Ruusukaali ja Kuolema

Luin Ylen juttua ja reagoin tähän:

”Moni varmaan pelkäsi, että väki alkaa pyöriä kylillä niin kuin Helsingissä rautatieasemalla.”

Jäin pohtimaan, että moninkohan tavoin Helsingin päärautatieasemaa käytetään kauhuesimerkkinä? Jos et Liisa-Petteri syö jo kylmenneitä ruusukaalejasi niin joudut Helsingin päärautatieasemalle. Pyörimään! Niih! Mitenkäs suu sitten pannaan?

Siinä samalla sitten hain kartalta, että missäs tämä Kyyjärvi mahtaakan sijaita. Zoomatessani suurempaan näkymään huomasin vasemmalla, Kyyjärveltä hiukan länteen, yllättävän kylän nimen.

Karttakuvassa kylä nimeltä Kuolema.
Kuolema.

Ja siinä sitten tulikin mieleen, että olenhan minä valokuvia Kuolemasta nähnyt.

Suomessa on mahdollista syntyä Kuolemassa ja kuolla Syntymäniemessä. Mutta missäköhän sitä olisi pelottavampaa pyöriä, Kuolemassa vai rautatieasemalla? Otapas lisää ruusukaalia, näitä olisi vielä jokunen jäljellä.

Eka kerta OnniBus

Piti Porvoossa käydä, Helsingistä. Ajattelin, josko OnniBus veisi. Päätin kokeilla. Tässä ensimmäisen kerran kokemuksia. Sanovat, että ensivaikutelma on tärkeä.

Silleen hiukan tylsää, että mainostetaan yhtä hintaa ja sitten siihen lisätään pikkasen jollain hyvällä syyllä. Ensin hinta on esim. 4€, mutta sitten siihen tuleekin 1€ varausmaksu päälle. Eihän yksi euro ole paljon, mutta esim. 4€ hintaan se tuo aika monen prosentin lisän. Mutta halpabussiyhtiö on kai vähän kuin halpalentoyhtiö, jollain kerätään aina lisää.

Neuvovat olemaan 15 minuuttia ennen lähtöä pysäkillä. Olin. Linja-auto ei kuitenkaan saapunut kuin vasta noin minuutin ennen lähtöaikaa ja ensin kyydistä tietenkin päästettiin Helsinkiin matkanneet. Sitten meidät lastattiin kyytiin ja lähtö tapahtui noin 6 minuuttia myöhässä. Matkaan siis kuitenkin päästiin. Kaivan kirjan esiin ja keskityn lukemiseen.

Havahdun johonkin. Katson kelloa: 17.45. Matkaa on siis taitettu jo 34 minuuttia. Nostan katseeni kirjasta, johon olen uppoutunut. Olemme selvästikin moottoritiellä, mutta emme edes ole vielä ohittaneet Viikkiä. Viiden minuutin kuluttua meidän pitäisi aikataulun mukaan olla jo perillä. Kuitenkin kello 17.50 alitamme vasta Kehä I:n sillan. Epäilen, että tämä bussi on reilusti myöhässä.

17.57 Sipoon kunnanraja
18.03 Ohitimme Porvoon Liikenteen bussin moottoritiellä.
18.13 Kuski informoi: ”Seuraavana Porvoon linja-autoasema”.
18.18 Seison Porvoon maanperällä, melkein puoli tuntia aikataulusta myöhässä.

Sitä pohdin siinä jatkaessani matkaa jalan, että onneksi ei ollut erityisen kiire mihinkään. Ja sitäkin pohdin, että kyllä tällä ihan selvästi kilpaillaan VR:n kanssa, kun sekin harrastaa tätä myöhästymistä – ihan sama fiilis tuli nyt kumipyörillä matkatessa kuin joskus kiskoilla. Tosin halvemmalla kai usein Onnibussin kyydissä kuitenkin pääsee matkaamaan. Ja harvemmin kai kiskoliikenteessä myöhästyminen johtuu ruuhkasta.

Eikä myöhästely ole vain halpayhtiöiden harrastamaa. Palatessani oli linja-auto (ei OnniBus) tullessaan pysäkille kymmenisen ja lähtiessään 15 minuuttia myöhässä. Tosin se oli perillä melkein aikataulussa (vähän matkustajia, ei ruuhkaa).

No, pääasia lienee, että dösät kulkee. Huonompi olisi jos eivät kulkisi ollenkaan.

