Liitos

Aamukahvin jämät menossa. Televisio on päällä ja höpöttää omiaan tuoden muuten hiljaiseen huoneeseen hiukan ambienssia. Jotenkin on kivempi tehdä hommia kun on ääntä ympärillä. Ehkä kaikki nuo vuodet avokonttoreissa ovat ehdollistaneet minut ja siksi kaipaan ympärilleni edes jotain hälinää?

En katso television kuvaa, mutta jotain äänistä hiipii tietoisuuteeni vasemman korvan kautta läpi muiden ajatusten. Tajuan miten Ylen Aamu-tv:ssä pieni rypäs pukumiehiä kommentoi eilen esiteltyä kuntaliitosehdotusjuttua. Jokin havahduttaa minut tekemisestäni kuuntelemaan tarkemmin. Kuulinko oikein? Kaivan pätkän esiin Areenasta.

Itselläni ei ole mitään rationaalista suhdetta kuntaliitosasiaan. Emotinaalisesti voisin kyllä helpostikin löytää paljonkin mielipiteitä, mutta se ei ole tämän jutun ydin. Minua kiinnosti ihan toinen asia.

Siellä ne Areenassa oli, pukumiehet ja tieto siitä ketä ovat ja sieltä, kohdasta 12.26 löydän sen mikä minut muusta tekemisestä suisti internettiin: ”Jos tehdään esimerkiksi pääkaupunkiseudusta miljoonakaupunki, valtuusto on kö YK:n yleiskokous, ei siellä enää kukaan pysty mistään päättää. Se on niin kaukana siitä kansalaisesta, että kyllä tämä demokratian…”

Sitä minä tässä jäin pohtimaan, että jos miljoonakaupungissa kansanedustajan mukaan ei valtuusto pysty mitään päättämään, niin miten hyvin sujuu päätöksenteko koko maassa, jossa on vielä enemmän ihmisiä. Ollaanko siinä sitten jotenkin lähempänä kansalaista? Vai onko kyseessä vielä isompi YK:n yleiskokous? Mielestäni hiukan hämmentävä väittämä sellaiselta joka on tekemässä koko maata koskevia päätöksiä.

Näin. Nyt sain tämän asian pois aivosolusta ja voin palata takaisin aikasemman puuhan pariin. Ehkä laitan taustalle hiukan musiikkia soimaan, ettei muiden ajatukset taas tule hämäämään.

Kärpäsistä

Joillekin se on ”kaksi kärpästä yhdellä iskulla”. Toisille se on ”optimoida iskujen määrä suhteessa kärpästen määrään, tavoitteena yhden ensin mainitun suhde kahteen jälkimmäiseen, ymmärtäen, että edellä mainittu on vain yksi monista mahdollisista tuloksista johtuen muuttujien määrästä ja näiden ennalta arvattomuudesta sekä, että on todennäköisempää päästä johonkin muuhun tulokseen kuin tavoitteenmukaiseen”.

Ajattelua ajattelijoista

Ote muistiinpanoistani (asiayhteydestä irroitettuna, tietenkin) eräältä luennolta: ”Aristoteles on varmaan tuttu filosofi, tai ainakin helppo kirjoittaa”.

Mutta sitä mietin, että jos tuhansia vuosia koiranputkea puskeneet ajattelijat tulla lampsisivat yllättäen meidän nykyisyyteen elävinä ja ajatuskuntoisina, niin mitä mieltä olisivat siitä, että vieläkin heistä puhutaan ja ajatuksistaan väitellään ja väännetään. Paukuttelisivatko polleina (ehkä imaginäärisiä) henkseleitään, mielissään ajatustensa sitkeästä elinvoimasta ja tarkkanäköisyydestään? Vai ehkä kauhistuisivat miten heidän alkuperäisiä ajatuksiaan muokataan, vatvotaan ja manipuloidaan sopimaan milloin mihinkin, että kuulkaa pojat (Häh, onko täällä naisiakin? Koulussa?! Opiskelemassa!!?1) enhän minä nyt asiaa noin tarkoittanut?

Uudissana

Skandislaavilainen.

