Äänestä RPZG

Mitenköhän eri tavalla ihmiset äänestäisivät, jos äänestysnumeron sijaan ehdokkailla olisikin neljästä kirjaimesta koostuva merkkijono? Kaikilla olisi aina yhtä monta merkkiä. Eivätkä nämä merkkijonot olisi järjestyksessä, kuten nyt, vaan ne arvottaisiin ihan satunnaisesti ja puoluerajoista riippumattomasti.


Lisävaloa liikenteeseen

Minä liikun paljon kävellen. Ylittelen katuja ja teitä. Näen ja koen liikenteen jalankulkijan näkökulmasta. Päivänä eräänä suojatien kohdalla tulin ajatelleeksi niitä vitkaimia ja härpättimiä jotka ovat varta vasten suunniteltu ja toteutettu auton sisältä ympäristöön, muille liikenteessä oleville viestittämistä varten. (Tietenkin avoimesta ikkunasta voi vilauttaa keskisormea tai ajovaloja räpsytellä, mutta se on ihan eri juttu.)

Autoissa on suuntavilkut, joilla voi ja lain mukaan pitääkin kertoa muille, että tässä ollaan nyt kuulkaa kääntymässä oikealle tai vasemmalle. Vilkuilla voi myös viestittää hätää, nelivilkulla.

Sitten autoissa on tietenkin torvi, äänimerkki, joka ei ole mikään elegantti tai erityisen sofistikoitunut viestinnän tapa. Torven huudattaminen kuulostaa aina aivottomalta agressiiviselta karjumiselta. Sillä on erittäin vaikea ilmoittaa mitään ystävällistä.

Peruutusvalo on myös. Sen tarkoitus on, Wiktionaryn mukaan ”helpottaa kulkuneuvon peruuttamista tai viestiä muille kuljettajan aikeesta peruuttaa”. Isommissa moottoriajoneuvoissa on myös äänimerkki peruutusta varten. Piip piip, älä jää alle, piip piip, täältä tulen minä.

Ja sitten tietenkin on jarruvalot. Jarruvalot osoittavat taaksepäin. Sitä etenkin jäin ajattelemaan, että ne osoittavat taaksepäin. Ilmoittavat jarruttavan auton takana olevalle jarruttamisesta. Joka tietenkin on loogista ja ilman jarruvaloja olisi varmasti paljon enemmän peräänajoja.

Torven ja vilkun lisäksi ei autossa oikein ole mitään suunniteltua vitkainta jolla voisi jalankulkijoille, auton edessä, mitään viestitellä. Vilkku usein on aika selkeä ja helposti huomattava viesti. Torven tööttäys kuulosta aina siltä, kuin joku murhanhimossaan huutaisi NYTSÄKUOLET-MUTHAFUCKAAA-AAÖAAÖÖAÖÖ-ÖÖÖYYYGH!!! suoraan päin kasvoja, riippumatta siitä mitä oikeastaan haluaisi ilmottaa.

Miksi ei voisi olla myös etujarruvaloa? Sellainen näppärä, esimerkiksi punainen loiste auton etuosassa, joka vähemmän agressiivisesti kertoisi edessä olevalle, vaikka juurikin suojatien ylittämistä suorittavalle jalankulkijalle, että tässä ollaan kuulkaa nyt hidastamassa vauhtia, notta olkaatten hyvä vaan. Selkeämpää viestintää olisi se kuin käsien heiluttaminen tai ajovalojen vilkuttaminen. Se helpottaisi kaikkien liikkumista liikenteessä. Vähemmän odottelua, vähemmän jahkailua, enemmän sulavauutta. Jalankulkijan ei tarvitsisi epävarmana tihrustella autoa, että hidastaako se nyt varmasti vai jäänkö alle. Eikä autoilijan tarvitsi ärtyä kun jalankulkija ei kuitenkaan näe sitä ratintakaista käden heilautusta. Etujarruvalo kertoisi, että kuskin jalka on jarrulla, automaattisesti ja ilman ylimääräistä venkslaamista.