Yksityiskohta Rasmus Bengtsin maalauksesta.
Carin & Rasmus Bengts, Vanha Kappalaisentalo 4.–27.9.2015

Puretaan Ateneum

Suomen taideakatemian päämääriin on kuulunut jo vuosia päästä eroon nykyisestä vanhasta ja rappeutuneesta Ateneumista, kertoi aamu-TV:n filmikellaripätkä vuodelta 1959 (katsottavissa 8.5.2014 asti). Halusivat uuden rakennuksen Töölönlahden rantaan.

Mikä ihme hinku Helsingissä on tunkea rakennuksia Töölönlahden rantaan? Jotain Alvar Aallon perintöäkö se? Ja mikä siinä on, että vanhan tuhoaminen nähdään niin usein ratkaisuna? Meno on kuin pikkukylässä.

Todellista pyllyilyä Impivaarassa

Kun asiat eivät mene kuten haluaa, ja kun siihen ei ole varautunut, esimerkiksi siksi, että on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, voi joutua tilanteeseen jossa ei ole koskaan aikaisemmin ollut.

Tällaisissa tilanteissa, jos ei ole minkäänlaista kokemusta vastaavista, ei osata reagoida rationaalisesti. Ei vain ole mistä ammentaa, vaikka miten kahmisi kokemuksen suuresta sukkalaatikosta. Ja kun rationaalisuus puuttuu, ja jotain on pakko tehdä, astuu emotionaalisuus sen tilalle. Itkupotkuraivari, rumat sanat, huutaminen. Emotionaalisuuden voittokulkua tukee myös se, että tuntemattomaan tilanteeseen joutuminen yllättäen, ilman ennakkovarotusta voi olla jopa pelottava tilanne. Pelko voi tulla myös esim. siitä, että pelkää menettävänsä kasvot (mitä noikin nyt ajattelee). Mitä pelottavampi tuntematon tilanne, sitä vahvemmin primääritoiminnot kuten pakeneminen tai tappelu ottavat vallan.

Isot ihmiset eivät eroa henkisesti lapsista muuten kuin siinä, että kokemuksen tuoman rationaalisuuden pitäisi olla paremmin kurissa, mutta yllättävän usein se ei vaan ole. Iso karski journalisti- ja poliitikkoäijäkin vaipuu juuri siihen alakoulu-uhoiluun ja nyyhkyilyyn johon lapsetkin. Sillä erolla, että kyllähän ison miehen nyt pitäisi ymmärtää paremmin.

Miks meillä ei oo mitään kivaa? Kaikki muut meidän luokalla tekee kivoja juttuja, mutta mä en koskaan saa tehä mitään. Te ootte tyhmiä kakkapäitä (tai mä lyön teitä mun medialla päähän: ”pyllyilkäämme täällä Impivaarassa vielä” tai te vihaatte kaikkea uutta). Te ette tajuu! (Tää viimeinen huudetaan äänenmurrosäänellä samalla kun paiskataan ovi liian kovaa kiinni).

Lapsellista uhoamista odottaa pikkuballeriinalta kun päiväkotiin ei saa mennä pinkissä tutussa tai esiteiniltä kielletään feseily kello 23 jälkeen. Mutta että valtalehtien anonyymit pääkirjoittajat muuttuvat känkkäränkkäpäissään paperimediatrolleiksi? Ja poliitikoiden todellisuudentaju tuntuu kyseenalaistettavalta? (Sitten vielä ihmetellään miksei lehtiä tai politiikka arvosteta nykyään kuten ennen, ”silloin kun kaikki oli paremmin”.)

Ei näköjään tee ihmisen henkiselle kehitykselle hyvää olla vallan kannassa kiinni. Näyttäisi sellainen aiheuttavan rappeutumista. Ehkä olisi hyvä poistua sieltä omista pikku piireistä kansan pariin katselemaan millaista täällä on ja miksi me emme halua teidän henkselien paukuttelua maksaa.

Samalla on jotenkin noloa se, etteivät nämä yli-ikäiset itkupilliräkänokat mitenkään ymmärrä, tai ainakaan tuo äksyilyssään ilmi, että meillä on jo todella hieno ja elävä kulttuuri. Muutakin kuin Aalto (joka tuntuisi olevan maan ainoa arkkitehti, koskaan) tai kultakauden mestarit. Se ei ole mitään minkä joku brändityöryhmä jossain on määritellyt, eikä se myöskään ole mitään semmoista joka saisi automaattisesti yhtä paljon palstatilaa kuin sää, televisio, tositeeveejulkkikset tai vaikka painonhallinta. Sitä löytyy sieltä kaikkialta minne pöhöttynyt media tai pulskistunut politiikka ei kykene näkemään, ei (vain) sieltä, minne joku taidekonsultti sormellaan osoittaa.

