milloin englanniksi”

Varmaan silloin kun sen näkee tarpeelliseksi viestin perille saamisessa. Japanissa on (tai ainakin joskus oli) todella coolia ympätä hiukan englantia mainoksiin, joten sekin voi olla syy käyttää englantia.

”kun kirjaimet katoavat”

Silloin erin vaik sa v p. Mu oko i..an d h Välimerkit k.itenk.n e?

”ingman rasvaton maito maistuu pahalle”

Aha. Eikö kaikki rasvaton maito, riippumatta tuottajasta, maistu kalkkivedelle?

Kaikkein hauskinta hupia hakutermien katselussa on kuitenkin löytää omia tekstejä, joiden olemassaoloa ei enää muistakaan. Kuten Om vardagar samt annat grått och tråkigt eller Makkaralaulu. Kaikkea sitä joskus… Mutta kuka oikeasti hakee sanaa makkaralaulu?

Kun miettii miten pitkään nettisuodatustamme on valmisteltu, on suorastaan uskomatonta miten huonosti se on toteutettu. Enkä nyt viittaa siihen miten suodatus toimii, vaan siihen miten se manifestoituu käyttäjälle. On surullista nähdä niin ala-arvoista toteutusta kuin poliisin estosivu.

Estosivua ei kai voi ihan verkkopalveluksi kutsua, mutta koska se on viranomaisen virallinen sivu, kuuluu se mielestäni saman lainsäädännön alle kuin mikä tahansa julkinen verkkosivusto ja sen pitäisi ehdottomasti seurata julkishallinnon verkkopalvelun suunnittelun ja toteuttamisen periaatteita, eli JHS 129 -suosituksia.

Verkkopalvelua suunnittelevan viranomaisen tuleekin varmistaa jo suunnittelun alkuvaiheessa palvelun mahdollisimman hyvä saavutettavuus ja esteettömyys, jotta ei tarpeettomasti estetä verkkopalvelun käyttöä vammaisilta tai muilta erityisryhmiltä.
–
Suomi.fi: Laatua verkkoon, Julkiset verkkopalvelut ja lainsäädäntö

Pääsy estetty -sivu ei pääse lähellekään mitään saavutettavaa sivua.

Virheitä estosivusta löytyy niin paljon etten oikein tiedä mistä aloittaa. Kaikki menee päin puita jo siinä ettei sivu ole validia koodia millään standardilla (ei doctypeä, ei mitään). Muita nopeasti havaittuja mokia: kehykset, kehykset nimetty tyhmästi ja niistä puuttuu title-määreet, sivujen otsikot eivät ole kuvaavia, koodi on vanhanaikaista ja sekavaa, metatietoa puuttuu tai se on virheellistä, sisältöä tarjotaan pdf-muodossa tarjoamatta siitä HTML-versiota (en tutkinut pdf-tiedoston saavutettavuutta, mutta oletan muun toteutuksen pohjalta että siihen ei ole panostettu), merkistökoodaus windows-1252…

Miten estosivu siis toteuttaa yhdenvertaisuusperiaatetta? Todella huonosti.

Mitä tapahtuu kun näkörajoitteinen kansalainen, joka on riippuvainen lukulaitteesta, joutuu estosivulle? Jos estosivulle joutuva ei näe, tai lukulaite ei lue, kehyksiä (epätodennäköistä, mutta täysin mahdollista)? Tämä kansalainen saa eteensä version sivusta josta puuttuu kaikki linkit lisätietoon.

Lukulaitteen lukiessa sivun viidessä kehyksessä (joista osa on kehyksiä kehysten sisällä!) olevan sisällön, on jo ensimmäinen puolitusinaa toistoa ”poliisi polisen” aivan hirveätä ja täysin turhaa kuunneltavaa.

Kehykset aiheuttavat myös tekstin katoamisen jos selaimen ikkuna on liian pieni, tai jos jollain on kirjasinkoko säädetty isoksi. Eli taitto ei jousta, eikä se sovellu pienille näytöille (esim. kännyköihin).

Ymmärtääkseni kehykset eivät ole saavutettavuuden pahimpia ongelmia. Mutta ne eivät tee sivusta parempia, ja osaamattomien sivuntekijöiden käsissä ne vaikeuttavat näkörajoitteisten kansalaisten mahdollisuutta päästä viranomaistietoon.

Miksi ihmeessä sivu on toteutettu kehyksin? Siihen ei voi olla olemassa mitään järjellistä syytä. Järjettömiä ja surullisia syitä siihen varmasti on, ja yksi niistä lienee Microsoftin toimisto-ohjelmisto, joka näyttäisi olevan (ainakin osittain) syypää estosivun majesteetilliseen huonouteen.

