Muistan miten kuultuani Tina Turnerin comeback-levyn nimibiisin 1980-luvun puolessa välissä, sain siitä Dire Straits -vibat. Syy tähän selkeni, kun kävi ilmi, että kappale ei vain ollut Mark Knopflerin säveltämä vaan Turneria komppaa Dire Straits, muokattuna niin, että Knopflerin tilalla on Jeff Beck.
Joskus 1980-luvulla lopulla kävin Kultsalla nauttimassa Eva Dahlgrenin esiintymistä tämän kiertäessä juuri ilmestyneen Ung och stolt levyn nimissä. Seuraavan kerran näin samaisen blondin 1990-luvun alkupuolella Kokkolassa En blekt blondins resor -kiertueen merkeissä. Pidin kovasti molemmista keikoista ja muistan miten jälkimmäisen konsertin kohokohtia oli edellisen näkemäni kiertueen nimibiisistä loistava pidennetty versio joka, koska se löytyi täällä näytettävässä muodossa, on maanantaipoppi tänään.
Eva Dahlgren: Ung och stolt (biisi vuodelta 1987, liveversio vuodelta 1991 tai 1992).
Lähetin joskus 90-luvun lopulla Radio Mafiaan biisitoiveen johonkin ohjelmaan jota veti Olga K, suosikkiradioääneni siihen aikaan. Ah niitä sunnuntaiaamuja. Ensin Olga K, sitten Jake Nymanin Onnenpäivä. Saadakseen toiveensa läpi piti perustella miksi pitää jostain biisistä. Kerroin tämän tarinan (tosin silloin varmaan hiukan eri tavalla):
Intissä jollain metsäkeikalla tai mikälie harjoitus se nyt oli, minut tipautettiin pimeän kellonaikaan räntäsateeseen seisomaan tien laitaan jonnekin päin maatamme (Etelä-Suomea se oli). Tehtävä oli ohjata tuolta tulevat armeijan autot tästä risteyksestä oikealle. No eihän sitä siinä pimeässä erottanut pitkät valot päällä tulevasta autosta, yhdestäkään, että oliko se mikä. Niinpä siinä sitten ohjailin niin siviilejä kuin armeijan kärryjä oikealle. Jotkut kääntyivät, toiset eivät. Vähitellen autot lakkasivat tulemasta ja minä seisoin pimeässä, tien laidassa, räntäsateessa. Varmaan aamuyötä oli. Näinkö minut nyt tänne oli unohdettu, yksin jonnekin päin Suomea? En tiedä pitkäänkö olin seissyt (olikohan niin, ettei minulla ollut kelloa mukana – en muista) mutta väsytti, jalkoja särki eikä missään ei ollut mitään mihin nojata. Ei voinut räntäloskaankaan istahtaa. Hiukan oli orpo olo. Noin about ikuisuuden jälkeen paikalle pörhälsi intin pakettiauto ja nappasi minut kyytiin. Kömmin auton perälle ja istahdin kovalle metallilattialle. Se oli kuin taivas. Sai istua, lepuuttaa jalkoja, ja oli lämmin. Lämmin. Ihanan lämmin. Autoradiosta kuului heikosti, mutta kuitenkin tunnistettavasti kappale jonka olin kuullut aikaisemmin, mutten erityisemmin pannut merkille. Tämän tapahtuman jälkeen kyseinen kappale tuo mieleen fiiliksen lämmöstä ja huojennuksesta, vieläkin, yli parikymmentä vuotta myöhemmin.
Tämä kappale on rakkauslaulu, jonka Suzanne Vega aluperin kirjoitti vuonna 1978, mutta joka julkaistiin vasta Vegan toisella levyllä, Solitude Standing 1987.
Suzanne Vega: Gypsy.
Sain muuten toiveeni läpi silloin. Olga K luki tarinani radiossa ja soitti kappaleen. Posti toi myöhemmin Radio Mafia -paidan. Paitaa ei enää ole, muistot vain.
On siis maanantai ja uuden maanantaipoppivuoden ensimmäinen päivä. Näin siis pärähtää käyntiin… tai, no… pärähdys ei oikein sovi kuvamaan tätä Irlannin menestyneimmän naisartistin seesteistä ja erittäin mukavasti vihellettävää kappaletta läpimurtolevyltään Watermark (1988).
Tämä on viideskymmenestoinen maanantaipoppi, eli vuosi on nyt tässä vierähtänyt näitä videoita julkaistessa. Ja mikä olisikaan hienompi päätös maanantaipoppivuodelle kuin vuonna 1981 yllättävään suosioon Briteissä noussut amerikkalaisen performanssitaitelijan ja muusikon Laurie Andersonin hypnoottinen O Superman? Ei ehkä mikään.
Hiukan ärhkkäämpää maanantaipoppia tänään, yhä kuitenkin naislinjalla ja, tietenkin, kasaristi. Tämän muistan löytyneen veljeni levykokoelmasta.
Kyseessä on jo 1970-luvulla perustetun ja vieläkin toimivan naisrokkipumpun Girlschoolin vuoden 1981 levyltä Hit and Runsinkkuna julkaistu C’mon Let’s Go.
Maanantaipoppi jatkaa vuodenvaihteessa sattumalta alkaneella naisartistilinjalla, kasarisellaisilla tietenkin, ja olisi tänään voinut ottaa (tavallaan) hiukan kantaa maailmanpolitiikkaan, mutta päättikin näin maanantain kunniaksi soittaa hiukan maanantaiaiheista poppia naistrion voimin.
Tänään ei siis kävellä kuin erään Pohjois-Afrikkalaisen maan ihmiset, vaan toivotaan, että olisi sunnuntai (hupipäivä ja jolloin ei tarvitse kiirehtiä) vaikka onkin taas vain mielialahäiriömaanantai.
Edellisen maanantaipopin jälkeen jäin muistelemaan, että eikös noihin aikoihin ollut joku toinenkin naislaulaja joka oli aika suosittu. Mitään nimeä en saanut palautettua muistini kätköistä, en ihmisen enkä biisin. Hassua, tiedän omistaneeni tämän henkilön CD:n (voi olla, että omistan yhä).
Niinpä en sitten jaksanut käydä levysekamelskaani läpi vaan käännyin Googlen puoleen ja jopa yllättävän nopeasti, ajatellen sitä, etten juurikaan tiennyt mitä etsiä, löysin tämän vuonna 1964 syntyneen amerikkalaisen laulaja-lauluntekijän.
Maanantaipopiksi valitsin, artistin mukaan nimetyltä ensilevyltään ensimmäisenä sinkkuna julkaistun ja paljon mainetta niittäneen kappaleen.
kirjoituksille