Puolen vuorokauden pohdinnan ja makustelun jälkeen laitan sanan tännekin muistiin, ettei unohdu, tai jos joku hakee niin löytää muualtakin kuin lärvikirjasta.

Vähän varpusistakin

Luin Demoksen Taide on vain kirsikka kakussa ja jäin miettimään asioita (lähinnä kuvataiteen näkökulmasta).

Outo, erilainen, eli vaikeatajuinen ja haastava on vastavoima populaarikulttuurille, helpolle, pikaruokamaiselle ja vallassa olevalle arkipäiväiselle taidemaulle. Siinä missä apurahoja saavat, yleisesti hyväksyt taiteilijat ja ns. suuret nimet kultakaudelta ovat kuin hallitus, on pieni marginaalinen muutosta hakeva ja nykymeininkiä kommentoiva (kritisoiva) kuin oppositio. Homma toimii politiikassa. Se toimii myös taiteessa.

Jos poliitikot keksisivät tehdä saman itselleen kuin taiteelle, pidettäisiin huolta siitä, ettei ole oppositiota. Fantasia jossa kaikki tanssisivat onnellisesti yhden, oikeaksi määritellyn pillin mukaan.

And, of course, we have a perfect name for fantasy realised. It’s called ”nightmare”.

Slavoj Zizek

Ajatus kulttuurin pysäyttämisestä, edes osittain, on tietenkin absurdi. Yhtä absurdi kuin ajatus siitä, että opposition lakkauttaisi. Sellainen henkilö joka oikeasti kuvittelee, että vaikean taiteen (postmodernin, modernin tai vaikka tekotaiteen) voisi jotenkin poistaa näkyviltä, esim. lakkauttamalla tuet, ei ymmärrä ihmistä (ei edes itseään). Samainen henkilö ei myöskään ymmärrä miten kulttuuri kehittyy.

Jos yrittää hillitä muutosta, tulee se näkymään tulevaisuudessa taiteella elävien, ja tässä tapauksessa en tarkoita taiteilijoita vaan esim. galleristeja, toimeentulon heikkenemisenä. Mistä tulevat näkyville kaikki ne oudot, hullut ja rajoja rikkovat teokset joista vähitellen tulee hyväksyttyjä ja osa populäärikulttuuria? Ei ne joille jo maksetaan pullarahat ryhdy ottamaan riskejä. Ei, riskit otetaan periferiassa josta, jotta taidebisnes pysyisi elossa, ”löydetään” aina toisinaan uutta verta kun aika piristää menoa.

Moniko poliitikko ymmärtää esim. Jackson Pollockin teoksia? Moniko, jos ei taiteilija olisi tunnettu, edes välittäisi Pollockin tauluista, saatikka harkitsisi tämän värejä roiskivan alkoholismista kärsivän tyypin rahoittamista apurahoin? Kuitenkin, joku välitti, monikin vaikka moni haukkuikin teoksia. Ei se ole taidetta, se on huonoa makua, kirjoitettiin. Kuitenkin tämän eksentrikon roiskeet myyvät. Möivät kun mies eli ja myyvät vielä. Aika pitkäänkin varmaan. Puhutaan sadoista miljoonista per taulu. Sellainen innostaa pieniä galleristeja yrittämään yhä isompaa. Sellainen pitää pyörät pyörimässä. Sellaisesta saa valtio verotuloja. Tuloja. Rahaa. Fyrkkaa.

Mutta jos valtio tietoisesti haluaa vaikeuttaa jotain tiettyä bisnestä, niin kyllähän se siihen pystyy. Siirretään tukirahat pois yksiltä, ja annetaan ne niille jotka lobbaavat paremmin. Ja loogistahan se, koska kun mitataan lyhyen ajan tuloksia, ei taide siinä varmaankaan loista samalla tavalla kuin kvartaalitalouden airuet. Ongelmahan ei ole se, että jossain tehdään taidetta jota ei ymmärretä, vaan se, että päättäjät eivät edes yritä ymmärtää taidetta bisneksenä. Taiteilijatkaan eivät aina oikein tajua bisnesnäkökulmaa.

