skrubu

Ote muistiinpanoistani (asiayhteydestä irroitettuna, tietenkin) eräältä luennolta: ”Aristoteles on varmaan tuttu filosofi, tai ainakin helppo kirjoittaa”.

Mutta sitä mietin, että jos tuhansia vuosia koiranputkea puskeneet ajattelijat tulla lampsisivat yllättäen meidän nykyisyyteen elävinä ja ajatuskuntoisina, niin mitä mieltä olisivat siitä, että vieläkin heistä puhutaan ja ajatuksistaan väitellään ja väännetään. Paukuttelisivatko polleina (ehkä imaginäärisiä) henkseleitään, mielissään ajatustensa sitkeästä elinvoimasta ja tarkkanäköisyydestään? Vai ehkä kauhistuisivat miten heidän alkuperäisiä ajatuksiaan muokataan, vatvotaan ja manipuloidaan sopimaan milloin mihinkin, että kuulkaa pojat (Häh, onko täällä naisiakin? Koulussa?! Opiskelemassa!!?1) enhän minä nyt asiaa noin tarkoittanut?

En muista hymyilleeni pitkään aikaan niin paljon ja pitkään kuin katsellessani skrubuista 1970-luvun Helsinkiä Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyssä. Aivan loistava. Avoinna 27.2.2011 asti.

Vanhan joulumyyjäiset olivat kuin Vanhan joulumyyjäiset ovat olleet jo pitkään: Sitä samaa kuin aina. Joskus ne inspiroivat, nykyään en löydä sieltä mitään kiinnostavaa. Ehkä tapahtuma tai tarjonta ei ole suunnattu keski-ikäiselle miehelle? Parasta antia oli kuppilassa nautittu espresso ja suklainen leivos.

Hesarin lasisen linnan alakerrassa oli valokuvanäyttely, huomasin, kun siitä läpi kävelin. Katsoin kuvia. Tämä on varmasti jonkun stock photo -firman myyntinäyttely. Ei, ajattelin, kun katselin kuvia vähän lisää… jotain muuta tämä on. Jonkun kamerakerhon näyttely? Hmm… Ehkä Helsinkiläiset Flickr-tyypit ovat keränneet kuvia kasaan? Eipä ollut. Oli mainosvalokuvaajien näyttely. Lähtiessäni kirjoitin muistiin tämän: ”Kuva on abstrakti olematta kuitenkaan abstrakti”.

Ulkona oli kaunis pakkasilta ja ilma oli kirpeä olematta kuitenkaan kirpeä. Kuuntelin kotiin päin köpötellessäni kirjaa The Thing About Life Is That One Day You’ll Be Dead joka mielestäni on jollain oudolla tavalla koskettava ja kaunis – rehellistä kerrontaa elämästä ja pohdintaa kuolemasta. Tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa. Se voisi olla koskettava olematta kuitenkaan koskettava.

Stadionin tornin rakennustelineet näkyvät jo Linnankoskenkadun Postille.

Hiukan yllättävästä suunnasta opin tässä, että ihmisen ei kuulu olla poissa kotoaan yli kahta viikkoa.

Palasin tiistaina hiukan pohjoisemmasta. Siellä mieltä kevensivät monet mukavat ihmiset esiteineistä eläkeläisiin, lyhyet valoisat yöt jollaisista täällä etelämmässä voi vain unelmoida sekä leppoisa ja rauhallinen elämänmeno.

Kävin tullessani illalla läpi postiluukun alle kerääntynyttä mainosviestien ja virallisen postin luomaa värikästä mattoa kun käteeni osui saapumisilmoitus. Jotain vähän suurempaa, sellaista joka ei ole mahtunut postiluukusta, odottaa minua postikonttorissani. Jee, ajattelin, sillä isot lähetykset (kuten paketit) ovat yleensä kivoja.

Sitten huomasin, että postinkantaja oli yrittänyt tunkea isoa lähetystä postiluukustani vain pari päivää sen jälkeen kun olin jättänyt kotimaisemat siirtyessäni hiukan pohjoisemmas, ja koska se iso jokin ei siis mahtunut kapeasta raosta, vienyt lähetyksen postikonttoriin odottelemaan.

Mutta koska Posti (vai Itella?) on keksinyt, että paketteja ja kirjeitä säilytetään vain kaksi viikkoa, oli minulle osoitettu lähetys palautettu lähettäjälle tämän viikon alussa. Viime perjantai oli saapumisilmoituksen mukaan viimeinen säilytyspäivä.