Meillä ei päättävissä elimissä tunnuta arvostavan sitä mitä jo on ja mitä uutta tehdään, eikä mediallakaan tunnu olevan tajua siitä. Haikaillaan menneisyyteen, siihen mikä on maailmalla jo validoitu ja hyväksytty, näkemättä mitä meillä nyt on sellaista joka ansaitsee hehkuttamista (eikä tämä koske vain taidetta vaan koko maan kulttuuria). Tällainen todellinen pyllyily antaa tuleville sukupolville sairaan huonon kuvan meistä itsestämme. Ja sellaisen esimerkin antaminen on oikeasti vahingollista ja hävettävää. Tässä rakennetaan maahan sellaista ilmapiiriä, että ennen oli kaikki paremmin eikä enää kannata yrittää koska se voi epäonnistua – mutta juuri yrittäminen ja epäonnistuminen (eli tekeminen) on luovuuden pohja, sieltä kasvaa uusi ja siksi sitä pitää tukea. Meillä on parhaimmillaan juuri se periferia jonka kautta uudet asiat löytyvät.

Ei. Helsingissä ei ole sitä mitä on New Yorkissa, Barcelonassa, Lontoossa, Berliinissä tai vaikka Tukholmassa. Miksi pitäisi? Siksi, että muut teinit nauraa meille jos me ollaan jotenkin erilaisia ja erotutaan massasta? Onko se noloa kun meillä on vääränlaista taidetta? Onko meillä todella näin huono itsetunto ja siksi muka syy haukkua itseämme luusereiksi?

Jos näin on, niin ei meillä hyvin mene. Eikä siihen negatiivisuuteen mikään museo, kotimainen tai ulkomainen, tuo mitään apua.

Entisen rahayksikön sadasosan verran ajatuksistani

Jos Helsingin kaupunki kysyisi minulta, että miettisinkö parin miljoonan euron korvauksen motivaatiolla josko Helsinkiin sopisi omistuksessani olevan Skrubu-brändin mukainen museo ja jos vielä sitten pohdinnoistani jaksaisin vääntää puolivillaisesti sysirumat powerpointit, niin kyllähän minä tietenkin tulisin siihen tulokseen, että Skrubu-brändätty museo ei vain sovi Helsinkiin kuin sormi pyllyyn vaan museon läsnäolo suorastaan moninkertaistaa kaupungin maineen, nostaa Helsingin ehkä taidemaailman kaikkein ihailluimpien tähtien joukkoon ja ohjaa ennennäkemättömät turistivirrat tähän merelliseen helmeen. Kirjoittaisin kukkakoristellun powerpointin täyteen kaikenlaista joka saisi tämän pohjoisen kainon väen huonon omantunnon kihelmöimään kuin hormonihurmioisen teinipojan ihon tissiliivikaupassa ja sitten hivelisin päättäjien egoja reilusti suolatuin numeroin niin, että räjähtävät roiskien rahaa ympäriinsä. Kahmaistuani oman palkkioni, möisin hyvällä summalla päättäjille vielä sen, että minulla on enemmistö päätösvallasta (jonkin aikaa) mutta ei mitään taloudellista vastuuta (koskaan), enkä tietenkään osallistuisi millään muotoa mihinkään kustannuksiin. Julkisesti kannattaisin, vaikkei sitä minulta pyydettäisi, tietenkin myös sitä, että museo pitäisi saada rakennettua tasan siihen kohtaan, mihin on jo pitkään kaupungin puolelta yritetty rakentaa egobuustereita (mutta ei saatu edes dizainhotellia), koska Skrubu-museohan ei riko alueen historiallista rakennusrintamaa (tai jos rikkoo, niin museohan on kulttuuria. Tajuuttekste? Aikuisten oikeesti, isojen poikien maailmalla hyväksymää aitoa kunnon kult-tuu-ri-a!™). Enkä muuten ihan varmasti nauraisi matkalla pankkiin, nauraisin ja joku muu kävisi puolestani pankissa. Tietenkin, jos Helsinki pyytäisi selvitystä halvemmalla joltain vähemmän puolueelliselta taholta, voisi olla, että Skrubu-museon rakentamista ei suositeltaisi.