Tuen poistuminen ei tietenkään poista sitä, etteikö joku kuitenkin aina silittäisi vastakarvaan ja loisi jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Päinvastoin. Mitä tiukemmalle oppositio joutuu, sen kovemmin se taistelee vastaan. Mitä siitä syntyy, sitä on vaikea ennustaa, ja vaikka menneisyys ei koskaan ole tae tulevasta, voi menneisyydestä kuitenkin kaivaa esimerkkejä. Punk oli vastalause. Se vesittyi ja popularisoitui. Rap oli vastalause ja voimistui marginaalissa. Se vesittyi ja popularisoitui. Ranskan vallankumous oli vastalause. Siitä syntyi uusi arkipäivä jota vastaan ruvettiin taistelemaan. Kaikista syntyi kuitenkin jälleen jotain uutta.

Oppositio tulee, taistelee nykyistä vastaan, muuttaa menoa ja pullamössööntyy niin, että sille syntyy oppositio joka kokee saman kohtalon. Taide elää samalla tavalla. Muutoksen pelko ei saa muutosta katoamaan vaan, jos tarpeeksi voimakkaasti hankaa vastaan, erilaisen muutoksen. Ehkä suuremman, ehkä heikommin kontrolloitavan, jotain joka päättää lähteä uusille urille. Saattaa käydä kuten Maon Kiinassa kun päättivät tappaa varpusia, koska laskivat niiden syövän siemeniä siinä määrin, että vähemmän lintuja merkitsisi ihmisille enemmän ruokaa ruokaa. Varpusia tapettiin miljoonittain, mutta riesaksi saatiin luonnolta vastalahjaksi kaikenmaailman hyönteisiä jotka linnut olisivat muuten käyttäneet ravinnoksi. Eikä riisisato parantunut, päinvastoin (lähde).

Lyhytnäköiset muutokset asioissa jotka vaativat pitkän ajan tarkastelun eivät johda toivottuun lopputulokseen, vaikka muutosta tulisi. Hötkyilyksikin sellaista on joskus kutsuttu.

Entäs sitten kommunikaatio? Mitä se viestittää, että vaikeaa ja haastavaa taidetta ei haluta tukea ja, että kultakautta ihannoidaan? Sehän on tietenkin se klassinen ”ennen kaikki oli paremmin” -illuusio johon meidän on niin helppo paeta.

Jos kaikki ennen oli paremmin, olivat poliitikotkin ennen parempia. Jos kaikki oli ennen paremmin, olemme menossa koko ajan vain huonompaa suuntaan. Jos kaikki ole ennen paremmin, ei sinustakaan enää voi tulla mitään parempaa kuin mitä olet jo joskus ollut.

Todella synkkä tapa ajatella. Pessimististä.

Menneen perään haikailu on nykymenon vastustamista ja tulevan kieltämistä. Se on ryömimistä perse edellä tulevaisuuteen pitäen katse tiukasti vain siinä mitä on jo jäänyt taakse, ja siinä samalla mönkimistä omissa jätöksissä.

Jos ennen kaikki oli paremmin, ei pidä myöskään ajatella innovatiivisesti ja yritetä keksiä mitään uutta. Ei haasteta olemassa olevaa. Ei tehdä mitään joka saattaisi aiheuttaa ajatuksia ja assosiaatioita. On pysyttävä rutiineissa ja tavoissa joiden tiedetään toimineen kauan sitten. Miksi ajatella toisin? Miksi ylipäänsä ajatella, kun kaikki oli paremmin silloin ennen.

Ketä se palvelee, että kommunikoidaan ajattelua ja innovointia vastaan? Ainakaan se ei tue unelmia kotimaisista menestystarinoista. Se tukee sitä, josta Daniel H. Pink kirjassaan Drive käyttää termiä algoritminen työ, eli sitä mitä tehdään halvalla ja jonka voi ulkoistaa joko halpatuontamaihin tai koneille: Rutiinityö, teollisen vallankumouksen keksintö. Vanhan perään haikailu ei tue heuristista työtä (tämäkin termi Pinkin kirjasta), eli luovaa työtä johon ei ole algoritmejä, jota ei kone pysty tekemään.

