skrubu

Jos M&M:ssä kirjoitettaisiin lehdistä, niin siellä varmaan kirjoitettaisiin näin:

Lehden valintaan vaikuttaa kyselyn mukaan eniten aihepiiri. Tärkeimmiksi valintakriteereiksi ilmoitettiin harrastukseen liittyvä aihealue, työhön liittyvä aihealue, lehden asiantuntevuus ja kirjoittajan henkilö.

Mutta ei siellä lehdistä, vaan sisäsiittoisuudesta (?).

Olin kirjoittamassa siitä millaisen kuvan olen saanut Andrew Keenistä lukemalla valtamedian toimitettuja artikkeleita kyseisestä henkilöstä. (”Ennen vanhaan kaikki oli paremmin”, ”hyvä kansalainen haluaa lukea ja tietää maailmasta eikä kirjoittaa uutisia”, ”tulevaisuus on sittenkin ammattilaisten käsissä”).

Jäin kuitenkin miettimään. Mietin yön, ja toisenkin, yli ja tajusin etten oikeastaan saanut artikkeleista mitään irti. Joten päätin viihdyttää itseäni Keenin kirjalla.

Kolmannes on nyt kuunneltu (audiokirja, Keenin itsensä lukemana) ja täytyypä sanoa, että harvemmin on vastaan tullut yhtä synkkää ja katkeraa tilitystä. Toistaiseksi Keen ei ole muuta kuin todennut kaiken olevan väärin ja haukkunut amatöörit maanrakoon. Joukossa on kyllä jokunen nasta pointti, pari hyvää oivallusta ja kasapäin todella huonoja vertauksia, mutta odotan yhä saavani jonkinlaisia ehdotuksia siihen mitä asialle voisi tehdä.

Vaikka en jaa Keenin näkökulmaa, on todella hienoa kuulla argumentointia Wikinomics/Long Tail/Web 2.0 -ajattelua vastaan. Sellainen avartaa näkökulmia ja ehkä siitä jotain jopa oppii (vaikka sen miten joku muu voi ajatella asioita).

Toinen asia jota olen miettinyt kuunnellessani Keeniä, on ajatus jota luonnostelin mutta jota en ole vienyt loppuun asti. Mietin sitä, että voisiko internetin kehitystä jollain tavalla verrata esimerkiksi jonkun tietokoneohjelman kehitykseen. Keen nimittäin toteaa ettei näppäimistö ja internetyhteys tee kenestäkään journalistia, ja tottahan se on. Vastaavaa toistettiin kun Photoshop oli niin nuori ettei layereita oltu vielä keksitty (”Ei Photoshop kenestäkään kuvankäsittelijää tee”). Samaa toistettiin myös kun taitto-ohjelmat olivat uutta kuuminta hottia (”Ei PageMaker kenestäkään taittajaa tee”). Ja tottahan sekin on.

En tiedä onko niin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että internetissä eletään nyt samaa vaihetta kuin missä Photoshop oli silloin kun lensflare, emboss ja muut efektit olivat todella suosittuja. Efektejä efektien vuoksi koska tekniikka mahdollisti sen. Se oli uutta, erikoista ja ennen kaikkea todella monen käytettävissä. Ja niitä käytettiin. Samalla tavalla ovat blogit, web2.0 ja kaikki se joka Keenin mielestä on haukkumisen arvoista uutta, erikoista ja todella monen käytettävissä. Photoshopin osalta tilanne on rauhoittui, tai ehkä uskaltaisin sanoa normalisoitui kun ihmiset saivat tarpeekseen efekteistä. Internet sen sijaan on mielestäni yhä efektihuumassa: ihmiset eivät ole vielä saaneet tarpeekseen.

Takaisin Keeniin. Tai no, mitäpä tässä nyt oikeastaan sen enempää mielipiteitä tuulettamaan ennen kuin amatöörien kultti on tullut kitkerään loppuunsa. Aika jännittävää tavallaan: Paljastaako loput kirjasta jotain uutta ja erikoista, kertooko Keen miten jalot amatöörit saa ruotuunsa entä onko kirjassa loppuhuipennusta?