Kohtaamisia

Siinä minä talsin, noin neljän aikaa iltapäivällä Töölönkatua kotiinpäin, jossain Taidehallin ja Töölöntorin välimaastossa, kun minut pysäytti joku rändom teinixtyttö ja viittoili poistamaan napit korvilta (en tällä kertaa kuunnellut kirjaa, vaan musiikkia, oli ajateltavaa). Kädessään tytöllä oli pullo jotain siideriä ja tupakka. Ei siis ole ainakaan pummaamassa tupakkaa, ajattelin. Musiikin kadotessa korvistani tyttö, joka vaikutti olevan hyvällä tuulella, sanoi: ”Sun on pakko maistaa tätä siiderii”.

– Ei ole, vastasin.
– On pakko! Tää on tosi hyvää, selitti tyttö.

Katsahdin nopeasti puoliksi juotua pulloa: Jotain omenasiideriä. Ei kyllä tulisi mieleenkään hörppiä tuntemattoman pullosta mitään. Etenkään tällaisessa kohtaamisessa. Eikä etenkään siideriä (hyh).

– Ei todellakaan ole pakko, sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään jälleen kotia kohti.
– Sun on pakko maistaa, huuteli tyttö perään.

Siinä häipyessäni ja laittaessani musiikin takaisin korviini kuulin miten tytön kanssa ollut poikakin vielä, tosin aika hiljaa, toisti tytön sanomaa: ”Pakko”.

Outoja nämä nuoret, kun eivät mitään pummi vaan pakolla yrittävät sedille sidukkaa juottaa (sedille jotka ovat juuri löytäneet parran seasta ensimmäisen harmaan karvan [hyvin epädramaattinen tapahtuma, ei traumoja]). Mikäköhän teineillä lienee ollut mielessä oikeastaan?

Tapahtumasta tuli mieleen viime sunnuntai, jolloin Annankadulla, Lönkan ja Kalevankadun välissä, joku lähinnä pyjamaa muistattavaan asuun sonnustautunut nuorehko mieshenkilö sandaalit jalassa yritti myydä sinistä bassokitaraa kolmellakympillä. Koska kauppoja ei syntynyt jatkoi heppu asiakkaiden metsästämistä talsimalla kohti Kamppia.

Kaikenlaista.

Riitasointu

Tiedätte varmaan sen tunteen joka iskee lukiessa luovaa ja hyvin ajateltua tekstiä joka vie mennessään soljuvalla kielenkäytöllä kunnes homma töksähtää pieneen, mutta ai niin harmittavaan pilkku- tai yhdyssanavirheeseen. Vähän kuin muuten täydellinen romanttinen pianosonaatti jossa särähtää riitasointu tai muovin palanen muuten täydellisessä suklaamoussessa.

Koin tuon nimenomaisen tunteen kun kävin katsomassa Tennispalatsissa Hannes Heikuran Dark Zone -näyttelyn.

Kuvista ei voi olla huomaamatta ammattilaisen otetta. Mies ampuu kuin salamurhaaja, juuri oikealla hetkellä ja osuu kohteeseen kuin kohteeseen. Loistavasti pysäytettyä aikaa. Tunnelmallista havainnointia. Helsinki näyttää hienolta.

Vedostustyylistä tulee minulle mieleen ylidramaattinen lehtikuvaestetiikka. On kuin isot tummat pinnat odottaisivat leiskaajaa asettelemaan otsikkoa ja ingressiä paikalleen. Tavallaan mielenkiintoista, etenkin kun kuvat ovat isona seinällä, mutta ei ehkä kuitenkaan tyyli joka on minun mieleeni. Vaan niinpä meillä on kaikilla oma makumme. Kuvittelen ymmärtäväni kuitenkin sen verran, etten anna makuasioiden sumentaa kuvien hienoutta.

Ja sitten. Piti oikein puhdistaa silmälasit ja katsoa tarkemmin. Voiko olla? Kyllä. Raidoittumista! Epätasaisia sävyliukuja. Auh. Pilkkuvirhe. Miten voi olla? Liiallista sävyalan muokkausta kuvankäsittelyssä? Ja niin selkeästi näkyvissä isossa kuvassa isolla alueella? Miksei sitä piilotettu? Ja sitten huomasin toisen kuvan huippuvalossa kulmikkaan vitivalkoisen alueen. Argh. Särö. Riitasointu.

Harmittavaa miten tuollaiset yksityiskohdat voivat niin latistaa tunnelman.