skrubu

Vai että Facebook ei vakuuta suomalaista shoppailijaa?

Eniten nojataan keskustelupalstoihin ja hintavertailusivustoihin, kun taas Facebookista, tai MySpacesta ei juuri etsitä tukea ostopäätökselle. Sama pätee blogeihin.

Yllätys? No ei. Ajatelkaa asiaa näin. Jos on hakemassa tukea ostopäätökselleen niin kuinka usein sitä törmää Facebookkiin tai MySpaceen? Toisinaan? Aika harvoin? Ei todellakaan, vaan todella harvoin. Ne kun eivät vaan ole sellaisia palveluita joista löytyy sisältöä joka avittaa ostopäätöksen tekemistä. Ei sillä ole mitään väliä onko Facebook esiintynyt paljon mediassa tai ei.

Ei kai kukaan käy urheilutapahtumissa hakemassa tukea ostopäätökseensä, vaikka urheilu onkin ollut viimeaikoina paljon esillä mediassa? Entä minkä johtopäätöksen siitä voi vetää?

Ja mitä blogeihin tulee… no, siitä kirjoitinkin jo alkuvuodesta.

(Kauppalehden palvelusta löytyy muuten alkuperäinen lehdistötiedote.)

Kyse ei ole siitä ettenkö arvostaisi, arvostanhan minä, vaan koska en ole erilaisten präniköiden ja ketjukirjemäisten blogijuttujen iso ystävä, en ole saanut aikaiseksi kiittää täällä saamastani tunnustuksesta. Iso kiitos Mika ja Benrope. Nyt pitäisi sitten listata sen seitsemän blogia jotka ovat pränikän arvoisia. Mietin.

Kerron tässä miettiessäni jutun.

Joskus aikanaan – tiedättekö: silloin kun minä olin nuori :) – joku taho (en muista millään, että kuka) harrasti arpojen lähettämistä ihmisille. Tällainen kirjekuori tuli luukusta pyytämättä ja sisälsi viiden arvan ohella selityksen siitä miten piti toimia. Olikohan se nyt niin, että arvat piti myydä (tai ostaa itse) ja sitten jotenkin tilittää rahat takaisin sille joka arvat oli lähettänyt, jos arpoja jäi yli niin ne pyydettiin myös lähettämään takaisin. Päävoittona oli aina jotain messevää, ja muutenkin voittoja luvattiin aika paljon (kuten arvonnoissa useasti on).

Vanhempani, jotka olivat hyvin rehellistä väkeä (ja ovat vieläkin), tällaisen kirjeen saapuessa seurasivat annettuja ohjeita sen kummemmin niitä kyseenalaistamatta. Eivät koskaan myyneet arpoja, mutta laittoivat ne asialliset kirjekuoreen ja lähettivät takaisin (liekö siinä itse joutunut maksamaan palautuskirjeen postimerkin?).

Mistä lie rekisteristä repivät ihmisten osoitteita, mutta jossain vaiheessa itsellenikin rupesi tulemaan näitä kirjeitä (lähetettiinköhän niitä vain täysikäisille?). En oikein tajunnut miksi joku voi noin vain lähettää minulle jotain myytäväksi. Päätin olla kokeilla josko se, etten tee mitään aiheuttaa jotain hälyä jossain. No ei se tietenkään mitään aiheuttanut.

Siitä päivästä lähtien opin olemaan skeptinen tuollaisten asioiden suhteen. Ja en vaan skeptinen. Muistan hyvin kuinka äitini hiukan järkyttyi kun jotenkin kävi ilmi, etten lähetä arpoja takaisin. Ja järkytys oli vielä suurempi kun sitten kerroin avaavani arvat. Jos joku lähettää minulle pyytämättäni arpoja ei se tarkoita, että minä olisi jotenkin suoraan pakotettu tekemään asialla mitään, sanoin ja jatkoin, avaan arvat (ne olivat paperisia): jos sieltä löytyy kunnon voitto, silloin voin maksaa vaikka kaikista viidestä arvasta ja vaatia palkintoa itselleni. Yhdessäkään arvassa ei koskaan ollut voittoa.

Sitten jossain vaiheessa arpakirjeiden tulo loppui. En tiedä jäikö joku taho kiinni huijauksesta jossain vai eikö homma enää kannattanut. Samapa tuo, hyvä vaan että loppui.

Sain bloigpränikän ja joudun siis hommiin.

Seitsemän blogia? Tässä lista joka on sekoitelma Google Readerini trendilistalla esiintyviä ja Stetson-Harrison -menetelmän mukaan valittuja blogeja jotka tässä esitetään käänteisessä aakkosjärjestyksessä verkko-osoitteen mukaan:

Oindex kehitysblogi
Kasa
Rupuranta
Vaiheinen
Pintaliitoblogi
Medium gray
Lavonardo

Mitäköhän sitten tekisi?

Päivitys (pari tuntia myöhemmin): Voisin oikeastaan lisätä listalle vielä kahdeksannen blogin. Se on monen kirjoittajan hyvin tiuhaan päivittyvä blogi digialasta.