Niin, ja kannattaa lukea mitä Vaiheinen on kirjoittanut Keenistä: Pelon kasvot.

Vetoomus: Tilaa Lehti paperiversiona – n. 11 päivää jäljellä.

Leffa: No Country for Old Men – mainio pätkä.

Adressi: Aloittakaa Blogisanomien julkaisu uudestaan – kannatetaan!

Musiikki: The Tangent, Not As Good As The Book – parhautta.

Äänikirja: Seth Godin, Small is the New Big – viihdyttäviä tarinoita.

Tekstikirja: Michael Gerber, Barry Trotter och den onödiga uppföljaren – parodiaa.

Tuntuu jotenkin hassulta kirjoitella blogiin jo niinkin vanhoista asioista kuin kolme päivää sitten julkaistuista uutisartikkeleista. Mutta koska en ole aikaisemmin ehtinyt, niin parempi nyt kuin ei koskaan.

Mielestäni tämä Lipposen arvostelu on ihan vallattoman viihdyttävää luettavaa.

Lipposen mukaan suomalaisten sanomalehtien ”toimituksissa rehottaa blogikulttuuri”, joka on pesiytynyt lehtiin netistä.

Pakko tunnustaa: nauroin ääneen yksin läppärini ääressä. Enkä vain yllä lainatun pätkän vuoksi (joka on hauska siksi, että valtamedia on leimannut blogit viihteeksi ja siksi, että blogeja ei ole muualla kuin netissä), vaan myös Lipposen nettilehtianalyysistä, joka kaikessa karkeudessaan ja jääräpäisyydessään on yllättävän tarkka.

Ensinnäkään minä en löytänyt hakemaani juttua, enkä pitänyt näkemästäni, enkä kokemastani. Ja loppupäätelmä oli: ei enää koskaan [...]
–
Paavo Lipponen

Valtamedia luo kohinaa verkkoon, mutta ei anna työkaluja sen suodattamiseen. Yhä vaan on helpompaa löytää suomalaisten mediatalojen artikkeleita Googlen avulla, kuin yrittää penkoa niitä esiin palveluiden omilla alkeellisilla hakutoiminnoilla.

Toimitusten tekemisistä en osaa mitään sanoa. Ehkä siellä on blogivaikutteita. Voi tietenkin myös olla ovat päässeet Lipposen kritisoimaan tilaan ihan itsestään, ilman ulkopuolista apua.

Toinen viihdyttävä teksti, joka ei ehkä ole yhtä vallaton kuin edellinen mutta kyllä hiukan tuoreempi, on Talouselämässä julkaistu Pekka Seppäsen kolumni Verkossa ryhmyys tiivistyy, joka omalla tavallaan komppaa hs.fi:n näkemystä valtamedian ulkopuolella tapahtuvasta kommunikoinnista. Mutta siinä missä hs.fi:n Esa Mäkinen käyttää oman konserninsa omistuksessa olevan Blogilistan tilastoja ihmisten määrittelemiseen, on Seppänen kääntänyt katseensa toiseen kansalaisten temmellyskenttään – adressit.comiin.

Seppänen listaa suosituimpia (eli eniten allekirjoitettuja ja kommentoituja) adresseja ja vetää niistä johtopäätöksen.

Edellä olevat esimerkit todistavat sen viisauden, että lähimpänä ihmistä ovat sellaiset asiat, jotka ovat ihmistä lähellä.
–
Pekka Seppänen

Netissä ’kaikkein suosituimmat’, ovat useasti vain poikkeuksia (esim. adressit joita ei ole tajuttu sulkea kun homma on ohi) jotka pulpahtavat esiin siksi että joko mittaustavat ovat vääriä tai mittaustuloksia tulkitaan väärällä tavalla. Tässäkin tapauksessa 2800 adressista alle prosentti on se ryhmä jonka perusteella vedetään johtopäätös sisällöstä (vrt. hs.fi:n tapaukseen jossa 3,5 promillea blogeista sai toimia esimerkkinä sille että kaikista blogeista on tullut viihdesivustoja).

