skrubu

Tätä on liikkeellä blogeissa taas: Katsotaan millä hakutermeillä joku päätynyt blogiin (esimerkiksi). Kävinpä minäkin katsomassa. Joskus katsoin useinkin. Nykyään harvoin.

”autoradion tehdasasetusten palauttaminen”

No tuota, en ole omistanut autoa sitten vuoden 1989, joten autoradiot eivät oikein ole alaani. Olihan minulla silloin Fiat 127:ssani tietenkin autoradio, se maksoi varmaan noin neljänneksen siitä mitä auto. Ei mikään erikoinen radio, eli aika halpa auto.

Auton ostin kaverilta vähän sen jälkeen kun kotiuduin armeijasta. Olin työnetsinnässä löytänyt itselleni mielestäni mieleisen työpaikan Fazerin suklaatehtaassa suklaantekijänä. Sinne päästäkseni tarvitsin auton. Kävipä kuitenkin niin, että ensimmäisen työpäivän aamuna Fiat ei lähtenyt käyntiin. Soitin Fazerille, josta sanottiin, että eipä tarvitse tulla paikalle ollenkaan.

Työvoimatoistosta sanottiin että auto ei oikeasti ole syy olla menemättä töihin, mutta antoivat minulle kuitenkin viikon aikaa hakea uusia töitä. Pienen etsinnän jälkeen olin jo menossa Sipoon kunnalle kartanpiirtäjäksi, kun paikallinen kodinkoneliike palkkasi minut tarjoamalla kuukausipalkaksi sata markkaa enemmän kuin kunta. Mitäköhän minusta olisi tullut jos olisin valinnut kartanpiirtäjän viran? Ainakin olisin maksanut enemmän autoradiostani, sillä hankin sen tietenkin nettohintaan liikkeestä jossa olin töissä.

Omistin auton ja radion kesän yli. Sillä tuli ajeltua esimerkiksi Lahden suurhalliin kuuntelemaan Pink Floydia kesäkuun kymmenentenä. Oli minulla kyllä liput Floydin seuraavankin kiertueen Suomen keikalle (taisi olla 1994), mutta eivät sitten tulleet. Peruivat. Soittivat Ruotsissa. En mennyt. Harmitti.

Niin, Fiatilla ajoin muutakin. Paljonkin. Ihmeen hyvin Fiiu kesti sen kesän. Vaikka olihan siinä kaikenlaista vikaa. Kuten se, kun moottoritiellä yllättäen ratti rupesi tärisemään mielettömästi. Siiryin pienemälle tielle ajelemaan hitaammin ja kun kurvasin kaverin kotipihalle, auton vasen etuosa romahti alas ja matka pysähtyi siihen. En muista mistä oli kyse, tai en osaa oikeita termejä, mutta joku etuakselin nivelsysteemijuttuhärpätin siinä petti, oli kulunut loppuun. Onneksi ei kuitenkaan moottoritiellä kovemmassa vauhdissa.

Radio, joka kai oli merkiltään JVC, kuitenkin toimi oikein hienosti. Toisinaan se kohisi, mutta se kuuluu analogiradion ominaisuuksiin. En muistaakseni joutunut koskaan palauttamaan siihen tehdasasetuksia. Ei siinä ollut mitään sellaista että olisi edes tarvinnut nollata laitetta.

Kun sitten syksymmällä möin auton pois, kärsi seuraava omistaja heti oston jälkeisellä viikolla bensaletkun katkeamisen. Ja myöhemmin vähän muitakin ongelmia.

En enää edes muista auton rekkaria. Mutta niistä hakutermeistähän tässä oikeastaan pitikin olla asiaa.

”80 luvun verkkarit”

Yhdellä luokkakaverilla oli joskus 80-luvulla silloin muodissa olleet Adidaksen verkkarit – tummansiniset, valkoinen raita reiden ulkolaidassa – ja lakeerikengät. Outo yhdistelmä. Mutta koska en ollut tuolloinkaan erityisen urheilullinen, en osaa 80-luvun verkkareista oikeastaan mitään sanoa, paitsi sen että ne eivät ehkä olleet erityisen bling-bling verrattuna nykymuotiin.

”mitä kirjoitan kun kirjoitan runoa”

Runoa?

”miksi televisio kohisee”

Kohina on tie mystiseen, pelottavaan ja usein aika väkivaltaiseen henkimaailmaan. Tämän todistaa useampikin kauhuelokuva. Meitä kuitenkin hämätään Oikealla Totuudella™ joka väittää analogisissa vastaanottimissa kohinan johtuvan siitä, että vastaanotettu signaali ei ole järjestetty vastaanottimen ymmärtämään muotoon, tai jotain sellaista. Radio toimii samalla tavalla (analogiradiot, esim. autoradiot vuonna 1989). Digiradiot eivät kohise ja digitelkut näyttävät usein kohinan sijaan sinistä tai mustaa ruutua kohinan sijaan – se on oikeasti aika paljon mukavampaa korville ja silmille. Ja se myös vaikeuttaa meidän ulottuvuuden ja henkimaailman välistä liikennettä.