Lain mukaan, ymmärtääkseni, etujarruvaloa ei voi olla, koska jarruvalo ei saa loistaa eteenpäin. Ja jarruvalosääntöjen muuttaminen tässä maassa on aikamoista soutamista ja huopaamista (muistelen, kun lisäjarruvalo, nyk. keskijarruvalo, joskus teki tuloaan suomeen – ensin se oli kielletty, sitten haluttiin kaikenmaailman valoja autoihin, esim. kiihdytysvalo, kunnes lopuksi lisäjarruvalosta tulikin pakollinen). Mutta jos laki sallisi, niin voisi kuvitella, että etujarruvalosta olisi enemmän hyötyä kuin haittaa.

Mikä muuttuu kun maailma muuttuu?

Valtiotieteiden tohtori Anu Kantola kirjoittaa, hs.fi:ssä näin: ”Maailma muuttuu seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana enemmän kuin se muuttui edellisten viiden vuosikymmenen aikana.

Jäin pohtimaan mitä se tarkoittaa, kun sanotaan, että maailmaa muuttuu?

Avaruus ja se universumi johon esimerkiksi Star Trek ja Star Wars on kuviteltu, kaikki tuo mikä arkisesti ajateltuna on tuolla oman ilmakehämme ulkopuolella (johon me oikeasti kuulumme ja joka oikeasti on osa meidän maailmaamme, vaikka emme välttämättä sitä niin ajattele) ei ole viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana juurikaan muuttunut. Tai no, on muuttunut paljonkin, mutta meidän näkökulmasta ei juurikaan. Se on siis suhteellisesti sama, kuten aurinko johon Watersin lyriikat Pink Floydin kappaleessa Time viittavat:

And you run and you run to catch up with the sun but it’s sinking
Racing around to come up behind you again.
The sun is the same in a relative way but you’re older,
Shorter of breath and one day closer to death.

Entäs tällä meidän pallollamme? Olemme viidenkymmenen vuoden aikana kiertäneet auringon viisikymmentä kertaa ja pyörineet oman akselimme ympäri yli 18000 kierrosta. Maapallo, jos ei mitään radikaalia kosmista tapahdu, jatkaa oman akselinsa ja auringon ympäri kiertämistä suhteellisesti katsottuna muuttumattomana seuraavatkin viisikymmentä vuotta. Pidempäänkin.

Koivut ovat koivuja, vuoret vuoria, ruoho ruohoa ja linnut lintuja. Ilmamassat liikkuvat ja puut heiluvat. Jossain tipahtaa hiukan maata mereen, toisaalla maa nousee merestä. Meri aaltoilee tai on tyyni. Pilvet muuttavat jatkuvasti muotoaan, tulevat ja menevät. On sadetta, ukkosta. Lämpötilat vaihtuvat. Vuodenajat vaihtuvat, jossain selkeämmin, kun taas jossain muualla muutokset ovat vähäisempiä. On syntymää ja kuolemaa. Yhden maatuminen on toisen energiaa. Kiertokulku. Maailma käy ja kukkuu.

Mikä muuttuu, kun kun ihminen sanoo maailman muuttuvan, esimerkiksi seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana? Ei maailma, vaan ihminen muuttuu. Tai no, ei ihminenkään muutu. Toki yksilöt syntyvät, kasvavat, kehittyvät, oppivat, syövät, juovat, naivat, vetävät röökiä, ryyppäävät ja kuolevat. Mutta ihminen on kuitenkin yhä vaan sama ihminen, ei muutosta siinä. Olemme lajina olleet tuhansia vuosia hyvin samanlaisia. Viisikymmentä vuotta ei muuta meissä mitään.