Kun, tai jos, estosivun sisältöä joskus pitää päivittää, on poliisi onnistunut luomaan ei vain viiden vaan kuuden sivun sivun päivitysrumban. Kaiken lisäksi estosivuista löytyy useampia versioita (joista jälkimmäisessä, KPO:n estosivussa, ei ole mitään sisältöä niille jotka eivät näe kehyksiä). Ei mitenkään erityisen tehokasta toimintaa joka viittaa usein suunnitelmallisuuden puuttumiseen (tunnettu myös koheltamisena).

Jos estosivun tarkoitus on olla informatiivinen ja saavutettava, ei se onnistu siinä rakenteeltaan. Eikä se onnistu siinä myöskään visuaalisilta ominaisuuksiltaan. Sivun ei pidä olla kaunis, mutta kyllä uskottava ja selkeä. Poliisin estosivun pitäisi huokua virallisuutta ja viranomaista. Nyt se muistuttaa kotskasivua viime vuosituhannelta kahden tunnin kansalaisopiston kurssin jälkeen.

Estosivu on rauhaton ja rytmitön. Sisällön ryhmittely on sekava. Oikean laidan piperrys on vaikealukuista ja siitä puuttuu looginen jaottelu, kuin se olisi suunniteltu sellaiseksi ettei sitä haluta luettavan. Linkki, joka vie vastauksiin yleisimmistä kysymyksistä (niissä versioissa joissa linkki on), on aivan väärässä paikassa.

Emme varmaan koskaan saa tietää onko poliisin estosivu tällainen siksi, että jossain ei vaan osata vai siksi, ettei piitata. Kummankaan ei kuitenkaan pitäisi olla syy huonoon jälkeen, sillä maa on täynnä niitä jotka osaavat.

Lopuksi kysymys: kuka auttaisi poliisia saamaan laatua verkkoon? Kuka osaa tehdä estosivusta selkeän, luettavan ja informatiivisen, niin, että se on standardin mukainen, rakenteellisesti korrekti ja saavutettava? Miltä näyttää esteetön estosivu joka seuraa viranomaisille säädettyjä ohjeita ja lakeja? Linkkejä toteutuksiin saa jättää kommentteihin.

(Kalamukille kiitos juttuideasta.)

Henkilön, tämän tarinan päähenkilö, kutsukaamme häntä nimellä herra P, tekee mieli kirjaa – äänikirjaa. Hän on äskettäin tutustunut kuunneltavien kirjojen maailmaan ja huomannut sen itselleen sopivaksi. Herra P:n on omasta mielestään vaikea löytää aikaa kirjan lukemiseen, mutta kuunneltava kirja, jolla voi täyttää (työ-)matkojen tyhjyyteen tuijottelut ja jota voi kuunnella pitkillä kävelylenkeillä viikonloppuisin, tuntuu hyvältä.

Ensimmäinen äänikirja oli herra P:lle mukava yllätys: se ei vain ollut kohtuuhintainen, vaan myös hyvä. Kirja, jota päähenkilö mielellään suosittelee muillekin luettavaksi, kertoi inspiroivan ja mielenkiintoisen kertomuksen siitä miten kuluttamisen ja tuottamisen perinteiset hierarkiat murenevat tuoden muutoksia liiketoimintatapoihin. Herra P löysi kirjan ensin Amerikasta, mutta päätyi sattumalta ostamaan sen työpöydällään olevasta i-lähikaupasta, sillä hintaero ei ollut merkittävä, vaikka hiukan kalliimpi olikin. Se, että asiat ovat kalliimpia kotona kuin ulkomailla on ajatus johon herra P oli tottunut jo kauan sitten, vaikka se aina yhtä paljon harmittikin. Periferiassa asuminen opettaa, ajatteli tarinan päähenkilö.

Herra P:n teki siis mieli sivistää itseään lisää. Huumaantuneena ensimmäisestä onnistuneesta ja positiivisesta äänikirjakokemuksestaan suuntaa hän etsimään itselleen toista sopivaa kirjaa ja päätyy nopeasti valitsemaan sellaisen, jonka aihepiiri tavallaan sivuaa vastaavaa kuin edellisenkin, mutta toisesta näkökulmasta. Useamman näkökulman ymmärtäminen on herra P:n mielestä hyvä asia.

Niinpä herra P piipahtaa Amerikassa tarkistamassa kirjan olemassaolon äänimuodossa ja siirtyy taas työpöytänsä i-lähikauppaan ostohousut jalassa, suorastaan kiimassa päästä kuuntelemaan mieleistään aihetta.