”sopiva taustavalo television katseluun”

Mummo- ja vaarivainaalla oli, vielä eläessään, televisio jossa oli hipaisukytkimet ja taustavalo. Hipaisukytkimet oli kiva juttu kun olin pieni. Niin oli kyllä mikä tahansa tekninen vempain. Olen kai aina ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut erilaisista käyttöliittymätoteutuksista, ymmärtämättä kuitenkaan aina, että kyseessä on käyttöliittymä. Eksoottista oli se, kun jotain napsautti, painoi tai hipaisi, jokin muu asia muuttui.

Mutta siis se mummolan televisio. Siinä oli taustavalo. Aika edistyksellistä 70-luvulla, vaikka kyseessä oli vain laitteen taakse kiinnitetystä pienestä kynttilälampusta. Oli tärkeätä, painottivat isovanhemmat aina, että valo sytytetään televisiota katsellessa. En tajunnut miksi, tuskin hekään, mutta näin aina siten tehtiin. Ehkä kauppias oli opettanut tekemään niin, kodinkoneliikkeissä kun joskus on tapana painottaa laitteen myyntivaltteja. Ehkä valo vähensi mahdollisia kohinasta aiheutuvia kummitusongelmia? Siinä olisi isovanhemmilla ollut selittämistä jos lapsenlapset olisivat kadonneet television kohinaan.

Nykyään kai on jotain digitelkkuja joissa on jotenkin erikoisen cool taustavalohärpätinsysteemi. Niistä en kuitenkaan mitään tiedä. Ehkä se on moderni versio kynttilälampusta joka syttyy itsestään ja antaa mielikuvan paremmasta kuvasta. Tiedä häntä.

”milloin englanniksi”

Varmaan silloin kun sen näkee tarpeelliseksi viestin perille saamisessa. Japanissa on (tai ainakin joskus oli) todella coolia ympätä hiukan englantia mainoksiin, joten sekin voi olla syy käyttää englantia.

”kun kirjaimet katoavat”

Silloin erin vaik sa v p. Mu oko i..an d h Välimerkit k.itenk.n e?

”ingman rasvaton maito maistuu pahalle”

Aha. Eikö kaikki rasvaton maito, riippumatta tuottajasta, maistu kalkkivedelle?

Kaikkein hauskinta hupia hakutermien katselussa on kuitenkin löytää omia tekstejä, joiden olemassaoloa ei enää muistakaan. Kuten Om vardagar samt annat grått och tråkigt eller Makkaralaulu. Kaikkea sitä joskus… Mutta kuka oikeasti hakee sanaa makkaralaulu?

Kun miettii miten pitkään nettisuodatustamme on valmisteltu, on suorastaan uskomatonta miten huonosti se on toteutettu. Enkä nyt viittaa siihen miten suodatus toimii, vaan siihen miten se manifestoituu käyttäjälle. On surullista nähdä niin ala-arvoista toteutusta kuin poliisin estosivu.

Estosivua ei kai voi ihan verkkopalveluksi kutsua, mutta koska se on viranomaisen virallinen sivu, kuuluu se mielestäni saman lainsäädännön alle kuin mikä tahansa julkinen verkkosivusto ja sen pitäisi ehdottomasti seurata julkishallinnon verkkopalvelun suunnittelun ja toteuttamisen periaatteita, eli JHS 129 -suosituksia.

Verkkopalvelua suunnittelevan viranomaisen tuleekin varmistaa jo suunnittelun alkuvaiheessa palvelun mahdollisimman hyvä saavutettavuus ja esteettömyys, jotta ei tarpeettomasti estetä verkkopalvelun käyttöä vammaisilta tai muilta erityisryhmiltä.
–
Suomi.fi: Laatua verkkoon, Julkiset verkkopalvelut ja lainsäädäntö

Pääsy estetty -sivu ei pääse lähellekään mitään saavutettavaa sivua.

Virheitä estosivusta löytyy niin paljon etten oikein tiedä mistä aloittaa. Kaikki menee päin puita jo siinä ettei sivu ole validia koodia millään standardilla (ei doctypeä, ei mitään). Muita nopeasti havaittuja mokia: kehykset, kehykset nimetty tyhmästi ja niistä puuttuu title-määreet, sivujen otsikot eivät ole kuvaavia, koodi on vanhanaikaista ja sekavaa, metatietoa puuttuu tai se on virheellistä, sisältöä tarjotaan pdf-muodossa tarjoamatta siitä HTML-versiota (en tutkinut pdf-tiedoston saavutettavuutta, mutta oletan muun toteutuksen pohjalta että siihen ei ole panostettu), merkistökoodaus windows-1252…

Miten estosivu siis toteuttaa yhdenvertaisuusperiaatetta? Todella huonosti.