Se maailma, joka muuttuu niinkin lyhyessä ajassa kuin viisikymmentä vuotta, on ihmisen tekemä maailma. Se mitä ihminen rakentaa, se mitä me tuotamme. Se millä ihminen helpottaa olemistaan, tekemistään, liikkumistaan ja kommunikointiaan. Se miten olemme ja miten me ymmärrämme olemisemme. Se on myös sitä mitä ihminen tuottaa turhaan, koska isolle osalle meistä tällä kivenmurikalla avaruudessa, on muodostunut tarve kerätä itse määrittelemäämme ja keksimäämme vaurautta. Ihmisen maailma, se joka muuttuu, on myös tappamista ja tuhoamista. Se on osa tuottamista.

Maailma muuttuu hitaasti. Ihmisen tekeminen muuttuu nopeasti, sille viisikymmentä kierrosta auringon ympäri on iso asia. Se vaikuttaa planeettaamme tavalla tai toisella, koska täällähän me olemme. Se on myös jo vaikuttanut niin kuuhun kuin Marsiin. Ne ovat maailmaamme.

Oikeastaan tämän tekstin piti olla lyhyt kommentti sosiaalisissa medioissa linkkiä Kantolan tekstiin jakaneille. Toisin kävi ja kirjoitinkin pidemmin. Se mitä siis halusin sanoa on, että koska vähitellen ihmiset tajuavat median otsikoinnin ”jalankulkija jäi auton alle” tarkoittavan sitä, että ihminen ohjaasi autonsa toisen ihmisen päälle, niin samalla tavalla pitäisi tajuta sanonnan ”maailman muuttuu” tarkoittavan ”ihminen muuttaa itse omaa elämismaailmaansa ja katsoo sitä omasta näkökulmastaan”. Maailma, kaukaa katsottuna, ei muutu niin nopeasti, mutta se miten ihminen oman napansa ympärillä pyörivän elämismaailmansa ymmärtää ja millaiseksi sen muokkaa, muuttuu kyllä. Ja meihin itseemme nähden nopeastikin. Viimeiset viisikymmentä vuotta ovat tuoneet isompia muutoksia kuin sitä edeltäneet viisikymmentä. Ja muutokset tulevien viidenkymmenen vuoden aikana tulevat olemaan jälleen isompia.

Se maailma joka viidessäkymmenessä vuodessa muuttuu paljon, ei muuttuisi ollenkaan jos ihmistä ei olisi. Ja tämän kirjoitettuani haluan huomauttaa, että Kantolan teksti on lukemisen arvoinen.

Aurinko puun lehtien läpi vastavaloon.
Mikä muuttuu?

Pukumiehiä

Joskus 90-luvun alkupuolella käytiin valokuvaopiskelijoina katsastamassa Robert Mapplethorpen valokuvia Turun taidemuseossa. Niistä huokui jotain erilaista, jotain todellisuudesta poikkeavaa. Outoakin osittain. En kokenut kuvia kielletyiksi mitenkään, vaikka useat kuvista eivät välttämättä olleet ihan arkista peruskauraa. En muista siellä silloin olleen mitään varoituksia alastomuudesta tai halaamisesta. Ja olivathan ne kuvat toki teknisesti hienoja. Sillä tavalla vaikuttavia kyllä. Siihen aikaan kun kiinnosti ehkä tekniikka enemmän kuin se, mitä kuvat sanovat. Eikä silloin ollut internettiä (jonka kautta nykyään tursuaa silmille niin teknisesti kuin sisällöllisesti mitä moninaisempaa kuvamateriaalia). Se oli vaan erilaista aikaa kuin nyt.