Tai sitten se vaan on tyhmyyttä.

Mutta ennen kaikkea kyse on isommasta asiasta kuin vain se, tuetaanko jotain taidesuuntausta vai ei. Kyse on suurempien asiakokonaisuuksien hahmottamisesta, tai sen kyvyn puutteesta.

Ohjaako presis tekemistä?

Kahden ympyrän Venn-diagrammiKahden ympyrän Venn-diagrammi on presentaationa hiukan tylsä: Juusto+herneet = juustoherneet. Yksi plus yksi on kaksi. Semmoisella ei aiheuteta viestin vastaanottajassa ooh!/wow!-reaktiota, paitsi tietenkin jos siitä tehdään tarpeeksi jotain joka on sopivasti ihq ja skrubuttunutta (oh, melkein yhtä söpöä kuin kissavideo!).

Neljän ympyrändiagrammiOn oikeasti oltava spektakuläärisempi, vaan ei kuitenkaan vaikea, etenkin jos haluaa esimerkiksi myydä jotain presentaatiollaan. Neljän ympyrän diagrammi jossa on 4+4+4+1 eli kolmetoista eri asiaa on vaikea (eikä se muuten ole Venn-diagrammi). Sellainen saattaa aiheuttaa viestin vastaanottajalle alemmuudentunteen, kun ei esitetystä ehkä saa selkoa. Harva haluaa tuntea itsensä tyhmäksi, etenkään jos pitää rahoistaan erota. Yksinkertaisempaa tarvitaan jos haluaa tuloksia.

Kolmen ympyrän Venn-diagrammiOnko sattumaa, että kolmen ympyrän Venn-diagrammissa on 3+3+1 eli seitsemän asiaa? Juuri sopivasti se määrä asioita jonka sanotaan pysyvän ihmisen lyhytaikamuistissa samanaikaisesti. Se määrä linkkejä joita enimmillään joskus suositeltiin näytettäväksi verkkosivulla. Seitsemän. Sattumaa? Tuskin.

Hmm… Montakohan hyvää juttua on tungettu kolmen ympyrän Venn-diagrammiin presentaation vuoksi, vaikka idea olisi toiminut paremmin ilman Venniä ensinnäkään?

Semmonen kiva aikataulu

Niin. Sitä minä vaan, että olisi tavallaan aika kiva, tulin ajatelleeksi kun junassa istuin, jos jossain olisi tarjolla semmoinen aikataulu joka kertoisi moneltako juna on milläkin pysäkillä. Meinaan siinä sitä istuu junassa ja ei ole mitään hajua mistään sellaisesta, että missä kaikkialla juna pysähtyy ja monelta, paitsi mitä nyt joskus tipoittain kuulutukset kertovat. Kivahan se olisi, jos tämä Kiva Aikataulu (nimiehdotus, saa käyttää ihan ilmaiseksi) kävisi ja kukkuisi puhelimessa.

Voisin aikataululle ilmoittaa, tai ehkä se jotenkin jo tietäisi, koska olen lipun ostanut (Kivan Aikataulun kautta?), että istun ikkunapaikalla 33, vaunussa 7 ja, että juna on IC49 sekä sen mistä minne reissaan, monelta on lähtö ja monelta pitäisi olla perillä ja kaikki tuommoinen mitä nyt reissusta noin yleensä voi tietää. Siinä voisi sitten katsoa, ajankuluksi vaikka, mikä on seuraava asema (junan omat kuulutukset ovat joskus todella hiljaisia tai lähes kuulumattomia) ja paljonko sinne on matkaa niin ajallisesti kuin kilometreinä. Samalla voisi seurata ollaanko myöhässä ja kuinka hirveästi (tai ehkä, yllättäen, ei ollenkaan ;).

Ohjelma puhelimessa voisi sitten iskeä vaikka mitä tarinaa matkalla. Junalivefeedi, tavallaan. Paikkojen nimiä, junan nopeutta, paljonko pienempi hiilijalanjälki tällä hetkellä on junalla matkustaessa syntynyt verrattuna jos vaikka olisi skootterilla liikenteessä.