Vaan siinä missä ensimmäinen kerta oli Herra P:lle kaikin tavoin hyvä kokemus, ei toinen kykene samaan. Päähenkilön näkökulmasta toista kertaa ei voi kuvailla pettymyksenä: se ei ole tarpeeksi voimakas ilmaisu. Miten Periferian kansalaisia voidaan riistää näin ennennäkemättömällä tavalla? Herra P huutaa tuskaansa ympäröivään tyhjyyteen. Kuuroille korville.

Tämän tarinan luonteeseen ei kuulu toistaa kaikkia niitä herkkiä mieliä armottomasti säpäleiksi raastavia vulgäärejä ilmaisuja joita päähenkilö todistetusti sylki suustaan löytäessään haluamansa kirjan i-lähikaupan hyllystä. Tyydymme toteamaan, että herra P oli tavattoman pettynyt ja ilmaisi sen monimuotoisesti ja äänekkäästi.

Tarinan päähenkilö nimittäin huomaa, että siinä missä ensimmäisen kirjan hintaero Amerikan ja i-lähikaupan välillä ei tunnu pahalta, on toisen hinta tasolla jota tuskin edes Suomen Selityksen selittäjä/förklarare Kekki kykenisi selittämään. Hinta on niin kova ettei sitä voi tajuta. Herra P tuntee päänsä halkeavan ja järjen pakenevan aivomassansa uumenista.

Peläten aivovauriota herra P vetäytyy nopeasti pois i-lähikaupasta paha maku suussaan ja päättää lähteä seikkailemaan.

Kierrettyään Euroopassa, omassa (tarinoiden mukaan osittain yhdistyneessä) kotimaaosassaan, aikansa, päätyy tarinan päähenkilö Brittein saarivaltakuntaan, jossa himoitsemansa äänikirja on tarjolla järkeenkäypään hintaan – maksaen vain puolet siitä mitä i-lähikaupassa. Herra P tekee ostopäätöksen, ja siirtää haluamansa äänikirjan ostoskoriinsa.

Kuvitelkaa, että herra P on siirtynyt kassalle, ottanut kirjan käteensä ja kertoo kaikki henkilökohtaiset tietonsa kassalle saadakseen luvan ostaa kirjan. Kun ostolupa on saatu, antaa tarinan päähenkilö, kassan sitä pyytäessä, luottokorttitietonsa, jotta raha voi vaihtaa omistajaa samalla kun tuotekin. Kuvitelkaa, miten herra P, luotettuaan kauppaan koko sydämellään ja luottokorttitiedoillaan, hämmästyy, rahan ja tuotteen ollessa aika vaihtaa omistajaa, kun kauppa yllättäen kertookin ettei se tee kyseistä vaihtoa. Se ei vaan käy. Kauppa ei myy tätä nimenomaista tuotettaan Periferiaan. Kelpaisiko joku muu, kauppa kysyy. Se tuntuu hyvin retoriselta kysymykseltä.

Siinä herra P sitten istuu, kalpeana työpöydän loisteessa. Ei äänikirjaa. Luottokorttitiedot kaupassa joka ei myy, mutta joka ei kertonut asiasta vasta kuin sekuntia ennen kuitin kirjoittamista. Ärtymys, musta läpinäkymätön elämäniloa syövyttävä usva, valtaa päähenkilön mielen.

On ehkä parasta ettei herra P:n reaktiota tässä edes yritetä kuvailla. Voimme vain todeta ettei se ollut mukavaa kenellekään.

Tarinaa voisi toki jatkaa vielä mutta lienee paras lopettaa kohtaukseen jossa järjenvalo vielä on erotettavissa epätoivon kuilun partaalta – hetkeen jossa kävelty polku erottuu usvasta. Näin on vielä mahdollista palata sinne missä aurinko paistaa, linnut laulavat ja elämä on mukavaa. Palata sinne missä voi hengittää rauhallisesti.

Kyllähän herra P tietää, että äänikirjan saisi noukittua itselleen ilmaiseksi, aika helpostikin, mutta kuten kirjan tekijä itsekin toteaa, on vain kohtuullista, että kirjan kustantanut taho saa korvauksen.

Saamansa ajatus digitaalisesta äänikirjadivarista hymyilyttää herra P:tä. Absurdi ajatus. Ääntä rajoitetaan voimallisesti, kun taas painetulla sanalla ei ole vastaavia rajoituksia. Homma ei toimisi.

(Näin jutun loppuun on mainittava, että Brittein äänkirjakaupan asiakaspalvelu, huonon kokemuksen jälkeen, oli nopeata ja asiallista, onnistuen kumoamaan osan pahoista ajatuksista päähenkilön mielestä.)