Nyt Mapplethorpen kuvia on Kiasmassa. Ne eivät kuitenkaan samalla tavalla vaikuta. Kuvat eivät ole muuttuneet, minä olen ja maailma on. Ehkä odotusarvoni ennen näyttelyä olivat koholla (tarvitseeko sellaiseen lääkkeitä?). Yhä ovat monet valokuvista toki teknisesti hyviä, vaikka nyt näen niissä aivan liikaa 80-luvun otetta. Niissä on samaa kuin osassa 80-luvun musiikista, jossa 80-luku ei tehnyt hyvää. Genesiksen Abacab on 80-luvun syntetisaattorihuuman pahasti tahrima levy (vaikka pohjalta löytyy, kun jaksaa pintaa syvemmältä kaivaa, ihan hyviä kappaleita). Eikä esimerkiksi Rushkaan sen paremmin osannut suojautua 80-luvulta. Ei 80-luvussa kaikki ollut pahaa, eikä aikakausi vaikuttanut niinkään sisältöön, vaan tapaan esittää ja kertoa, mutta se ei vaan sopinut jokaiselle. Ei musiikissa, eikä valokuvissa. Ja ne Mapplethorpen kukat… Ovatko ne oikeasti niin kiinnostavia? Ovatko? Vai ovatko ne vain ylitulkittuja ja täyteen tulkintoja tungettuja, ihan kivoja tavallisia eikä erityisen erikoisia kukkakuvia? Ovatko?

Mutta kyllähän vielä joistain kuvista löytyy muutakin kuin aikaa huonosti kestänyttä 80-luvun tunnelmaa. Yksi kuva joka on hämännyt, ehkä, tai… ehkä jotenkin häirinnyt tai jotain, on Man in Polyester Suit. Ja siinä kuvassa näkyvät kädet. Etenkin vasen käsi. Miksi se on noin? Onko mies menossa johonkin? Onko malli juuri nostamassa kättään? Miksi? Kuvassa on liikkeen tai jonkun tapahtuman epätäydellisyys, keskeneräisyys. Semmoinen valokuvalle tyypillinen ”on kuin olisi, muttei ole ja sekunnin murto-osan pituinen samplaus saa asiat näyttämään ihan erilaiselta kuin ne oikeasti ovat” -fiilis. Visuaalisesti tarkka, mutta silti epätäydellinen tulkinnan suhteen. Se siis ei häiritse huonolla tavalla, vaan hyvällä tavalla. Sellaisella tavalla, joka aiheuttaa synapsien välille sähköä.

Sitten asiasta toiseen. Tai ei ehkä niin toiseen. Istuttiin jengillä ravintola Vlatavassa, ennen Steven Wilsonin konserttia tässä äskettäin (loistava on kyseisen herran viimeisin musikaalinen teos). Mmm… makkaraa ja olutta (oli makkaraviikot). Ikkunasta näkyi Sokos ja Postitalo. Postitalon seinässä roikkui H&M:n mainos, jossa pukuun sonnistautuneen miehen käsien asento ja näkökulmasta johtuva pään puuttuminen toi mieleen Mapplethorpen kuvan Man in Polyester Suit.

h&m mapplethorpe
Näin sen näin.

Gugantinheim

Guggenheim voisi täällä, sen sijaan, että yrittävät puskea jotain säätiloja kestämätöntä, vedet katosta läpipäästävää ja kymmenen vuoden kuluttua peruskorjauskuntoon rapistuvaa designpytinkiä tuonne rantaan, lyödä hynttyyt yhteen Gigantin kanssa. Tämä olisi niin match made in heaven kuin vaan voisi kuvitella. Siitä tulisi Gugantinheim. Eikä vain Gugantinheim Helsinki, vaan koko Suomi. Niillä olisi jo 41 toimipistettä (kirjoitushetkellä Wikipedian mukaan) Suomi-neidon sylissä, yksi uusimmista keskellä vilkkainta Helsinkiä, uusitusti kiiltävässä Forumissa. Olisi suuria halleja ja vähän pienempiä mihin tuoda vaikka millaisia taidetta. Isoihin halleihin mahtuu kookkaitakin teoksia. Pienempiin saisi jotain pienempää, mutta vähintään yhtä kallista esille. Museokauppainfra on jo olemassa, ei tarvitsi mitään uutta siinä, verkkoputiikkikin on. Täydellistä. Samalla voisivat myydä muutakin Jackson Pollock tai Mondrian-teemalla kuin muistivihkoja, palapelejä tai jääkaappimagneetteja, kuten esimerkiksi pesukoneita, imureita tai pakastimia. Tämä olisi kyllä niin nykyaikainen ja päräyttävä konsepti, että ei ole kuunaan nähty. Turistit virtaisivat maahan kuin heinäsirkat itätuulen mukana Egyptiin silloin joskus. Ja koska vain yhdessä Gugantinheimissä käyminen ei tule kuuloonkaan, riittäisi turistivirtaa Rovaniemelle asti. Tämä jättäisi kuulkaa kaikenmaailman vanhanaikaiset ja ennalta-arvattavat Bilbaot ja sensemmoiset varjoonsa. Win win.