Mitä tapahtuu kun näkörajoitteinen kansalainen, joka on riippuvainen lukulaitteesta, joutuu estosivulle? Jos estosivulle joutuva ei näe, tai lukulaite ei lue, kehyksiä (epätodennäköistä, mutta täysin mahdollista)? Tämä kansalainen saa eteensä version sivusta josta puuttuu kaikki linkit lisätietoon.

Lukulaitteen lukiessa sivun viidessä kehyksessä (joista osa on kehyksiä kehysten sisällä!) olevan sisällön, on jo ensimmäinen puolitusinaa toistoa ”poliisi polisen” aivan hirveätä ja täysin turhaa kuunneltavaa.

Kehykset aiheuttavat myös tekstin katoamisen jos selaimen ikkuna on liian pieni, tai jos jollain on kirjasinkoko säädetty isoksi. Eli taitto ei jousta, eikä se sovellu pienille näytöille (esim. kännyköihin).

Ymmärtääkseni kehykset eivät ole saavutettavuuden pahimpia ongelmia. Mutta ne eivät tee sivusta parempia, ja osaamattomien sivuntekijöiden käsissä ne vaikeuttavat näkörajoitteisten kansalaisten mahdollisuutta päästä viranomaistietoon.

Miksi ihmeessä sivu on toteutettu kehyksin? Siihen ei voi olla olemassa mitään järjellistä syytä. Järjettömiä ja surullisia syitä siihen varmasti on, ja yksi niistä lienee Microsoftin toimisto-ohjelmisto, joka näyttäisi olevan (ainakin osittain) syypää estosivun majesteetilliseen huonouteen.

Kun, tai jos, estosivun sisältöä joskus pitää päivittää, on poliisi onnistunut luomaan ei vain viiden vaan kuuden sivun sivun päivitysrumban. Kaiken lisäksi estosivuista löytyy useampia versioita (joista jälkimmäisessä, KPO:n estosivussa, ei ole mitään sisältöä niille jotka eivät näe kehyksiä). Ei mitenkään erityisen tehokasta toimintaa joka viittaa usein suunnitelmallisuuden puuttumiseen (tunnettu myös koheltamisena).

Jos estosivun tarkoitus on olla informatiivinen ja saavutettava, ei se onnistu siinä rakenteeltaan. Eikä se onnistu siinä myöskään visuaalisilta ominaisuuksiltaan. Sivun ei pidä olla kaunis, mutta kyllä uskottava ja selkeä. Poliisin estosivun pitäisi huokua virallisuutta ja viranomaista. Nyt se muistuttaa kotskasivua viime vuosituhannelta kahden tunnin kansalaisopiston kurssin jälkeen.

Estosivu on rauhaton ja rytmitön. Sisällön ryhmittely on sekava. Oikean laidan piperrys on vaikealukuista ja siitä puuttuu looginen jaottelu, kuin se olisi suunniteltu sellaiseksi ettei sitä haluta luettavan. Linkki, joka vie vastauksiin yleisimmistä kysymyksistä (niissä versioissa joissa linkki on), on aivan väärässä paikassa.

Emme varmaan koskaan saa tietää onko poliisin estosivu tällainen siksi, että jossain ei vaan osata vai siksi, ettei piitata. Kummankaan ei kuitenkaan pitäisi olla syy huonoon jälkeen, sillä maa on täynnä niitä jotka osaavat.

Lopuksi kysymys: kuka auttaisi poliisia saamaan laatua verkkoon? Kuka osaa tehdä estosivusta selkeän, luettavan ja informatiivisen, niin, että se on standardin mukainen, rakenteellisesti korrekti ja saavutettava? Miltä näyttää esteetön estosivu joka seuraa viranomaisille säädettyjä ohjeita ja lakeja? Linkkejä toteutuksiin saa jättää kommentteihin.

(Kalamukille kiitos juttuideasta.)

Henkilön, tämän tarinan päähenkilö, kutsukaamme häntä nimellä herra P, tekee mieli kirjaa – äänikirjaa. Hän on äskettäin tutustunut kuunneltavien kirjojen maailmaan ja huomannut sen itselleen sopivaksi. Herra P:n on omasta mielestään vaikea löytää aikaa kirjan lukemiseen, mutta kuunneltava kirja, jolla voi täyttää (työ-)matkojen tyhjyyteen tuijottelut ja jota voi kuunnella pitkillä kävelylenkeillä viikonloppuisin, tuntuu hyvältä.