Päivitys (n. vuorokausi myöhemmin): Kiitos Janne.

Digitodayn blogikisan voittajat julki. Onneksi olkoon voittajille!

Kun miettii bloggaamista, jonka syvin olemus – mielestäni – kumpuaa kansan suurista ja syvistä riveistä sekä avoimen ja kontrolloimattoman internetin mahdollisuuksista, oli tavallaan mielenkiintoista katsoa videoita palkintojenjakotilaisuudesta Sanomatalosta, lukkojen takaa. Siitä huolimatta, sen enempää asiaa analysoimatta, olen ehkä hiukan yllättynyt siitä miten vähän Digitodayn blogikisasta ja/tai sen voittajista on blogeissa kirjoiteltu.

On tavallinen arkipäivä. Maapallo pyörii radallaan.

Jos M&M:ssä kirjoitettaisiin lehdistä, niin siellä varmaan kirjoitettaisiin näin:

Lehden valintaan vaikuttaa kyselyn mukaan eniten aihepiiri. Tärkeimmiksi valintakriteereiksi ilmoitettiin harrastukseen liittyvä aihealue, työhön liittyvä aihealue, lehden asiantuntevuus ja kirjoittajan henkilö.

Mutta ei siellä lehdistä, vaan sisäsiittoisuudesta (?).

Olin kirjoittamassa siitä millaisen kuvan olen saanut Andrew Keenistä lukemalla valtamedian toimitettuja artikkeleita kyseisestä henkilöstä. (”Ennen vanhaan kaikki oli paremmin”, ”hyvä kansalainen haluaa lukea ja tietää maailmasta eikä kirjoittaa uutisia”, ”tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä”).

Jäin kuitenkin miettimään. Mietin yön, ja toisenkin, yli ja tajusin etten oikeastaan saanut artikkeleista mitään irti. Joten päätin viihdyttää itseäni Keenin kirjalla.

Kolmannes on nyt kuunneltu (audiokirja, Keenin itsensä lukemana) ja täytyypä sanoa, että harvemmin on vastaan tullut yhtä synkkää ja katkeraa tilitystä. Toistaiseksi Keen ei ole muuta kuin todennut kaiken olevan väärin ja haukkunut amatöörit maanrakoon. Joukossa on kyllä jokunen nasta pointti, pari hyvää oivallusta ja kasapäin todella huonoja vertauksia, mutta odotan yhä saavani jonkinlaisia ehdotuksia siihen mitä asialle voisi tehdä.

Vaikka en jaa Keenin näkökulmaa, on todella hienoa kuulla argumentointia Wikinomics/Long Tail/Web 2.0 -ajattelua vastaan. Sellainen avartaa näkökulmia ja ehkä siitä jotain jopa oppii (vaikka sen miten joku muu voi ajatella asioita).

Toinen asia jota olen miettinyt kuunnellessani Keeniä, on ajatus jota luonnostelin mutta jota en ole vienyt loppuun asti. Mietin sitä, että voisiko internetin kehitystä jollain tavalla verrata esimerkiksi jonkun tietokoneohjelman kehitykseen. Keen nimittäin toteaa ettei näppäimistö ja internetyhteys tee kenestäkään journalistia, ja tottahan se on. Vastaavaa toistettiin kun Photoshop oli niin nuori ettei layereita oltu vielä keksitty (”Ei Photoshop kenestäkään kuvankäsittelijää tee”). Samaa toistettiin myös kun taitto-ohjelmat olivat uutta kuuminta hottia (”Ei PageMaker kenestäkään taittajaa tee”). Ja tottahan sekin on.

En tiedä onko niin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että internetissä eletään nyt samaa vaihetta kuin missä Photoshop oli silloin kun lensflare, emboss ja muut efektit olivat todella suosittuja. Efektejä efektien vuoksi koska tekniikka mahdollisti sen. Se oli uutta, erikoista ja ennen kaikkea todella monen käytettävissä. Ja niitä käytettiin. Samalla tavalla ovat blogit, web2.0 ja kaikki se joka Keenin mielestä on haukkumisen arvoista uutta, erikoista ja todella monen käytettävissä. Photoshopin osalta tilanne on rauhoittui, tai ehkä uskaltaisin sanoa normalisoitui kun ihmiset saivat tarpeekseen efekteistä. Internet sen sijaan on mielestäni yhä efektihuumassa: ihmiset eivät ole vielä saaneet tarpeekseen.

Takaisin Keeniin. Tai no, mitäpä tässä nyt oikeastaan sen enempää mielipiteitä tuulettamaan ennen kuin amatöörien kultti on tullut kitkerään loppuunsa. Aika jännittävää tavallaan: Paljastaako loput kirjasta jotain uutta ja erikoista, kertooko Keen miten jalot amatöörit saa ruotuunsa entä onko kirjassa loppuhuipennusta?

Niin, ja kannattaa lukea mitä Vaiheinen on kirjoittanut Keenistä: Pelon kasvot.

Vetoomus: Tilaa Lehti paperiversiona – n. 11 päivää jäljellä.

Leffa: No Country for Old Men – mainio pätkä.