Tarkoituksellinen elämä

Sanaleikittelin jokin aika sitten ajatuksella, että tarkoitus on elämän tarkoitus. Se oli mielestäni, ja mielessäni, aika näppärä veto. Ajatus jäi mieleen ja laajensin sitä myöhemmin hiukan ja se kasvoi muotoon elämän tarkoitus on tarkoituksellinen elämä.

Eilen lukiessani kirjaa, joka ei millään tavoin liittynyt sanaleikkimiseen tai elämän tarkoitukseen, jostain aivomassan harmaudesta pulpahti esiin jotain joka oli hautunut siellä itsekseen, kuin suokaasu se vaan tussahti esiin. Niinpä kirjoitin sen muistiin, näin:

Ihminen kuvittelee elämälleen vaikka millaisia tarkoituksia, mutta toteuttaa koko ajan yhtä, huomaamattaan sitä. Me olemme tehneet itsellemme tarkoitukseksi luoda järjestystä maailmaan, toimia entropiaa vastaan, vähentää kaaosta. Me esimerkiksi luokittelemme eläimet ja kasvit järjestelmiin, pidämme luonnon epäjärjestyksen poissa ihmisen tieltä ja ohjaamme tekemistämme lakien ja säädösten avulla. Tässä kokonaisuudessa, jota maailmaksi kutsumme, kukin meistä toteuttaa tätä elämän tarkoitusta omalla tavallaan.

Joku saattaa hakea järjestystä uskomalla johonkin suurempaan voimaan, tuolla jossain olevaan järjestyksentekijään joka pitää huolen meistä vaikka asiat menisivät miten päin seiniä. Toiset kokevat ehkä järjestyksen syntyvän sillä, että väkivalloin, ampumalla ja räjäyttämällä poistaa niitä joiden ajatukset eivät sovi johonkin tiettyyn näkemykseen järjestyksestä. Joillekin kaaoksessa lohtua voi tuoda raha. Mitä enemmän sitä on, sen paremmin kaaosta kestää ja on varaa panostaa pitämään kaaos tarpeeksi etäällä, mieluiten niin, että se samalla tuottaa vielä enemmän rahaa ja/tai, että se saa näyttämään hyvältä ihmiseltä.

Mikään näistä ei kuitenkaan vähennä kaaosta tai lisää järjestystä maailmaan. Ainakaan pitkän päälle. Omista piireistään, sisältäpäin katsottuna uskonto, sota ja raha (mainitakseni siis vain jotain esimerkkejä) saattavat tuntua selkeiltä ja tuoda järjestystä, mutta toisesta näkökulmasta nämä tuovat kaaosta ja epäjärjestystä.

Näin ajateltuna vaikuttaisi siltä, että elämän tarkoituksena tarkoituksellinen elämä on sellainen, jonka tuloksena henkilö itse kokee tehneensä asioita oikein ja olleensa merkityksellinen, mutta jonka lopputuloksena on (usein aivan huomaamatta) kaaoksen ylläpitäminen toisaalla niin, että muiden tarkoituksellinen elämä on mahdollista.