Ensimmäinen äänikirja oli herra P:lle mukava yllätys: se ei vain ollut kohtuuhintainen, vaan myös hyvä. Kirja, jota päähenkilö mielellään suosittelee muillekin luettavaksi, kertoi inspiroivan ja mielenkiintoisen kertomuksen siitä miten kuluttamisen ja tuottamisen perinteiset hierarkiat murenevat tuoden muutoksia liiketoimintatapoihin. Herra P löysi kirjan ensin Amerikasta, mutta päätyi sattumalta ostamaan sen työpöydällään olevasta i-lähikaupasta, sillä hintaero ei ollut merkittävä, vaikka hiukan kalliimpi olikin. Se, että asiat ovat kalliimpia kotona kuin ulkomailla on ajatus johon herra P oli tottunut jo kauan sitten, vaikka se aina yhtä paljon harmittikin. Periferiassa asuminen opettaa, ajatteli tarinan päähenkilö.

Herra P:n teki siis mieli sivistää itseään lisää. Huumaantuneena ensimmäisestä onnistuneesta ja positiivisesta äänikirjakokemuksestaan suuntaa hän etsimään itselleen toista sopivaa kirjaa ja päätyy nopeasti valitsemaan sellaisen, jonka aihepiiri tavallaan sivuaa vastaavaa kuin edellisenkin, mutta toisesta näkökulmasta. Useamman näkökulman ymmärtäminen on herra P:n mielestä hyvä asia.

Niinpä herra P piipahtaa Amerikassa tarkistamassa kirjan olemassaolon äänimuodossa ja siirtyy taas työpöytänsä i-lähikauppaan ostohousut jalassa, suorastaan kiimassa päästä kuuntelemaan mieleistään aihetta.

Vaan siinä missä ensimmäinen kerta oli Herra P:lle kaikin tavoin hyvä kokemus, ei toinen kykene samaan. Päähenkilön näkökulmasta toista kertaa ei voi kuvailla pettymyksenä: se ei ole tarpeeksi voimakas ilmaisu. Miten Periferian kansalaisia voidaan riistää näin ennennäkemättömällä tavalla? Herra P huutaa tuskaansa ympäröivään tyhjyyteen. Kuuroille korville.

Tämän tarinan luonteeseen ei kuulu toistaa kaikkia niitä herkkiä mieliä armottomasti säpäleiksi raastavia vulgäärejä ilmaisuja joita päähenkilö todistetusti sylki suustaan löytäessään haluamansa kirjan i-lähikaupan hyllystä. Tyydymme toteamaan, että herra P oli tavattoman pettynyt ja ilmaisi sen monimuotoisesti ja äänekkäästi.

Tarinan päähenkilö nimittäin huomaa, että siinä missä ensimmäisen kirjan hintaero Amerikan ja i-lähikaupan välillä ei tunnu pahalta, on toisen hinta tasolla jota tuskin edes Suomen Selityksen selittäjä/förklarare Kekki kykenisi selittämään. Hinta on niin kova ettei sitä voi tajuta. Herra P tuntee päänsä halkeavan ja järjen pakenevan aivomassansa uumenista.

Peläten aivovauriota herra P vetäytyy nopeasti pois i-lähikaupasta paha maku suussaan ja päättää lähteä seikkailemaan.

Kierrettyään Euroopassa, omassa (tarinoiden mukaan osittain yhdistyneessä) kotimaaosassaan, aikansa, päätyy tarinan päähenkilö Brittein saarivaltakuntaan, jossa himoitsemansa äänikirja on tarjolla järkeenkäypään hintaan – maksaen vain puolet siitä mitä i-lähikaupassa. Herra P tekee ostopäätöksen, ja siirtää haluamansa äänikirjan ostoskoriinsa.

Kuvitelkaa, että herra P on siirtynyt kassalle, ottanut kirjan käteensä ja kertoo kaikki henkilökohtaiset tietonsa kassalle saadakseen luvan ostaa kirjan. Kun ostolupa on saatu, antaa tarinan päähenkilö, kassan sitä pyytäessä, luottokorttitietonsa, jotta raha voi vaihtaa omistajaa samalla kun tuotekin. Kuvitelkaa, miten herra P, luotettuaan kauppaan koko sydämellään ja luottokorttitiedoillaan, hämmästyy, rahan ja tuotteen ollessa aika vaihtaa omistajaa, kun kauppa yllättäen kertookin ettei se tee kyseistä vaihtoa. Se ei vaan käy. Kauppa ei myy tätä nimenomaista tuotettaan Periferiaan. Kelpaisiko joku muu, kauppa kysyy. Se tuntuu hyvin retoriselta kysymykseltä.

Siinä herra P sitten istuu, kalpeana työpöydän loisteessa. Ei äänikirjaa. Luottokorttitiedot kaupassa joka ei myy, mutta joka ei kertonut asiasta vasta kuin sekuntia ennen kuitin kirjoittamista. Ärtymys, musta läpinäkymätön elämäniloa syövyttävä usva, valtaa päähenkilön mielen.

