Pohdintaa epätäydellisyydestä ja ilmaisusta

Kun nyt Janne tänne linkkasi (sillai hienosti, kuten aikana ennen muoti- ja ”katsokaa minua, identiteettini on ostaa ja sisustaa kuten kaikki muutkin”-blogeja tapana oli), niin ehkä on paikallaan hiukan päivittää täällä.

Kahta asiaa olen viime aikoina miettinyt. Tai no, useampaakin ajatellut, mutta seuraavat kaksi ovat juttuni aiheena tällä kertaa.

Ensimmäinen ajatus, joka on ollut jo monta vuotta käsittelyn alla, mutta nousee tämän blogahduksen sisällöksi, assosioituu Jannen kirjoituksesta, jossa toiseksi viimeisen kappaleen viimeinen lause kuuluu näin: ”Virheettömyys on huomaamattomuutta.”

Jo jonkin aikaa, yli 20 vuotta, minua on eri tavoin kiinnostanut epätäydellisyys ja ilmaisu. Asiasta kiinnostuneet tuntenevat esimerkiksi japanilaiset termit wabi-sabi ja kintsugi. Nämä ovat esteettisiä tapoja ajatella epätäydellisyyttä luonnollisena osana olemista — osata arvostaa kulumista ja korjaamista. Termit ovat suosittuja tällä hetkellä, koska ne tarjoavat omalla tavallaan antiteesejä nykyiselle kertakäyttömuovimaailman kulutuskiimalle.

Itselleni tähän ajatteluun olennaisena osana kuuluu, näin tekijän näkökulmasta, sprezzatura, joka ei sellaisenaan ole esteettinen asia, vaan harjoittelun kautta saavutettava taito. Sovellettuna kuvantekemisen kontekstiin, eikä hoviherrojen hännystelyyn tai itsensä ehostamiseen, etenkin ajateltuna sen englanninkielisen käännöksensä kautta ja tuotuna siihen tilaan, joka meille jokaiselle on omanlaisensa, mutta jota kutsumme kollektiivisella termillä arki, tarjoaa sprezzatura mielenkiintoisia mahdollisuuksia toteuttaa ammattitaitoa tietoisella huolimattomuudella tai ilman näkyvää vaivaa. Mielestäni esimerkiksi Picasso onnistui tässä mainiosti ja siihen viittaa hänen nimiinsä laitettu sitaatti (jonka lähdettä en tiedä): ”It took me four years to paint like Raphael, but a lifetime to paint like a child.”

Vaikka Jonah Lernerin kirja Imagine: How Creativity Works (2012) sittemmin osoittautui vähemmän luotettavaksi lähteeksi, tuotti se ainakin yhden todistetusti hyvän lisän omaan epätäydellisyyden kirjastooni. Lainaan tässä David Blumin kirjaa Quintet: Five Journeys toward Musical Fulfillment, jossa sellisti Yo-Yo Ma toteaa, ettei täydellisyys ole erityisen kommunikatiivista (Blum 1999, 6–7): ”While sitting there at the concert, playing all the notes correctly, I started to wonder, ’Why am I here? I’m doing everything as planned. So what’s at stake? Nothing. Not only is the audience bored but I myself am bored.’ Perfection is not very communicative. However, when you subordinate your technique to the musical message you get really involved. Then you can take risks. It doesn’t matter if you fail. What matter is that you tried.”

Muun muassa yllä mainituista asioista sekä omasta tekemisestä ja sen pohtimisesta syntetisoituu oma ymmärrykseni epätäydellisyydestä, joka on yksi monista pienistä puroista joiden kautta olen ajelehtinut tutkimaan valokuvaa teknologisesta näkökulmasta.

Rakennan oman ymmärrykseni valokuvan teknologiasta W. Brian Arthurin kirjassaan The Nature of Technology (2009) esittämän teorian kautta. Arthurin ote on systeeminen ja hänen lähtökohtansa kolmiosainen: kaikki teknologiat koostuvat osien yhdistelmistä; nämä osat ovat itsessään teknologioita; kaikki teknologiat hyödyntävät ilmiöitä jotain päämäärää varten. Näistä Arthur, mielestäni elegantisti ja ehkä jopa kauniisti mutta ennen kaikkea inspiroivasti, toteaa (2009, 203): ”[…] in its essence, technology is a programming of nature. It is a capturing of phenomena and a harnessing of these to a human purpose.”

Arthur tarjoaa ajattelussaan myös mahdollisuuden käsitellä teknologiaa erillään sitä toteuttavasta laitteesta (eng. device), pitäen silti mielessä sen, että kyseessä on vain tapa ymmärtää teknologiaa konseptuaalisessa mielessä, sillä laite on toki itsessään myös teknologiaa. Mutta näiden kahden erottaminen omiksi kokonaisuuksiksi, helpottaa näkemään mitä ilmiötä (joka aina on luonnonilmiö) teknologia toteuttaa ilman, että tähän näkemykseen sekoittuu ihmisen oma päämäärä. Vasara välineenä toteuttaa aina jotain tiettyä teknologista päämäärää, riippumatta siitä miten ihminen on päättänyt välinettä käyttää, esim. lyödä nauloja seinään, aiheuttaa toiselle vammoja tai soittaa putkikelloja.