Sellainen olisi kiva. Etenkin kiva se olisi, jos siinä sitten vielä olisi vaikka junan vaunukartta, joka kertoisi erilaisten vaunujen erikoisuudet (allergia, lapset, kotieläimet, tupakkakoppi jne) sekä tietenkin ravintolavaunun tai -vaunujen (joissain junissa niitä on kaksi) sijainnin omaan paikkaan nähden ja onko kyseessä enemmän ruokailu- vai juomailuvaunu. Siihen voisi varmaan jonkun mainoksenkin laittaa. Että jättilihis kahdella nakilla nyt miinus viisi prosenttia. Sikakallis ja ylihintainen se yhä olisi, mutta alennus on aina alennus.

Sinulla on vielä kolme tuntia aikaa, ennen kuin juna saapuu sinne minne olet menossa. Siinä ajassa ehdit syödä parikin jättilihistä kahdella nakilla. Ravintolavaunu on siitä sinun paikalta vain kaksi vaunua menosuuntaan. Kahvit kaupanpäälle? Tuskin tietenkään junahinnoin, mutta ajatustasolla kyllä. Oikeasti ehkä joku muu houkutin. Aikainen aamu? Tule nauttimaan aamiainen vaunussa 4. Mahdollisesti ehkä jopa hinnasto. Digitaalinen kanta-asiakaskunponki? Joka kymmenes sumppi ilmaiseksi. Ehkä tieto siitä onko junassa tarjoiluvaunu. Ja ehkä visailu, jossa kysytään vaikka jos Visa Electron toimii junassa (johon kaikki vastaavat tietenkin ei, koska ei se koskaan toimi junassa). Mahdollisesti jopa kilpailu jossa ihan olisi oikeita voittojakin?

Tai jos istuu uppoutuneena filosofisiin ajatuksiin siinä juomapainoitteisessa ravintolavaunussa, niin tämä Kiva Aikataulu voisi ilmoittaa, että puolen tunnin kuluttua sinun olisi aika kiivetä junasta, joten nyt vessan kautta omalle paikalle keräämään kamppeet kasaan, hopihopi. Sää asemalla näyttäisi olevan lämmin ja aurinkoinen, mutta tuulinen joten pidä hatustasi hyvin kiinni.

Sitten olisi kiva sellainen, että Kiva Aikataulu myös pitäisi matkustajan ajan tasalla kun tämä istuu esimerkiksi mykällä asemalla, kuten kävi tässä vastikään: Ei mitään kuulutuksia siitä, että juna on myöhässä. Ei kuulutuksia myöskään kun juna sitten melkein 30 min myöhässä saapui raiteelle kaksi. Hiljaista oli lähtiessäkin, ei kuulunut mistään, että ”Avgåår. Fråån spåår. Tvåå. Trevligresa”. Kiva Aikataulu voisi tällaisissa tapauksissakin auttaa. Kertoa myös sen, että myöhästyminen johtuu esim. ratatöistä. Parempi tällaisenkin tiedon olisi olla vapaata ja kaikkien saatavissa kuin piilossa ja lukkojen takana.

Ehkä kaikenlainen, mutta tietenkin täysin vapaaehtoinen, Facebook- ja Twitter-integraatiokin olisi paikallaan. Ei ehkä vain siksi, että voisi ilmoitella missä menee, vaan siksi, että voisi tarkistaa onko junassa tuttuja.

Ja se mikä olisi myös oikein kivaa ja etenkin pitkillä matkoilla hyvää ajankulua olisi jos veturissa olisi kamera menosuuntaan päin ja jonka kuvaa voisi siitä puhelimen ruudulta pällistellä. Viuh ja suih maisemat vaihtuvat kun rautahevonen juoksee. Saavumme asemalle. Lähdemme asemalta. Minä ainakin katselisin. Katselisin sellaista junissa olevista monitoreistakin, mutta eihän niillä näytetä juuri mitään (edes hyödyllistä informaatiota).