On ehkä parasta ettei herra P:n reaktiota tässä edes yritetä kuvailla. Voimme vain todeta ettei se ollut mukavaa kenellekään.

Tarinaa voisi toki jatkaa vielä mutta lienee paras lopettaa kohtaukseen jossa järjenvalo vielä on erotettavissa epätoivon kuilun partaalta – hetkeen jossa kävelty polku erottuu usvasta. Näin on vielä mahdollista palata sinne missä aurinko paistaa, linnut laulavat ja elämä on mukavaa. Palata sinne missä voi hengittää rauhallisesti.

Kyllähän herra P tietää, että äänikirjan saisi noukittua itselleen ilmaiseksi, aika helpostikin, mutta kuten kirjan tekijä itsekin toteaa, on vain kohtuullista, että kirjan kustantanut taho saa korvauksen.

Saamansa ajatus digitaalisesta äänikirjadivarista hymyilyttää herra P:tä. Absurdi ajatus. Ääntä rajoitetaan voimallisesti, kun taas painetulla sanalla ei ole vastaavia rajoituksia. Homma ei toimisi.

(Näin jutun loppuun on mainittava, että Brittein äänkirjakaupan asiakaspalvelu, huonon kokemuksen jälkeen, oli nopeata ja asiallista, onnistuen kumoamaan osan pahoista ajatuksista päähenkilön mielestä.)

Tämän kevään koulutusohjelman kurssit skrubunomiasta (ÄOSV) kiinnostuneille löytyvät listattuna Vertaisyliopiston kolmannen kerroksen meemikahvilan ilmoitustaululta (kuppi kahvia 2 euroa). Mutta mielenkiinnon herättämiseksi olen saanut luvan Rector Magnificukselta julkaista tässä 5 - 10 kurssia lyhyine kuvauksineen markkinointimielessä. Valitsin viisi, historiallisista syistä.

Monisäikeinen toimettomuus [tauko 3] Kukapa ei olisi ihaillut niitä jotka osaavat tehdä monia asioita kuitenkaan tekemättä yhtään mitään? Aivan. Tällä kurssilla muka tutustutaan perustekniikoihin ja yleisimpiin työkaluihin joilla ylläpidetään työteliästä olemusta. Ei aktiivisille, läsnäolo pakollista.

Järjenmukainen yhtäpitävä analogia II [uniformian ylimääräinen lisäkurssi] Katsausesitys rinnastavien vertauksien menneeseen historiaan, parhaillaan menevän nykyisyyden klassifikaatioanalyysi sekä rinnakkaisilmiöiden samanlaisuuksien älyllisen looginen koostaminen. Sisältää kiihkeän intensiiviviikonlopun autoanalogioista (ajokortti ei pakollinen, mutta kuva olis kiva ylläri).

Hyvinvoinnilla henkilökohtaiseen tuottavuusohjelmaan (ja vice versa) Opetellaan nollaamaan rakentavasti. Älä kanna töitä kotiin. Edes mielessäsi. Kurssilla käydään läpi hyviä harrastuksia ja muita vapaa-ajan virikkeitä, ystäviä, raitista ilmaa ja pullo hyvää punaviiniä. Kurssin motto: Kaikkea kohtuudella.
– Vierailevana luennoitsijana kaiken kohtuuden johtava ekspertti ja connoisseur Virkanainen.

Bloggaamisen ydin – pidä fokus polttopisteessä (katso video täältä) [viestintä 1a] Kiertelemättä suoraan asiaan (huom. ei sisällä kissoja eikä kuumaa puuroa – omat eväät mukaan), menemättä lähtöruudun kautta selkeän epävaikeaselkoisesti ja notkeasti kuin pekoni sinisellä lautasella. Eittämättä ihquinta kamaa jota tässä yliopistossa voi rahansa vastineeksi saada ilmaisilla kursseilla.

Behavioristinen neutraali positiivisuus – ration ja emotion ulottumattomissa [jestassentään IV] Realiteetin disruptio diskurssioanalyyttisestä näkökulmasta kvantitatiivisin ja kvalitatiivisin keinoin. Negatiivinen bêtises ekskludoidaan C’est nul à chier -metodia hyväksikäyttäen.

Tapojeni vastaisesti kutsun omia kurssiohjelmiaan esittelemään bloggaajakolleegat Tanjan, Timon, Jarin, Reetan ja Pekan.

Ohjeet ovat siis: Ideoi 5-10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua.

Tämä teksti on julkaistu Kauppalehden mielipidepalstalla 8.1.2008.
—

Jokin aika takaperin uutisotsikoihin pääsi tutkimus (AC Nielsen, Trust in Advertising, 10/2007) jonka mukaan suomalaisten luottamus vertaissisältöön (esim. blogit ja keskustelufoorumit) on tutkimuksessa mukana olevien maiden alhaisin. Vain 35 % meistä luottaa kuluttajien kertomuksiin verkossa.