Pitäisikö meidän sitten elää kaaoksessa tai aktiivisesti luoda ympärillemme epäjärjestystä. Kyllä ja ei. On ylläpidettävä tasapaino järjestyksen (eli ympäristön kanssa tehtävän sopimuspohjaisen yhdessäolon) ja kaaoksen (eli luovuuden, satunnaisuuden ja uudistumisen) välillä. Liiallinen kaaos vaivuttaa epätoivoon, kun taas liiallinen järjestelmällisyys tappaa leikin ja luovuuden. Järjestelmällisyys vähentää epätoivoa ja epäjärjestys puolestaan pitää järjestyksen elinvoimaisena. Molempia pitää nauttia kohtuudella, samalla tavalla kuin suolaa ja sokeria.

Kirjoitettuani ajatukseni muistiin jäin pohtimaan sitä, miten useasti sitä päätyy johonkin kaksijakoiseen, vastakohtiin: sokeri ja suola, ruuvi ja mutteri, yin ja yang, Danny ja Armi. Mistäköhän sekin johtuu? Toisinaan se tuntuu ylettömältä yksinkertaistukselta. Kliseeltä. Vähän samoin kuin myyntipuheissa kolmen palluran Venn-diagrammi, koska kahden asian yhdistäminen on liian helppoa (uuni + makkara = uunimakkara) eikä siinä ole mitään draamaa. Kolme asiaa ja niiden yhdistäminen on jo hiukan monimutkaisempaa, siinä on jo yritetty Ajatella™ (lihapullat + muusi + salaatti = lihapullat ja muusi tai lihapullat ja salaatti tai muusi ja salaatti = lihapullat muusilla ja salaatilla) ja kaikkien kolmen yhdistelmä on tietenkin se mitä myydään. Se on helppo tajuta ja helppo selittää. Mutta neljän kentän Venn-diagrammi onkin jo paljon monimutkaisempi. Sitä ei tuosta vaan väännetä, eikä sitä tuosta vaan lueta ja siitä saattaa tulla sellainen olo ettei oikein ymmärrä mistä on kyse. Eikä se näytä yhtä seksikkäältä PowerPoint-esityksessä.

Mutta tätä me teemme. Meillä on tarve muokata monimutkainen ja kaoottinen yksinkertaisempaan muotoon, eli me järjestämme. Tai ainakin yritämme saada sen näyttämään meidän omasta näkökulmastamme järjestetyltä ja selvältä. Se luo tunteen siitä, että ymmärrämme. Jos se sitten on tarkoituksellista elämää tai elämän tarkoitus, en tiedä. Kunhan nyt vaan pohdin.

Tätä en kirjoittanut

En muista, että olisin jättänyt julkaisematta niin paljon blogijuttuja kuin mitä tässä lähiaikoina. Vanhuus varmaan iskenyt. Vai itsesensuuri? Setsuuri? Laiskuus?

Kirjoitin alkoholimainontaa mainostavista mainoksista, mutta tajusin rustanneeni itseni suolle ja mitä enemmän sanojeni avulla rimpuilisin, sitä syvemmälle vajoaisin. Jos siitä sitten irti pääsisin ja lause kerrallaan itseni taistelisin silmänkantamattomiin jatkuvan suon laidalle, olisi siellä vastassa vain tuulimyllyjä. Otin pari askelta taaksepäin ja käännyin toiselle polulle. Pinnallisesti voisi tietenkin kirjoittaa, ajattelematta ja välittämättä sohaista sanoja laiskasti vähän sinnepäin, mutta se ei inspiroi.

Laiskaa kuitenkin odotetaan tapahtuvaksi. Kuulinpa tässä juuri jutun, miten yhdessä firmassa on huomautettu siitä, että jengi tuottaa liian laadukasta jälkeä. Ei pitäisi kuulemma. Huhhuh. Oikeasti? Tietenkin jos kakka myy ja se on bisneksen ydin, niin mitäpä sitä turhaan siinä sitten timantteja hiomaan. Luulisi kuitenkin, että sellainen syö tekijöiden työmotivaatiota ja itsetuntoa.