Niitä ihmisiä joille ihmistä lähellä olevat asiat ovat… niin, lähellä, ovat niitä samoja jotka äänestävät meille presidentin ja eduskunnan. Ne ihmiset ovat tavallaan niitä jotka ovat nostattaneet Lipposen sille korokkeelle josta hän nyt räkii valtamedian kaljuuntuville päälaille. Samat ihmiset ovat myös niitä jotka ostavat valtamedian paperituotteita.

Mistä adressien allekirjoittajat saavat tietoa niistä lähellään olevista asioista? Oletan, että se massa ihmisiä joka eniten allekirjoittaa adresseja saavat ison osan informaatiostaan massamediasta, esimerkiksi niistä samoista lehdistä jotka sitten ihmettelevät kun ihmiset reagoivat. Hassua.

Kolumnin lopussa ilmoitetaan ettei Seppänen kuulu siihen tiivistyneeseen ryhmyyteen/tyhmyyteen netissä josta kirjoittaa. En kuitenkaan oikein ymmärrä miksi tämä pitää tuoda esiin. Onko se huumoria jota en tajua, vai jotain muuta?

Tänään olen nauttinut erityisesti seuraavista viihdeartikkeleista: Asiablogeissa pohditaan taas ja Blogeista taas kerran sekä Mun mielestäni!.

[kuva puuttuu: Suomalaiset mediamogulit ylläpitävät monia verkkopalveluja omissa yrityksissään.]

Asiapitoisen journalismin sijaan Suomen suosituimmat mediatalojen ylläpitämät verkkosivut keskittyvät viihteeseen. TNS gallupin palvelun mukaan 50 suosituimmasta suomalaisista verkkosivuista 44 voi luokitella viihteeksi.

Paljastukset julkkisten elämistä, muoti ja trendit sekä viihde kiinnostavat journalisteja. Kaikista suosituimpia ovat olleet kuitenkin jo pitkän tabloidiblogit: niissä tyypit kirjoittavat milloin mistäkin ja antavat ohjeita vaikka mihin. Samalla saatetaan sivuta oikeata elämää, kuin hyvässä paperilehdessä ikään.

Median verkkopalvelut syntyivät vuosituhanteen vaihteessa, ja ne eivät vieläkään ole lyöneet itseään läpi.

Tuolloin medialähteyssaarnaajat povasivat valtamedian saiteista haastajia vertaisjournalismille: sinnikkäät valtajournalistit voisivat paljastaa metatasolla kaiken sen, mistä neule-, hius- ja huumoribloggaajat vaikenevat.

Neljä vuotta myöhemmin näyttää siltä, että valtamedian lupaus ei täyttynytkään.

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen yliopistonlehtori Heikki Heikkilä vahvistaa, että valtamedia on viihteellistynyt. Suomessa ei ole Heikkilän mukaan ollut todellista tarvetta vakavan valtamedian syntymiseen.

”Täällä ei ole kriittistä massaa, jolla olisi riittävästi aikaa ja kunnianhimoa sellaisen verkoston luomiseen, jossa valtamedia toimisi poliittisen osallistumisen ja julkisen keskustelun välineenä. Välineet ja tietotaito eivät itsessään tuota sitä”, Heikkilä sanoo.

Heikkilän mukaan tarve saattaa kuitenkin jossain vaiheessa syntyä.

Valtamedian verkkopalveluiden kävijämäärien mittaaminen on Suomessa alkeellisella tasolla. TNS Metrix on ainoa yhtenäinen tilasto, ja senkin tiedot perustuvat valtamedian sivustojen ilman mittaamiseen. TNS gallup ei lupaa lähiaikoina parannusta palveluunsa. Silti sama viihteellistyminen on havaittavissa esimerkiksi Ruotsissa, jonka valtamediatilastot ovat luotettavampia.