Mitä tuosta havainnosta voi päätellä? Mielestäni ei juuri mitään. Ei ainakaan tietämättä mitä oikeasti kysyttiin. Mutta ainahan asiasta voi spekuloida.

Voiko blogeihin luottaa? Kysymys on yhtä järjetön kuin se, että kysyisi luottaako siihen mitä lehdissä kirjoitetaan. Tai luottaako siihen mitä televisiossa näytetään. Vastaus riippuu siitä mitä televisio-ohjelmia tarkoitetaan, tai mistä lehdistä on kyse. Tai mitä blogeja lukee.

Samalla pitäisi tietää myös miksi joku luottaa johonkin tiettyyn lehteen, ohjelmaan tai blogiin. Millä luottamus on saavutettu? Mikä vaikuttaa siihen että jokin tietolähde on, jonkun mielestä, toista luotettavampi.

Blogi yhä monelle tuntematon

Suomessa internettiä käyttää Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan, 79 % väestöstä, alle 50 vuotiaista keskimäärin noin 90 %. Internetistä on siis monelle tullut osa arkea. Samaisen tutkimuksen mukaan 86 % käyttää internettiä hankkiakseen tietoa tuotteista ja palveluista, joka tarkoittaa, että netti on erittäin tärkeä tiedon lähde monelle.

Saman tutkimuksen mukaan vain kolmannes netin käyttäjistä ilmoittaa lukevansa blogeja. Tietoa siitä moniko pitää blogia, ei ole saatavilla. Entä osaavatko netissä tietoa hakevat päätellä, esimerkiksi Googlen kautta jonnekin päätyneenä, että kyseessä on nimenomaan blogi (keskustelufoorumin varmaankin kyllä tunnistaa)? Entä moniko osaa oikeasti kertoa mikä blogi on?

Blogit ovat meillä aika tuore ilmiö. On selvää että niiden hahmottaminen on vaikeata. Kymmenen vuotta sitten oli selvää että on puhelinkoppeja ja kännykkä tuntui monille aivan turhalta kapineelta. Ehkä kännykkä on vieläkin turha kapine, mutta puhelinkoppeja on todella vähän ja kännyköitä paljon, paljon enemmän, se ei enää ole tuntematon ja outo laite.

Syksyn mittaan on ollut paljonkin puhetta ja kirjoituksia siitä miten vasta nyt yritykset heräävät verkossa tapahtuvaan kommunikointiin – miten paljon kuluttajat keskustelevat, kommentoivat, haukkuvat ja kehuvat tuotteita, brändejä ja yrityksiä.

Totuushan on se että yksittäisen kuluttajan sopeutuminen verkkomaailmaan ja sen tapoihin on nopeampaa ja monipuolisempaa kun mihin yritykset pystyvät. Samalla kuluttajat muokkaavat nettiä itsensä näköiseksi ja luovat yleisiä toimintamalleja – se on verkkokulttuuria.

Saadakseen äänensä kuuluviin netissä, etenkin sosiaalisissa verkostoissa, on pelattava verkon omien kulttuuripelisääntöjen mukaan. Tämä koskee niin kuluttajia kuin myös esimerkiksi yrityksiä ja etenkin yritysten mainontaa ja markkinointia.

On tärkeää kommunikoida keskustelevalla tyylillä, olla keskustelija muiden keskustelijoiden joukossa. On ymmärrettävä kokonaisuus, tiedettävä mistä on kyse ja saatava iso kuva haltuun. Sillä kuluttajien kommentointiin reagoiminen jättää verkkoon jäljen. Onko jälki positiivinen vai negatiivinen riippuu siitä, miten hyvin verkkokulttuuria ymmärretään.

Netti ei ole suljettu tila

Sillä ei ole väliä, moniko tänään luottaa kuluttajien kertomuksiin netissä, koska näiden ihmisten määrä tulee kasvamaan sitä mukaa, kun ymmärrys nettikulttuurista lisääntyy.

Ja pitää muistaa, että kommentointi netissä ei oikeasti rajoitu vain digitaaliseen mediaan. Mielipiteet elävät ihmisten mielissä, pään sisällä, ja ne siirtyvät kommunikoinnin avulla. Se tapahtuuko kommunikointi verkossa vai reaalimaailmassa, tai näiden kahden välillä, on epärelevanttia: Netti ei ole suljettu tila.

Kuinka moni kuluttajien kertomuksiin netissä luottavista on mielipidevaikuttajia, joiden sanalla on vaikutusta myös netin ulkopuolella?

Psykologi Barry Schwartz puhuu vuonna 2005 nauhoitetussa TED talkissa siitä miten vaihtoehtojen lisääntyminen vähentää onnellisuutta. Hieno esitys, kannattaa katsoa.