Kävin kuitenkin tänään, keskiviikkona, kysymässä, josko iso lähetykseni vielä olisi Postin hyllyllä. Ei se ollut. Mistä tämä lähetys oli tullut, utelin kassan takana seisovalta postihenkilöltä, mitä minulta on mennyt sivu suun, kysyin? En osaa sanoa, vastasi postihenkilö, tämä on vain hyllykoodi. Missään ei kuulemma ole tietoa siitä, mitä minulle oltiin tuomassa mutta joka lähetettiin takaisin. Ei missään.

Posti pyyhkäisi pois reissullani saavuttamani mielenrauhan ja levollisuuden kertaheitolla; läpsäytti minua kasvoille märällä rätillä ja muistutti, että on määrännyt ihmiselle maksimiajan poissaololle kotoaan: Kaksi viikkoa.

Vituttaa, raskaasti. Voi saatanan saatana! (Anteeksi, täällä harvemmin kiroillaan, mutta nyt se tuntuu olevan paikallaan.)

Eikö Postilla voisi olla näin loma-aikoina pidempi säilytysaika? Vaikka niin, että Juhannuksesta koulujen alkuun tai kesäkuun alusta elokuun loppuun lähetyksiä säilytetään neljä viikkoa. Miksei voisi, sehän on vain kiinni siitä, haluaako Posti/Itella asian olevan niin. Se olisi joustavaa palvelua.

Entä voisiko Postilla olla lisäpalveluna saapuvista lähetyksistä ilmoittaminen tekstiviestillä? Niin, että saisi tietää paketin tulleen ja voisi sitten ilmoittaa ettei ehdi kahden viikon sisällä hakemaan lähetystä sekä esimerkiksi sitten vaikka rahaa vastaan ostaa lisäsäilytysaikaa? Tottakai voisi, jos Posti/Itella oikeasti sen haluasi olevan niin ja palvella ihmisiä.

Kyllähän minä kuitenkin tiedän tasan tarkkaan minkä minua piti postikonttorissa odottaa. Nyt lähti sitten pari sataa jo maksettua pientä korttia takaisin Moolle. Jyrppii. Uusia kortteja, vaikka nyt tilaisin, en ehdi saada ajoissa. Grr.

Vaikka kokonaanhan ärtymykseni syy ei ole Postin. Lähetyksen arvoitu saapumisaika (Moon arvio) – jonka lähistölle olin ajoittanut matkaltani paluun – oli viime perjantai, heinäkuun 9. (joka siis olikin oikeasti lähetyksen viimeinen säilytyspäivä). Taitaa olla ensimmäinen kerta kun pari viikkoa etuajassa tullut tilaus oikeasti harmittaa (ja siksi harmittaa monikertaisesti).

Tähän loppuun mielikuvaharjoitus: kuvitelkaa tähän paljon rumia sanoja.

Lisäys toissapäiväiseen Anssi Kela -juttuuni.

Kelan Keikkaraportti. Yleisössä sellaiset 350-400 päätä, tuotto 1860,65 euroa (pyöreästi femman per korvapari). Fiilis oli ollut hyvä, mikä ei ole sinänsä yllätys koska yleisöllä ei ole lipun hinnan verran ennakko-odotuksia ja tarvetta saada vastinetta rahoilleen.

Odotin vähän näkeväni tietoa siitä, myytiinkö Tavastialla keikan yhteydessä levyjä tai muuta tavaraa, mutta siitä ei ole mitään mainintaa. Missään ei myöskään mainita josko keikka nauhoitettiin: Saattaisi kuvitella tällaisen erikoisemman keikan jälkimyynnin tuovan jokusen euron lisää kolehtiin (tai lisätä mielenkiintoa artistia kohtaan, tai olla tapa ylläpitää artistin ja yleisön välistä suhdetta pidemmän aikaa), sillä pelkkä ”maksa omantunnon mukaan keikan jälkeen” -strategia yksinään tuskin koskaan tulee olemaan erityisen lukratiivista.

Tietoviikko Talouselämä synkistelee Kelan keikasta perin kriittiseen sävyyn ja mokaa väittämällä, että ”kukaan ei musisoi ilmaiseksi huvikseen”. Se on tietenkin höpöhöpöä, sillä harrastelijat soittavat ilmaiseksi huvikseen. Vasta kun harrastelija rupeaa tienaamaan harrastuksellaan, loppuu ilmaiseksi harrastaminen ja huvikseen tekeminen: Harrastelijasta on tullut ammattilainen ja joka nuotista pitää saada fyrkkaa.