Viite (jota ei pahemmin valtamediassa harrasteta) täältä.

Tämä teksti on julkaistu Kauppalehden mielipidepalstalla 8.1.2008.
—

Jokin aika takaperin uutisotsikoihin pääsi tutkimus (AC Nielsen, Trust in Advertising, 10/2007) jonka mukaan suomalaisten luottamus vertaissisältöön (esim. blogit ja keskustelufoorumit) on tutkimuksessa mukana olevien maiden alhaisin. Vain 35 % meistä luottaa kuluttajien kertomuksiin verkossa.

Mitä tuosta havainnosta voi päätellä? Mielestäni ei juuri mitään. Ei ainakaan tietämättä mitä oikeasti kysyttiin. Mutta ainahan asiasta voi spekuloida.

Voiko blogeihin luottaa? Kysymys on yhtä järjetön kuin se, että kysyisi luottaako siihen mitä lehdissä kirjoitetaan. Tai luottaako siihen mitä televisiossa näytetään. Vastaus riippuu siitä mitä televisio-ohjelmia tarkoitetaan, tai mistä lehdistä on kyse. Tai mitä blogeja lukee.

Samalla pitäisi tietää myös miksi joku luottaa johonkin tiettyyn lehteen, ohjelmaan tai blogiin. Millä luottamus on saavutettu? Mikä vaikuttaa siihen että jokin tietolähde on, jonkun mielestä, toista luotettavampi.

Blogi yhä monelle tuntematon

Suomessa internettiä käyttää Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan, 79 % väestöstä, alle 50 vuotiaista keskimäärin noin 90 %. Internetistä on siis monelle tullut osa arkea. Samaisen tutkimuksen mukaan 86 % käyttää internettiä hankkiakseen tietoa tuotteista ja palveluista, joka tarkoittaa, että netti on erittäin tärkeä tiedon lähde monelle.

Saman tutkimuksen mukaan vain kolmannes netin käyttäjistä ilmoittaa lukevansa blogeja. Tietoa siitä moniko pitää blogia, ei ole saatavilla. Entä osaavatko netissä tietoa hakevat päätellä, esimerkiksi Googlen kautta jonnekin päätyneenä, että kyseessä on nimenomaan blogi (keskustelufoorumin varmaankin kyllä tunnistaa)? Entä moniko osaa oikeasti kertoa mikä blogi on?

Blogit ovat meillä aika tuore ilmiö. On selvää että niiden hahmottaminen on vaikeata. Kymmenen vuotta sitten oli selvää että on puhelinkoppeja ja kännykkä tuntui monille aivan turhalta kapineelta. Ehkä kännykkä on vieläkin turha kapine, mutta puhelinkoppeja on todella vähän ja kännyköitä paljon, paljon enemmän, se ei enää ole tuntematon ja outo laite.

Syksyn mittaan on ollut paljonkin puhetta ja kirjoituksia siitä miten vasta nyt yritykset heräävät verkossa tapahtuvaan kommunikointiin – miten paljon kuluttajat keskustelevat, kommentoivat, haukkuvat ja kehuvat tuotteita, brändejä ja yrityksiä.

Totuushan on se että yksittäisen kuluttajan sopeutuminen verkkomaailmaan ja sen tapoihin on nopeampaa ja monipuolisempaa kun mihin yritykset pystyvät. Samalla kuluttajat muokkaavat nettiä itsensä näköiseksi ja luovat yleisiä toimintamalleja – se on verkkokulttuuria.

Saadakseen äänensä kuuluviin netissä, etenkin sosiaalisissa verkostoissa, on pelattava verkon omien kulttuuripelisääntöjen mukaan. Tämä koskee niin kuluttajia kuin myös esimerkiksi yrityksiä ja etenkin yritysten mainontaa ja markkinointia.