Schwartz kertoo, että mitä enemmän on mistä valita, sen vaikeampi on tehdä valintaa, samalla myös lisääntyy epävarmuus siitä, että tehty valinta valinta on oikea (olisinko voinut tehdä paremman valinnan?) joka puolestaan vähentää onnellisuuden tuntua.

Tästä näkökulmasta katsottuna HS.fi:n jutussa mainitun Taloustutkimuksen tutkimuksen tulokset eivät ole mitenkään yllättäviä. Televisiokanavien määrän lisääntyminen kasvattaa valintamahdollisuuksia joka vaikeuttaa valintaa ja johtaa siis siihen, että televisionkatselijat ovat onnettomampia (lisääntyisiköhän onnellisuus jos kanavien määrä vähenisi ja ohjelmien laatu paranisi, hmm…?).

No, äskettäin loppuneen vuoden televisiokeskusteluissa on myös käynyt ilmi, että katselijoiden kurjuutta on lisännyt niin uuden teknologian pakottaminen jokaiselle, kuin myös tekniset ongelmat. Samalla myös uusi teknologia on tuonut katsojille lisää valittavaa: digiboksit.

Moni miettii mikä digiboksi kannattaa valita ja mistä löytäisi tarpeelliset tiedot oikean valinnan tekemiseksi? Jos ei osaa valita, onnellisuus vähenee, etenkin kun valinta on pakko tehdä (jos siis haluaa katsoa televisiota). Eikä hankittu laite tyydytä jos jää miettimään josko se toinen digiboksi sittenkin olisi ollut parempi.

Samaa voisi kuvitella taulutelevisioiden ostajista. Merkkejä on monia ja malleja käsittämätön määrä. Laitteiden vertaaminen ei ole vain vaikeata, vaan toisinaan se on jopa täysin mahdotonta, siksi valinnan tekeminen ei ole helppoa ja samalla myös epävarmuus tehdystä valinnasta on suuri.

Mielestäni laitevalmistajat tekevät itselleen hallaa vaikeuttamalla valintaa. Ne luovat omille tuotteilleen oston esteitä. Se ei tietenkään tarkoita etteikö elektroniikka möisi, koska niin televisiot kuin digiboksit kyllä käyvät kaupaksi, mutta en voi olla ajattelematta miten paljon enemmän niitä myytäisiin jos valinta tehtäisiin helpommaksi.

Televisio ei enää ole helppo viihdekanava, iltojemme ilo, jonka ääressä voi nollata aivot, vaan siitä on tullut monien valintojen viidakko. Ehkä televisio ei aikaisemminkaan ole lisännyt onnellisuutta, mutta nyt vaikuttaisi siltä että se tekee monet nimenomaan epävarmoiksi ja samalla onnettomammiksi.

Amerikan ihmemaassa televisiokatselijoiden onnellisuutta lisää TiVo. Se on hyvin ymmärrettävää, se helpottaa valintojen tekemistä, eli suodattaa kohinaa. Meillä ei ole TiVoa, meillä on digi-tv, kohinaa ja enemmän tai vähemmän bugisia digibokseja.

En ollenkaan ihmettele sitä että moni on luopunut television katsomisesta. Ihmiset haluavat olla onnellisia. Digi-tv ei lisää onnellisuutta.

Mitä jos ajattelisi joululahjan antamista kommunikointina ja lahjaa viestinä? Se voisi mennä jotenkin näin.

Kyse ei ole laadusta, eikä oikeastaan määrästäkään – kummallakaan ei ole merkitystä jos ei ajattele lahjaa viestinä. Mitä lahjan antaja haluaa sanoa (muuta kuin hyvää joulua, tässä minun osuuteni joulunajan massatuholahjojen kilpavarustelusta)? Mitä lahja kertoo vastaanottajasta, antajasta ja heidän välisestä suhteestaan?

Jos lahjan antaja ajattelee vain omia arvojaan ja mieltymyksiään muuttuu lahja kivasta noloksi hyvin nopeasti. Molemminpuoliseksi noloksi.

Ai mutta tuostahan tulisi kiva lahja, miettii lahjan antaja jouluostoksilla ja perustelee sen itselleen sillä, että sehän on juuri sellainen jonka minä olen aina halunnut saada lahjaksi.

Vaan mistä antaja tietää onko lahja onnistunut kun vastaanottaja on jo pienestä pitäen opetettu kiittämään saamastaan lahjasta (Miten sanotaan, Pekka? Kiitä kilttiä tätiä lahjasta!). Eihän kukaan (aikuinen ainakaan) viitsi/kehtaa tuulettaa tunteitaan jos saa omasta mielestään todellisen turhakkeen lahjaksi. Emmehän me halua vaikuttaa epäkiitollisilta ja loukata lahjan antajaa.