Anssi Kelan keikka, vaikka ei ehkä ollut mikään taloudellinen riemuvoitto, oli hyvä veto jonka uskon tuottavan artistille hyvää, kunhan tapahtumasta syntyneitä siemeniä kasvatetaan rauhassa ja hoidetaan sillä samalla intohimolla ja rakkaudella joka alunperin ohjasi harrastamaan musiikkia niinkin paljon, että harrastuksesta tuli ammatti. Mitään pikavoittoa ei pidä kuitenkaan odottaa – sellainen on yhtä epätodennäköistä kuin se, että harrastelijasta tulee ammattilainen yhdessä yössä.

Pujotellessani päivänä eräänä edestakaisin pitkin sitä ihmisesterataa jota myös keskustelu- ja kellunta-altaaksi voisi kutsua, klooriveden hivelemä ja uintirytmin rauhoittama assosiaatiokoneisto pulpautti ohimennen kuulemastani äänestä mieleeni Jonah Lehrerin kirjasta Proust Was a Neuroscientist sen kohdan jossa kerrotaan Igor Stravinskyn Kevätuhrista (Spotify: Igor Stravinsky: Le Sacre du Printemps).

Näin lähes sata vuotta teoksen kantaesityksen jälkeen on tavallaan vaikea ymmärtää miten kyseinen klassisen musiikin teos, vaikka aika haastavaa kuuntelavaa onkin, järkytti yleisön niin, että rupesivat tappelemaan (näin väittää niin Lehrer kirjassaan kuin myös Wikipedian englanninkielinen artikkeli). Mutta silloin ei oltu vastaavaa kuultu. Se oli erilaista, odottamatonta jopa rajua musiikkia. Sen ajan heviä.

Ja hevi se oli joka laukaisi ajatukseni Kevätuhrista. Tai oikeammin heviballadi joka oli nykyjumputkseksi uudelleenmiksattu versio. Meni aikaa ennen kuin sain palautettua mieleeni mistä biisistä oli kyse, mutta kun tajusin miten altaan toisessa laidassa vanhempieni ikäiset vesijumppasivat Scorpionsin tahtiin en voinut olla hymyilemättä. Joskus ah niin syntinen ja paha saksalainen hevi (okei, balladi, mutta kuitenkin) on nyt sopivaa jumppamusiikkia niille jotka neljännesvuosisata sitten paheksuivat samaisen orkesterin edustamaa musiikkisuuntausta (ja ehkä itse orkesteriakin).

Ehdin jo jonkin aikaa miettiä asiaa toisesta näkökulmasta. Mikä olisi niin rajua ja ehkä jopa paheksuttavaa musiikkia tänään, että sen voisi lällyttää sopivaksi rytmittämään vesijumppaa neljännesvuosisadan kuluttua? Olisiko se gangsta rappia, mietin, ja viihdytin itseäni hetken ajatuksen synnyttämällä mielikuvalla.

Mutta ei, en usko rapista olevan mammojen ja pappojen vesijumppamusiikiksi vaikka sitä miten lällyttäisi synteettisin jousiorkesterein ja diskorytmein. Eikä se johdu siitä, että rap sen erityisemmin olisi aikaa kestävämpää kuin minkään muunkaan genren musiikki. Kyse ei nimittäin ole genrestä an sich, vaan yksittäisistä biiseistä.

Musiikin rajuus/shokeeraavuus/erilaisuus häviää etäisyyden neliöön kuin valon voima, ja se mikä jää jäljelle, kun muu on kadonnut, on universaali tarttumapinta. Jos joku biisi puhuttelee tarpeeksi montaa vielä monen kymmenen vuoden kuluttua, on sillä oikeasti tarjota jotain muutakin kuin vain haalennut muisto uutusarvosta ja pateettiset rippeet jostain joka on saattanut olla rajua tai erilaista, mutta on niin yhteen aikaan sidottua, ettei sitä toisessa jaksa ymmärtää.

Siksi vesijumpassa vuonna 2009 soi Scropionsin balladi, eikä esimerkiksi 70-luvun rajumpi tuotanto. Siksi vesijumppaa ei harrasteta Kevätuhrin tahtiin. Siksi uskon ettei neljännesvuosisadan kuluttua altaassa pidetä pohkeita liikkeessä tai poljeta vesipyörällä rapin tahtiin. Ja juuri siksi uskon, että kun minusta on tullut ihmisesteradan hitaasti liikkuva ja vaikeasti ohitettava este, kuulen altaan toisesta päästä hyvin monia samoja biisejä joita kuulen sieltä tänään.