Sitten rustasin jo jotain lasten leikeistä ja siitä miten ne ovat pienten ihmisten tapa rakentaa ymmärrystä sekä siitä miten aikuiset elävät illuusiossa lapsuuden viattomuudesta. Tekstini kasvoi Facebook-kommentista pieneksi kukkapuskaksi, mutta jätin sen kuihtumaan. En tuntenut itseäni puutarhuriksi.

Piti myös niistä elämänohjeista kirjoittaa. Niistä semmoisista joihin joka toinen Facebookissa linkittää. Semmoisista joissa neuvotaan asioita tyyliin tee oikein, älä tee väärin tai löydä erityisyytesi, se kannattaa. Tyhjiä ohjeita joista ei ole mitään hyötyä. Olin ajatellut rustata vastaavaa hölynpölyä tusinan ”hyvän neuvon” verran. Ajatukseksi se jäi. Huvittavaksi sellaiseksi kuitenkin.

Parempi keskittää energia johonkin muuhun, ajattelin… tai ainakin kuvittelen ajatelleeni (ehkä vain toivon ajatelleeni). Eikä kirjoittaminen kuitenkaan lopu. Tähän blogiin tekstiä kasvaa vähän kuin sammalta pukkaisi pierivän kiven pintaan, mutta opiskeluissa lauseet rehottavat kuin voikukat kesän kynnyksellä. Ja kesäksi on ajatusten painekattilassa (ajatusten aromipesässä?) muhimassa visuaalisemmat projektit.

Liitos

Aamukahvin jämät menossa. Televisio on päällä ja höpöttää omiaan tuoden muuten hiljaiseen huoneeseen hiukan ambienssia. Jotenkin on kivempi tehdä hommia kun on ääntä ympärillä. Ehkä kaikki nuo vuodet avokonttoreissa ovat ehdollistaneet minut ja siksi kaipaan ympärilleni edes jotain hälinää?

En katso television kuvaa, mutta jotain äänistä hiipii tietoisuuteeni vasemman korvan kautta läpi muiden ajatusten. Tajuan miten Ylen Aamu-tv:ssä pieni rypäs pukumiehiä kommentoi eilen esiteltyä kuntaliitosehdotusjuttua. Jokin havahduttaa minut tekemisestäni kuuntelemaan tarkemmin. Kuulinko oikein? Kaivan pätkän esiin Areenasta.

Itselläni ei ole mitään rationaalista suhdetta kuntaliitosasiaan. Emotinaalisesti voisin kyllä helpostikin löytää paljonkin mielipiteitä, mutta se ei ole tämän jutun ydin. Minua kiinnosti ihan toinen asia.

Siellä ne Areenassa oli, pukumiehet ja tieto siitä ketä ovat ja sieltä, kohdasta 12.26 löydän sen mikä minut muusta tekemisestä suisti internettiin: ”Jos tehdään esimerkiksi pääkaupunkiseudusta miljoonakaupunki, valtuusto on kö YK:n yleiskokous, ei siellä enää kukaan pysty mistään päättää. Se on niin kaukana siitä kansalaisesta, että kyllä tämä demokratian…”

Sitä minä tässä jäin pohtimaan, että jos miljoonakaupungissa kansanedustajan mukaan ei valtuusto pysty mitään päättämään, niin miten hyvin sujuu päätöksenteko koko maassa, jossa on vielä enemmän ihmisiä. Ollaanko siinä sitten jotenkin lähempänä kansalaista? Vai onko kyseessä vielä isompi YK:n yleiskokous? Mielestäni hiukan hämmentävä väittämä sellaiselta joka on tekemässä koko maata koskevia päätöksiä.

Näin. Nyt sain tämän asian pois aivosolusta ja voin palata takaisin aikasemman puuhan pariin. Ehkä laitan taustalle hiukan musiikkia soimaan, ettei muiden ajatukset taas tule hämäämään.