On tärkeää kommunikoida keskustelevalla tyylillä, olla keskustelija muiden keskustelijoiden joukossa. On ymmärrettävä kokonaisuus, tiedettävä mistä on kyse ja saatava iso kuva haltuun. Sillä kuluttajien kommentointiin reagoiminen jättää verkkoon jäljen. Onko jälki positiivinen vai negatiivinen riippuu siitä, miten hyvin verkkokulttuuria ymmärretään.

Netti ei ole suljettu tila

Sillä ei ole väliä, moniko tänään luottaa kuluttajien kertomuksiin netissä, koska näiden ihmisten määrä tulee kasvamaan sitä mukaa, kun ymmärrys nettikulttuurista lisääntyy.

Ja pitää muistaa, että kommentointi netissä ei oikeasti rajoitu vain digitaaliseen mediaan. Mielipiteet elävät ihmisten mielissä, pään sisällä, ja ne siirtyvät kommunikoinnin avulla. Se tapahtuuko kommunikointi verkossa vai reaalimaailmassa, tai näiden kahden välillä, on epärelevanttia: Netti ei ole suljettu tila.

Kuinka moni kuluttajien kertomuksiin netissä luottavista on mielipidevaikuttajia, joiden sanalla on vaikutusta myös netin ulkopuolella?

Kuten jo ehdin eilen blogijoulupippaloissa mainitsemaan pienessä blogilistakeskustelussa (jossa mukana Kari, Jere ja Nikke), tajusin tässä ihan pari päivää sitten sen miksi käytän blogilistaa, enkä esimerkiksi lue kaikkia seuraamiani blogeja Netvibesin tai muun syötelukijan kautta.

Kun lukee juttuja syötelukijan kautta, saa näkyviin yhteen paikkaan paljon eri sisältöjä. Se on helppoa, nopeata ja kätevää, mutta siitä jää puuttumaan jotain.

Blogi kun ei vain ole kokoelma blogijuttuja, vaan olennaisena osana blogiin kuuluu kommentointi. Ilman kommentointia ei blogeista olisi syntynyt sosiaalista verkostoa, ne olisivat vaan olleet yksisuuntaisia kommunikointivälineitä muiden vastaavien joukossa, toitottamassa sisältöään maailmalle tarjoamatta mahdollisuutta reagointiin.

Kommentointi on näkyvää reagointia joka syntyy joko alkuperäisestä jutusta tai jostain toisesta kommentista. Se on tavallaan oma elävä entiteetti joka syntyy jutusta, mutta ei välttämättä jää elämään siitä (esimerkkinä Pinserin Harry Potter -juttu, jonka kommentointi elää aivan omaa elämäänsä). Kommentti on mauste joka tekee blogista eksoottisen.

Syötteiden kautta blogeja lukiessa kommentit jäävät pois. Ne eivät näy – ei edes niiden määrää mainita (yleensä). Kommentit luetaan vain jos lukija tuntee tarvetta kommentoida tai jos jostain syystä halutaan nimenomaan katsoa kommentit. Sen sijaan Blogilistan (tai Blogispotin) kautta kun siirtyy blogiin lukemaan juttua, saa myös olennaisena osana kokonaisuutta automaattisesti kommentit mukaan.

Syötteet, vaikka ovatkin käteviä, köyhdyttävät blogikokemusta.

Tässä vinkki Blogilistan kehtiystiimille: Älkää unohtako kommentteja, ottakaa ne mukaan seurantaan.

Kuten eilisestä keskustelusta kävi ilmi, ei kommenttien lisääminen seurantaan ole mikään yksiselitteisen helppo tehtävä (jos olisi, niin sellainen olisikin varmaan jo käytössä). Löytyykö RSS:n tai Atomin spekseistä jotain tähän käyttökelpoista? Voiko homman hoitaa jotenkin vastaavasti kuin Gravatarit? Ehkä jotain ihan muuta? Onko jollain tähän jotain hyvää ehdotusta?