Adressi: Aloittakaa Blogisanomien julkaisu uudestaan – kannatetaan!

Musiikki: The Tangent, Not As Good As The Book - parhautta.

Äänikirja: Seth Godin, Small is the New Big – viihdyttäviä tarinoita.

Tekstikirja: Michael Gerber, Barry Trotter och den onödiga uppföljaren – parodiaa.

Tuntuu jotenkin hassulta kirjoitella blogiin jo niinkin vanhoista asioista kuin kolme päivää sitten julkaistuista uutisartikkeleista. Mutta koska en ole aikaisemmin ehtinyt, niin parempi nyt kuin ei koskaan.

Mielestäni tämä Lipposen arvostelu on ihan vallattoman viihdyttävää luettavaa.

Lipposen mukaan suomalaisten sanomalehtien ”toimituksissa rehottaa blogikulttuuri”, joka on pesiytynyt lehtiin netistä.

Pakko tunnustaa: nauroin ääneen yksin läppärini ääressä. Enkä vain yllä lainatun pätkän vuoksi (joka on hauska siksi, että valtamedia on leimannut blogit viihteeksi ja siksi, että blogeja ei ole muualla kuin netissä), vaan myös Lipposen nettilehtianalyysistä, joka kaikessa karkeudessaan ja jääräpäisyydessään on yllättävän tarkka.

Ensinnäkään minä en löytänyt hakemaani juttua, enkä pitänyt näkemästäni, enkä kokemastani. Ja loppupäätelmä oli: ei enää koskaan [...]
–
Paavo Lipponen

Valtamedia luo kohinaa verkkoon, mutta ei anna työkaluja sen suodattamiseen. Yhä vaan on helpompaa löytää suomalaisten mediatalojen artikkeleita Googlen avulla, kuin yrittää penkoa niitä esiin palveluiden omilla alkeellisilla hakutoiminnoilla.

Toimitusten tekemisistä en osaa mitään sanoa. Ehkä siellä on blogivaikutteita. Voi tietenkin myös olla ovat päässeet Lipposen kritisoimaan tilaan ihan itsestään, ilman ulkopuolista apua.

Toinen viihdyttävä teksti, joka ei ehkä ole yhtä vallaton kuin edellinen mutta kyllä hiukan tuoreempi, on Talouselämässä julkaistu Pekka Seppäsen kolumni Verkossa ryhmyys tiivistyy, joka omalla tavallaan komppaa hs.fi:n näkemystä valtamedian ulkopuolella tapahtuvasta kommunikoinnista. Mutta siinä missä hs.fi:n Esa Mäkinen käyttää oman konserninsa omistuksessa olevan Blogilistan tilastoja ihmisten määrittelemiseen, on Seppänen kääntänyt katseensa toiseen kansalaisten temmellyskenttään – adressit.comiin.

Seppänen listaa suosituimpia (eli eniten allekirjoitettuja ja kommentoituja) adresseja ja vetää niistä johtopäätöksen.

Edellä olevat esimerkit todistavat sen viisauden, että lähimpänä ihmistä ovat sellaiset asiat, jotka ovat ihmistä lähellä.
–
Pekka Seppänen

Netissä ’kaikkein suosituimmat’, ovat useasti vain poikkeuksia (esim. adressit joita ei ole tajuttu sulkea kun homma on ohi) jotka pulpahtavat esiin siksi että joko mittaustavat ovat vääriä tai mittaustuloksia tulkitaan väärällä tavalla. Tässäkin tapauksessa 2800 adressista alle prosentti on se ryhmä jonka perusteella vedetään johtopäätös sisällöstä (vrt. hs.fi:n tapaukseen jossa 3,5 promillea blogeista sai toimia esimerkkinä sille että kaikista blogeista on tullut viihdesivustoja).

Niitä ihmisiä joille ihmistä lähellä olevat asiat ovat… niin, lähellä, ovat niitä samoja jotka äänestävät meille presidentin ja eduskunnan. Ne ihmiset ovat tavallaan niitä jotka ovat nostattaneet Lipposen sille korokkeelle josta hän nyt räkii valtamedian kaljuuntuville päälaille. Samat ihmiset ovat myös niitä jotka ostavat valtamedian paperituotteita.

Mistä adressien allekirjoittajat saavat tietoa niistä lähellään olevista asioista? Oletan, että se massa ihmisiä joka eniten allekirjoittaa adresseja saavat ison osan informaatiostaan massamediasta, esimerkiksi niistä samoista lehdistä jotka sitten ihmettelevät kun ihmiset reagoivat. Hassua.

Kolumnin lopussa ilmoitetaan ettei Seppänen kuulu siihen tiivistyneeseen ryhmyyteen/tyhmyyteen netissä josta kirjoittaa. En kuitenkaan oikein ymmärrä miksi tämä pitää tuoda esiin. Onko se huumoria jota en tajua, vai jotain muuta?

Tänään olen nauttinut erityisesti seuraavista viihdeartikkeleista: Asiablogeissa pohditaan taas ja Blogeista taas kerran sekä Mun mielestäni!.