Teoriassaan Arthurilla on myös ajatus teknologia-aloista (eng. technology domain), jotka tarjoavat teknologialle oman ilmaisullisen kielensä, eräänlaisen komponenttien ja käytäntöjen sanaston. Tämä ajatus teknologia-alan kielestä on silta epätäydellisyyden ajatteluun. Jokainen kieli, jokainen ilmaisun tapa mahdollistaa omanlaiset virheensä, jotka ovat tyypillisiä juuri sille tavalle ilmaista asioita. Esimerkiksi suomenkielessä yhden kirjaimen virhe sanassa erottaa perheen perseestä, mutta ruotsiksi sana familj ei samalla tavalla ole vaarassa sekoittua ihmisen takapuoleen.

Valokuvan kontekstissa ei tietenkään ole samalla tavalla sanoja tai kielioppia kuin puhutussa kielessä ja kielimetafora onkin nimenomaan metafora. Mutta tehdyissä valokuvissa, juurikin teknologia-alojen kautta, on olemassa tiettyjä asioita jotka erottavat valokuvat esimerkiksi öljyväritöistä tai akvarelleista. Valokuva tuntuu valokuvalta valokuva siksi, että sillä on käytössä valokuvan teknologian tarjoama kieli. Sama pätee myös muihin kuvan tekemisen teknologioihin. Näillä on kaikilla omat ominaisuutensa, omat teknologiset kielensä, vaikka monella on toki myös yhteneväisyytensä.

Valokuvan kontekstissa nämä ominaisuudet ovat joko toivottuja ja käytettyjä tai ei-toivottuja ja niitä yritetään piilottaa. Mikä on milloinkin hyväksyttävää muuttuu ajan, kulttuurin ja/tai esimerkiksi teknologisen kehityksen mukaan. Esimerkiksi kun opiskelin valokuvaa Uudessakaarlepyyssä 1990-luvlla, meille opetettiin, että pölyn näkyminen valokuvassa on ei-toivottu ominaisuus. Siitä tuli osa sitä, millaisena valokuvan estetiikka rakentui ymmärrykseeni opiskeluaikoina. Sittemmin, kun digitaalisuus valtasi alaa, muuttui pölyn näkyminen valokuvassa toivotuksi ominaisuudeksi joissain piireissä, etenkin niiden parissa, jotka halusivat alleviivata valokuvatekemisensä analogista ulottuvuutta vastakohtana digitaalisuudelle.

Nyt ymmärrän molemmat puolet (vaikka en välttämättä aina tykkää pölyisistä kuvista). Ymmärrän mitä pöly kuvassa voi viestittää, mutta ymmärrän myös pölyttömän kuvan merkityksen. Se on osa sitä, miten valokuvan metaforista teknologia-alan kieltä voi ymmärtää.

Valokuvan teknologia on jo pitkään tarjonnut jopa villeille apinoille mahdollisuuden ilman erityisempää osaamista tuottaa teknisesti virheettömiä valokuvia (josta uutisointi on keskittynyt tekijänoikeuskiistaan). Virheettömyyden tavoittelu ei siis ole vaikeaa. Se ei edes ole vain helppoa, vaan on teknologian tarjoama perustaso. Perustasosta poikkeaminen, ne pienet skrubut (tai miksei isommatkin), tekevät kuvista mielenkiintoisempia ja kommunikatiivisimpia, riippumatta siitä, onko poikkeama tapahtunut orgaanisesti kuvan tekemisen yhteydessä vai käytetäänkö kuvan muokkaamiseen algoritmeja eli digitaalisia suodattimia, jotka imitoivat välineen tarjoaman toteutuksen kannalta ulottumattomissa olevaa kieltä.

(Mielenkiintoinen huomio kielestä. Steven Pinker videossa How We Speak Reveals What We Think, with Steven Pinker perustelee kognitiotieteen kautta kolme asiaa, jotka ovat kielelle läheisiä, mutta eivät ole kieltä: kirjoitus, oikea kielioppi ja ajatus. Kertoessaan ajattelemisesta, Pinker mainitsee myös kuvat, jotka eivät, kuten minä viestin ymmärrän, ole kieltä.)

Toinen ajatus ei ole samalla tavalla ollut mielessäni pitkään, mutta on ollut hyvin pinnalla viimeisen puolen vuoden aikana, on tämä blogini. Toki olen blogiani ajatellut useasti kohta jo 15 vuotta. Ainahan se on mielessä, olisi voinut vielä 10 vuotta sitten sanoa. Nyt se on mielessä vain toisinaan. Kuten nyt, tätä juttua kirjoittaessani.

Olen meinaan pohtinut, josko pitäisi poistaa tämä nykyinen ja polkaista pystyyn blogi tutkimukseni tueksi. Täällä kun on kaikenlaista vuosien mittaan blogiin tarttunutta: blogini on tämmöinen yleinen ajattelun olemassaolon todistamisen nukkasihti. Että sitä minä vaan, jos vaikka olisi aika laittaa skrubu.net jäihin ja ottaa uusi muistikirja käyttöön. Uudet kujeet uudessa osoitteessa. Tämähän toki rikkoisi paljon linkkejä tuolta ulkoa tänne, mutta niinhän 404 on yksi tämän teknologian mahdollistamista ilmaisukeinoista.

Mutta emmätiiä… pitää varmaan pohtia vähän lisää. Onhan skrubu.net saanut nimensä nimenomaan virheestä, kolhusta, naarmusta, epätäydellisestä… joka siis on tietoisesti sellaiseksi tehty, skrubutettu, että on havaittu epätäydellisyyden laajentavan ilmaisun mahdollisuuksia ja samalla tietenkin lisäävän tulkintamahdollisuuksia.

Teesi

Mitä täydellisemmäksi kuvankäsittelyohjelmat mahdollistavat valokuvien muokkaamisen, sitä kiinnostavammaksi epätäydellinen valokuva muuttuu.