Olisi helppoa keksiä lisää kaikenlaista Kivan Aikataulun avulla saatavaa junamatkaajalle ja VR:lle hyödyllistä ja mielenkiintoista juttua, mutta mitäpä minä niitä tähän, sillä tuskin tuollaista Kivaa Aikataulua koskaan kukaan tulee näkemään. Sellainen kun olisi aivan liian hyvää palvelua. Antaisivat edes tiedot vapaasti jakoon niin saisi joku silläkin jotain nykyaikaista tehtyä.

Valintoja

Sheena Iyengaring kirjasta The Art of Choosing löytyi pari sitaattia jotka kirjoitin muistiin.

Ensimmäinen puhuttelee minua siksi, että siinä on jollain tasolla jotain tuttua siitä millaisena koen valokuvaamiseni. Tosin minä teen ja motivoidun asioista nimenomaan palkkion vuoksi, mutta palkkio on oma mielihyvä onnistumisessa/kehittymisessä, kaikki muu on ylimääräistä kivaa.

You have control only over your actions, never over the fruit of your actions. You should never act for the sake of reward, nor should you succumb to inaction.

Bhagavad Gita

Toinen on loistava esimerkki demystifioinnista.

Intuition is nothing more and nothing less than recognition.

Herbert Simon

Samaisesta kirjasta jäi mieleen myös termi amateur restaurant goers joka tuntui jotenkin hassulta. Olen joskus huvikseni miettinyt termiä amatöörikävelijä sellaisista ihmisistä jotka esimerkiksi kaupungilla eivät osaa kävellä suoraan, kävelevät pyöräteillä, pysähtyvät yllättäen kuin seinään ilman mitään suurempaa syytä tai tukkivat (tyhmyyttään, ymmärtämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään) tien muilta kulkijoilta (ja nimenomaan tietenkin minulta!). Eihän ne kuitenkaan ole amatöörikävelijöitä, vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka käyttäytyvät kuin tavalliset ihmiset. Samalla tavalla ravintoloissa käy tavallisia ihmisiä eikä mitään amatöörejä. Käy siellä sitten niitäkin jotka ovat sisäistäneet ravintolakulttuurista enemmän tietoa ja yksityiskohtia, mutta ei yhden henkilön osaaminen ja tieto tee toisesta henkilöstä amatööriä. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa jos tuntee tarvetta alleviivata tasoeroja, paukutella henkseleitä ja hyväillä omaa egoaan.

Jäin myös miettimään mitä Iyengar kirjoitti valinnanvarasta ja valinnavaran illuusiosta. Miten pelkkä illuusiokin toimii motivoivana voimana. Mietin, että internet tuntuu tarjoavan suorastaan loputtoman määrän erilaisia mahdollisuuksia ja siksi on niin houkutteleva, mutta miten vähän siitä kaikesta mahdollisesta valitaan kuitenkaan käyttöön. Ehkä siksi, että on helpompi valita siitä mikä on tutumpaa, jo nähty, panostaa varman päälle, ilman isompaa riskiä ja laittamatta itseään likoon, ettei mokaa tai joudu noloon tilanteeseen. Asia joka tuli nettiä rakennellessa vastaan moneen otteeseen.

Ja miten 1990-luvun lopulla netissä tuli liikuttua niin eri tavalla. Ennen, kun netissä oli vähemmän tauhkaa (nykyiseen menoon verrattuna), tuli käytyä hyvin monilla sivuilla. Nykyään kun valinnanvaraa on monikertaisesti enemmän, ei samalla tavalla enää käy monilla sivuilla (tai ainakin tuntuu siltä), vaan arkipäiväisiksi muuttuneet palvelut (facebookit, youtubet, uutissivustot, jamitänäitänyton) tarjoavat jo sen verran valintoja, että se riittää (tai on jo sellaisenaan liikaa).

Ja miten Google Reader saa aikaiseksi saman tunteen josta kirjassa käytetään termiä TiVo Guilt. Syyllisyydentunne siitä, ettei ehdi käydä läpi kaikkea sitä minkä on itselleen varastoinut.

Ihan oli hyvä kirja tuo. Pani ajattelemaan.



TED: Sheena Iyengar on the art of choosing