Jonah Lehrerillä on muuten ihan kiinnostava blogi.

Sinne meni se.

Tämän piti olla lyhyt kirjoitus siitä, miten Nokia N95:n kalenteri ei ole käyttäjäystävällinen. Mutta kun tutustuin asiaan hiukan tarkemmin, tulikin jutusta hiukan laajempi kokonaisuus.

Annan esimerkin siitä mikä mielestäni tökkii.

Minulla oli tämän kesän euroreissun perustiedot kännykässä. Oli progefestarin ja lentojen aikataulut, hotellien check out -ajat ja osoitetiedot sekä hiukan muutakin. Näppäränä jätkänä olin ajatellut, että olisi aivan loistavaa kun tällainen tieto löytyisi nimenomaan siitä yhdestä aina mukana olevasta laitteesta.

Vaan kun sitten Brysseliin saapuessani, tapani mukaan vaihdoin kännykän toiseen aikavyöhykkeeseen, muuttuivat kaikki kalenterin kellonajat. Hotellien check out -ajat olivat aikaistettuja, progefestarin aikataulu ei pitänyt paikkaansa ja lento takaisin lähti kännykän mukaan tuntia aikaisemmin. Älypuhelin my ass, ajattelin. Sinänsä tietenkin hyvä, että etuajassa eikä tunnin tai kaksi myöhässä.

(Välihuomio: En käytä automaattista ajan [=aikavyöhykkeen] asetusta kännykässä. Miksi? Varmaan siksi, ettei se ole perusasetuksissa päällä ja siksi, että viimeksi kun sitä kokeilin kännykän kellonaika muuttui monta kertaa päivässä jo pelkästään Helsingin sisäisessä matkustamisessa eikä kello kertaakaan näyttänyt korrektia kotimaan aikaa.)

Ja kyllä, teille jotka jo olitte kirjoittamassa kommenttia, tiedän: Olisin tietenkin voinut muuttaa kännykässä vain kellonaikaa ja pitää aikavyöhykkeen samana (näin pitää kalenterissa olevat ajat muuttumattomina). Mutta se ei mielestäni ole oikein ja en minä aina muista (tai jaksa muistaa/välittää) montako tuntia ollaan kotimaasta edellä tai jäljessä siellä missä ollaan. Minä tiedän missä olen, tekniikka hoitakoon loput.

Olen törmännyt tähän tapahtuma-aikojen muuttumiseen aikaisemminkin, mutta se on yhtä yllättävää joka kerta. Onneksi kännykkä ei taaskaan ollut ainoa tiedonlähde, olisi muuten voinut tulla hiukan hoppu toisinaan.

Nythän siis ongelmana ei oikeastaan ole se, että kellonajat muuttuvat, vaan se, että kalenteri ei anna mahdollisuutta vaikuttaa asiaan tai edes ilmoita muuttuneista ajoista vaan mennä porskuttaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sellainen hämää pientä ihmistä näytön tällä puolella.

Miettiessäni mitä asialle voi tehdä, tulin tarkistaneeksi niin Applen kalenterin, iCalin, kuin myös Googlen kalenterin aikavyöhyketuen. Olinhan alun perin luonut kesäreissun kalenterin Googleen, jotta saimme koko ryhmälle yhtenäisen aikataulun (ei kuitenkaan minuuttisellaisen) sekä mahdollisuuden lisätä ja muokata tietoja. Sieltä sitten imutin kaiken iCaliin josta synkkasin tiedot kännykkään.

Googlen kalenterissa on jonkinlainen aikavyöhyketuki, mutta en oikein tajua sen toimintaa. Koko applikaatiolle voi kertoa millä aikavyöhykkeellä on. Sitten jokaiselle kalenterille voi ilmoittaa oman aika vyöhykkeensä, mutta yksittäisille kalenteritapahtumille ei voi määritellä aikavyöhykettä (eli jos samana päivän siirtyy aikavyöhykkeeltä toiselle, on molemmille aikavyöhykkeelle luotava omat kalenterinsa). Tai ainakin näin sen mielestäni ymmärsin. Mutta en saanut hommaa oikein toimimaan järkevästi. Tapahtuma Belgian aikavyöhykkeelle asetetussa kalenterissa klo 10 näkyi Suomen aikavyöhykkeelle asetetussa applikaatiossa klo 10, eli väärin.