Tosi kiva lahja, sanoo lahjan saaja ja jatkaa lausettaan aivojen perukoilla, …jos olisin 10 v. tyttö, mutta kun nyt kuitenkin olen nelikymppinen äijä niin taitaa roskiin mennä heti kun kotiin pääsen, mutta miksi minä tällaisen sain?

Antajalla on (kai tavallaan?) vastuu antaa vastaanottajalle sopiva lahja, sellainen joka parhaimmillaan kuvastaa myös hiukan antajan persoonallisuutta, mutta kuitenkin jotkut lahjat hankitaan vain hankkimisen vuoksi. Vastaanottajan tulee olla kiitollinen saamastaan, sillä muuten antajalle tulee huono mieli ja silloin muillekin tulee huono mieli.

Tämä on oikeasti yllättävän vaikea sosiaalinen kanssakäymismalli, makaaberi tanssi jossa kaikkien on oltava tyytyväisiä lahjoihin jottei joulu mene pilalle. Eihän kukaan halua ottaa vastuuta tunnelman pilaamisesta. Siksipä varpaille astumiset jätetään mainitsematta, huulia purraan ja kriittisyys sekä möly niellään kinkun ja viinin voimalla vatsan pimentoon.

Epätäydellinen lahja ei anna täyttymystä, ei antajalle eikä vastaanottajalle. Täydellinen lahja taas antaa onnistumisen tunteen antajalle ja ilon vastaanottajalle. Usein sitä kai päätyy jonnekin äärimmäisyyksien keskivaiheille, sinne missä jaettu ilo on enemmän kuin osiensa summa mutta missä kuitenkin olisi parantamisen varaa.

Täydellisin lahja lienee sellainen jonka itse hankkii itselleen. Sellaisessa viesti on selkeä – antaja ymmärtää vastaanottajaa ja lahja kuvaa hienosti näiden kahden suhdetta toisiinsa. Täydellisin lahja lohduttaa ja auttaa tasaamaan epätäydellisistä lahojoista, niin saatujen kuin annettujen, syntyneen pettymyksen tunteen.

***

Oi miten syntiseltä tällaisten asioiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen tuntuu. Jouluhan on yhdessäoloa ja hyvää mieltä. Saako näistä asioista oikeasti kirjoittaa, vai pitäisikö sitä vain olla hiljaa ja hymyillä?

Saa lapset lahjaksi taskulaskimet.
Ne maksoi kolme markkaa.
Niitä tarkkaan kun siinä syynäilin,
ei ollutkaan pattereita.
Muovikuoressa pelkkää roskaa
mä tuskin koskaan tahtoisin.
–
Leevi and the Leavings: Soiva jouluyllätys

Aaaargh. Tiedättekö, on aivan määräämättömän ärsyttävää se, kun on avannut selaimen välilehtiin ryppään luettavaa ja sitten jollain niistä sivuista on joku härpäke joka ryhtyy toitottamaan musiikkia.

Useasti se musiikki on jotain joka puhuttelee sitä joka on virittänyt kyseisen äänilisäkkeen käyntiin, mutta kävijälle musiikki ei ehkä sano mitään. Tai on ärsyttävää. Ainakin se on monesti hyvin epärelevanttia. Etenkin silloin kun ei edes ole sillä sivustolla josta musiikki (tai sellaiseksi luokiteltava ääni) tulvii kiusaamaan tärykalvoja.

Sellaiseen voi reagoida kolmella tavalla:

Yksi. Näpäyttää tietokoneen äänet hiljaisiksi. Ihan hyvä, mutta jos samaan aikaan kuuntelee jotain muuta, loppuu senkin kuuleminen (samalla tietenkin myös odottamaton kakofoniakin loppuu). Tai sitten äänet unohtaa poiskytketyiksi ja ihmettelee miksi ei ääntä kuulu kun menee katsomaan esimerkiksi leffatrailereita.

Kaksi. Käyttää aikaansa välilehtiin avattujen sivujen läpikäyntiin etsien mikä vitkain siellä nyt poppia soittaa, jotta sen voi hiljentää. Se vie aikaa ja on ihan mielettömän sapettavaa: äänivitkaimet voivat olla ihan missä päin sivua vaan, olla minkä näköisiä vaan – juu, hyvää metsästysonnea vaan.

Kolme. Poistaa kyseisen saitin seurannasta. Miksi tietoisesti kiusata itseään sellaisilla saiteilla joiden ylläpitäjillä ei ole käsitystä tai ymmärrystä siitä mitä välilehdet ovat tai miten niitä käytetään.

Aikanaan valitsin tavan yksi. Myöhemmin siirryin tapaan kaksi. Nykyään olen tavan kolme kannalla. Pois vaan kaikki ärsyttävä. Kohinaa on muutenkin ihan liikaa, on pyrittävä sen vähentämiseen.