Samainen klo 10 Belgiassa, kun toin Belgian aikavyöhykkeelle määritellyn Google-kalenterin iCaliin (jossa oli aikavyöhyketuki napsautettu päälle ja asetettu meidän vyöhykkeelle), näkyi kalenterissa klo 10. Ja kun iCalin aikavyöhykkeen muutti Belgiaan, muuttui tapahtuman aika, kuin se olisi ollut kotimaan aikaan luotu. Homma ei siis toiminut oikein.

Ainoa tapa jolla sain homman toimimaan Googlen kalenterissa oli muuttaa koko applikaation aikavyöhyke ennen tapahtuman lisäämistä. Ei erityisen kätevää sellainen (en usko että jaksaisin sitä tehdä oikeasti), mutta silloin tapahtumien ajat näyttäisivät siirtyvän iCaliinkiin oikein, jopa aikavyöhykeriippuvaisesti: Ajat olivat oikein vaikka Google ja iCal olivat asetettuina eri aikavyöhykkeille.

Aikavyöhyketoteutus iCalissa on ehkä hiukan näppärämpi kuin Googlen kalenterissa. Tapahtumalle voi merkitä oman aikavyöhykkeensä. Se ei ehkä ole kaikkein käytettävin toteutus (siinä on hätäisen päälleliimauksen makua – ’ai pitikö tämmöinenkin vielä saada tähän?’), mutta se tuntuisi toimivan. Ainakin jollain tasolla.

Kännykkään synkatessa ei aikavyöhyketieto näytä siirtyvän mukana, vain kellonaika, kuitenkin vaikka puhelin ja iCal on asetettu eri aikavyöhykkeille synkatessa, eivät kellonajat mene sekaisin. Joten jossain tuolla synkkausten syövereissä liikkuu tieto aikavyöhykkeestä vaikka kännykässä ei sitä tietoa näytetäkään.

Kiva lisä omasta mielestäni iCalissa on kelluva aika (eng. floating) joka määrittelee ajan vyöhykeriippumattomaksi, sellaiseksi joka ei muutu vaikka vaihtaa applikaation aikavyöhykettä. Kännykkäänhän tuommoinen ei tietenkään siirry, joten ilo on vähäinen.

(Itselläni on Nokian N95, enkä ole kokeillut miten iPhone osaa asiat, mutta Ars Technican mukaan Applen puhelimista pitää kytkeä aikavyöhyketuki pois päältä jotta aikavyöhykeriipuvaiset ajat näkyvät oikein. Hassua.)

Aika monimutkaista kaikenkaikkiaan. Eikö tuota voisi jotenkin tehdä helpommaksi? Varmaan, jos sitä hiukan ajattelisi.

Itse näkisin, että kalenteriohjelmissa pitäisi käyttäjällä olla paremmat mahdollisuudet valita mitä kalenteritapahtumien ajoille käy aikavyöhykkeen muuttuessa ja että applikaation pitäisi ilmoittaa asiasta selkeästi. Myös tapahtumien aikojen muuttaminen pitäisi tehdä helpommaksi niin, että voisi kätevästi siirtää yhden aikavyöhykkeen ajat toiselle kellonaikoja muuttamatta (eli korjata tyhmyytensä jälkikäteen ja ehkä oppia seuraavaa kertaa varten).

Olisi hyvä jos kelluvan ajan voisi valita perusasetukseksi (ja että se toimisi applikaatiosta riippumatta). Ei ehkä elegantein ratkaisu, mutta auttaisi monessa tapauksessa. Yleensähän kellonajat ilmoitetaan paikalliseen aikaan, sillonhan voisi naputella sellaisen kelluvana aikana kalenteriin ja riippumatta maasta, aika olisi aina sama. Tietenkin jos olisi jollain toisella aikavyöhykkeellä, lento lähtisi eri aikaan, mutta sillonhan itsekin olisi väärässä paikassa ja homma kusahtaisi kuitenkin.

Googlen luulisi kaikkine lokaatio- ja karttapalveluineen voivan ymmärtää tapahtumaan liitetyn paikkatiedon (maa, kaupunki tai osoite) ja tarjota mahdollisuutta sen mukaan valita tapahtumalle aikavyöhykettä. Ja miksei tuo olisi yhtä mahdollista myös Applen ohjelmassa?

Mutta ehkä kaikkien tärkeintä (ja samalla myös vaikein asia toteuttaa) olisi tiedon näyttäminen niin, että tapahtuman ajasta kävisi jollain tavalla ilmi, se on asetettu eri aikavyöhykkeelle kuin missä ohjelma on. Pelkkä kellonaika, kuten tilanne on nyt, ei mielestäni riitä.